Kjell Westö: Kangastus 38

 

Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava, 2013. 330 sivua. Alkuteos Hägring 38, 2013. Suomentanut Liisa Ryömä.)

  Hän muistaisi myöhemmin että tuona päivänä usva oli laadultaan savuista, melkein ystävällistä. Se ei ollut tavallista maaliskuun harmautta, karua ja tylyä, jolloin sisimpien satama-altaiden yhä täysin mustassa vedessä kellui jäälauttoja ja pieniä jäälohkareita. Harmaus oli lempeämpää, peitto johon kietoutua. Kuten syyskuussa, kun lämpöaallot olivat ohi ja viimeiset ukonilmat laantuneet.
  Kaupungin yllä lepäsi epätodellinen tunnelma. Elämä kuin uni, ääriviivaton kangastus.

Eletään vuotta 1938. Helsingissä valmistaudutaan mahdollisiin vuoden -40 olympialaisiin. Muualla Euroopassa kuohuu, äärioikeistolaisuus alkaa pikkuhiljaa näyttää todellisia kasvojaan ja lähestyvän sodan voi melkein haistaa. Keski-ikäinen varatuomari Claes Thune palkkaa yhden miehen asianajotoimistoonsa uuden konttoristin. Nainen on nopeaälyinen ja pätevä rouva Wiik, jolla on moitteeton ansioluettelo. Naisessa on kuitenkin jotain arvoituksellista, jotain kulmikasta ja jähmeää. Hän hoitaa työnsä esimerkillisesti, muttei kerro itsestään juurikaan mitään.

Kerran kuukaudessa kuuden ystävyksen ryhmä kokoontuu ryypiskelemään ja puhumaan politiikasta. Kun tämän Keskiviikkokerhon on vuoro kokoontua Thunen toimistossa, tapahtuu jotakin joka saa Matilda Wiikin menneisyyden piinaavat muistot pulpahtamaan uudelleen pintaan.

  Mutta yöllä kuvat tulivat väkisin, ensimmäistä kertaa aikoihin.
  Hän näki unta yöstä, jolloin ensimmäiset naiset kuljetettiin nälkäleiriltä toiseen leiriin Helsingistä itään. Ja kun hän heräsi hikisenä ja peloissaan, ajatukset jauhoivat ja muistot vilistivät edelleen.
  Hän oli ollut mukana ensimmäisessä kuljetuksessa.


Aloitin Westö-lukijuuteni vasta tänä kesänä lukemalla heinäkuussa vuonna 2002 ilmestyneen Langin. Westön tämänsyksyinen uutuusteos oli aiheensa puolesta yksi niistä kirjoista, joita olen kiihkeimmin odottanut, ja nyt kirjan luettuani totean vain että odotus todellakin palkittiin. Oih mikä kirja ja kirjailija, olen mennyttä naista. (Tähän ehkä sydämiä. Useita.) Kangastuksen ensimmäisiltä sivuilta lähtien lukeminen tuntui jotenkin pakahduttavan ihanalta. Teos on niin mestarillisen hieno ja kieli kaunista ja jokaisella sanallaan kolmikymmenlukua henkivää, että lukiessa teki vain mieli päästellä ihastuneita ja vaikuttuneita huokauksia. Ja melkein vähän itkeäkin - ihan vain siksi että kirja on niin upea.

Kansalaissota on aihe, joka jaksaa kiinnostaa minua loputtomasti. Se herättää tunteita ja koskettaa, etenkin kun oman olemassaoloni ensimmäinen luku on kirjoitettu sodan jälkimainingeissa: Mummoni vastavihitty aviomies kuoli nälkään Suomen historian suurimmalla sotavankileirillä. Paikassa, jonka laitamilla nykyisin itse asun - historialla ja ihmiskohtaloilla on mielenkiintoinen tapa piirtää joskus täydellisiä ympyröitä. Kangastuksessa Westö kuvaa nälkäleirien todellisuutta niin riipaisevasti että niitä kappaleita luin miltei henkeäni pidätellen. Hän kertoo miehistä joiden silmissä on jotakin sammunutta ja kuollutta, ja niin syvästä epätoivosta, ettei ihminen enää halua elää. Taidokas ja syvästi eläytyvä on myös se kyky, jolla hän käsittelee hirveiden asioiden ja kokemusten vaikutusta ihmiseen.

  Joskus mennyttä ajatellessaan hän yritti todistaa itselleen, että se kaikki olikin ehkä vain pahaa unta, ettei sitä ollut tapahtunut, että hän oli oikeasti hullu, näki olemattomia asioita, että hän oli elänyt toista elämää jonka oli vain sattumoisin unohtanut, ja unohduksen takia hän näki sen sijaan kauheita unia, mutta jonain päivänä oikeat muistot palaisivat ja täyttäisivät hänen mielensä turvallisin ja valoisin kuvin.

Romaanin keskiössä on kaksi eronnutta ihmistä, petetty Thune ja jätetty Matilda. Kumpikin näkee toisen yksinäisyyden: Thune ajattelee jo Matildaa konttoristin paikkaan haastatellessaan että naista ympäröi yksinäisyys, Matilda taas näkee esimiehensä murheellisen huonosti istuvien pukujen taakse, hän aistii kalliiden kölninvesien peittävän alleen surun ja yksinäisyyden hajun. Kumpikin hahmo herättää lukijassa sympatiaa. Erityisen taidokkaasti rakennettu on kuitenkin nimenomaan Matildan hahmo, naisen, jossa on kolme puolta: käytännöllinen ja hillitty Matilda, ryöpsähtelevä ja hallitsematon Miljaneiti ja kaikkia miellyttämään pyrkivä, aina asiallinen rouva Wiik.

Teos ihastuttaa paitsi taitavasti punotulla tarinallaan ja kauniilla, huolellisella kielellään, myös taidokkaalla ajankuvauksellaan, joka on jokaista yksityiskohtaa myöten mietittyä ja siksi täydellisen uskottavaa. Westö vie lukijan niin syvälle kolmikymmenlukulaiseen arkeen että voisi kuvitella hänen itse eläneensä ja kokeneensa kaiken sen mistä kirjoittaa. Hän tarjoilee myös sellaisia tuokiokuvia ja tunnelmapaloja, että niihin tekisi mieli jäädä kellumaan. Kangastus 38 on romaani, joka vaatii lukijalta keskittymistä ja tarkkaavaisuutta, mutta tarjoaa palkinnoksi hienon tarinan ja huikean lukukokemuksen. Ehdottomasti on liputettava myös erinomaisen käännöksen puolesta; ajattelin useita kertoja kirjaa lukiessani että tässä taitaa olla yksi vuoden onnistuneimmista käännöstöistä.

Kangastuksen on jo lukenut myös pitkän linjan Westö-fani Suketus, joka kertoo ahmineensa kirjan ja ihastuneensa suuresti. Niin minäkin, ja jään odottamaan ja toivomaan että tämä teos löytyisi loppusyksystä Finlandia-ehdokaslistalta.

  Ehkä se on yksi todellisuuden puutteista, hän sanoi. Että meidän täytyy somistaa sitä silloinkin kun se on kauneimmillaan. Hän mietti tovin ja lisäsi sitten:
  Tai jos puute ei olekaan todellisuudessa vaan meissä. Kun me emme koskaan uskalla luottaa siihen että kauneutta on ja että se kantaa?