Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakami: Norwegian Wood (Vintage, 2011. 386 sivua. Japaninkielinen alkuteos Noruwei no mori, 1987.)

Once the plane was on the ground, soft music began to flow from the ceiling speakers: a sweet orchestral cover version of the Beatles' "Norwegian Wood". The melody never failed to send a shudder through me, but this time it hit me harder than ever.

...

Eighteen years have gone by, and still I can bring back every detail of that day in the meadow. Washed clean of summer's dust by days of gentle rain, the mountains wore a deep, brilliant green. The October breeze set white of head-high grasses swaying. One long streak of cloud hung pasted across a dome of frozen blue.

...

Memory is a funny thing. When I was in the scene I hardly paid it any attention. I never stopped to think of it as something that would make a lasting impression, certainly never imagined that 18 years later I would recall it in such detail. I didn't give a damn about the scenery that day. I was thinking about myself. I was thinking about the beautiful girl walking next to me. I was thinking about the two of us together, and then about myself again. I was at that age, that time of life when every sight, every feeling, every thought came back, like a boomerang, to me. And worse, I was in love. Love with complications. Scenery was the last thing on my mind.

Norwegian Wood alkaa Hampurin lentokentältä, kun keski-ikää lähestyvän Toru Watanaben mieleen palaavat hyökyaallon lailla muistot lähes kahdenkymmenen vuoden takaa. Muistojen vyöryn saa liikkeelle The Beatlesin klassikkokappale, joka liittyy kipeän erottamattomasti Torun menneisyyteen.

Alussa on erottamaton kolmikko: Toru, hänen paras ystävänsä Kizuki, ja tämän tyttöystävä Naoko. Vaikka Kizuki tuntuu olevan kolmikon koossa pitävä liima, nuoret tekevät kaiken yhdessä, ja satunnaisten Torulle järjestettyjen treffikumppaneiden läsnäolo luo porukassa lähinnä kiusallisen ilmapiirin. Kun Kizuki yllättäen kuolee, jäävät Toru ja Naoko kuin tyhjän päälle. Nuoret lakkaavat tapaamasta toisiaan pian Kizukin hautajaisten jälkeen, ei ole mitään puhuttavaa. Suru ja muistot ajavat kummatkin aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret pakenemaan Tokioon toisistaan tietämättään. Toru muuttaa asumaan poikien asuntolaan ja aloittaa opiskelut yliopistossa. Vuosi kuluu, eräänä päivänä hän törmää Naokoon metrossa, ja he viettävät päivän yhdessä. Tästä alkaa uudenlainen, erikoinen ystävyys, joka vähitellen - ja hieman yllättäenkin - syvenee rakkaudeksi.

Herkkä, hiljainen ja vakava Naoko on kuitenkin liian säröillä voidakseen vastata Torun tunteisiin ja torjuu tämän tylysti. Torun elämään astelee pian toinen nuori nainen, Midori, jonka kupliva eläväisyys, iloisuus ja elämänilo saavat miehen pään pyörälle. Vahvat tunteet kahta erilaista nuorta naista kohtaan repivät Torua eri suuntiin, eikä hän tiedä mitä pitäisi tehdä tai tuntea. Pitäisikö valita menneisyys vai tulevaisuus?

Katja Ketun upean mutta rankan Kätilön jälkeen tämä Murakamin kansainvälinen läpimurtoteos tuntui kuin suloiselta pumpulilta, tai hoitavalta salvalta kipeille ruhjeille. Voi mikä ihastuttava, haikeankaunis ja yksinkertaisuudessaan sydämeenkäyvä romaani Norwegian Wood onkaan! Se toi hiukan mieleeni juuri vähän aikaa sitten lukemani David Nichollsin romaanin Sinä Päivänä, tosin NW on pohjavireeltään selkeästi haikeampi, vakavampi ja jotenkin utuisempi.

Murakami kuljettaa päähenkilönsä läpi nuoruusvuosien, yliopisto-opintojen, sydänsurujen ja ahdistavan yksinäisyyden aikansa populaarikulttuurin säestyksellä. Hän päästää lukijan kurkistamaan 60-luvun tokiolaiseen opiskelijaelämään ja poikien asuntolan testosteronia uhkuvaan maailmaan; paikkaan jossa likaiset vaatekasat, tyhjät kaljatölkit, täysinäiset tuhkakupit, transistoriradiot, pin-up-julisteet ja tietosanakirjoja notkuvat hyllyt luovat puitteet nuorten miesten kasvaa aikuisiksi. Näissä puitteissa Torun täsmällinen ja tunnollinen kämppis (jollaisiksi sivumennen sanoen japanilaiset helposti mielletään - tai ainakin minä miellän) tuntuu erilaiselta, ja kummallisine rutiineineen jopa huvittavalta.

Kirjailija luo kauniita ja unenomaisia tuokiokuvia; kun loputon huhtikuinen sade valui ikkunalasia pitkin rakastelun jälkeen, tai kun tulikärpäset hehkuivat lämpimässä kesäyössä ja päähenkilö poti viskinhuuruista ikäväänsä, olisin halunnut vain huokailla ihastuksesta ja puristaa kirjaa rintaani vasten. Murakamin vähäeleinen kerronta on vetoavaa ja viehättävää, siinä on harvinaislaatuista vetovoimaa. Viehätyin myös siitä, miten taitavasti hän yhdistää japanilaiseen kulttuuriin ja perinteisiin länsimaisia elementtejä. Tarina voisi sijoittua minne tahansa, mutta on selvää että se sijoittuu juuri Japaniin, niin selvää japanilaisuutta rivien välistä huokuu.

Rakastan Japania, ja kun kirjassa liikuttiin esimerkiksi Shinjukun ja Shibuyan alueilla, hihkuin mielessäni innosta - olen kävellyt samoilla kaduilla! Koin lukiessani myös hauskoja oivalluksen hetkiä; kun Midori kutsuu Torun kotiinsa syömään ensimmäistä kertaa, hän repäisee muistivihostaan sivun ja piirtää siihen yksityiskohtaisen kartan kotitalonsa sijainnista. Mielessäni ehti käväistä ajatus, "miksei hän vain antanut osoitetta", kunnes muistin itsekin eksyilleeni Tokiossa lukuisia kertoja Japanin erikoisen osoitejärjestelmän vuoksi - kaikilla kaduilla kun ei ole välttämättä lainkaan nimiä, ja talojen numerotkaan eivät mene loogisesti numerojärjestyksessä, vaan ikäjärjestyksessä. Osoitteen hakeminen länsimaiseen mieleen loogiselta tuntuvan osoitekäsityksen mukaisesti on äärettömän vaikeaa.

Tämä oli ensimmäinen Murakamini, muttei taatusti viimeinen! Jo tämän yhden teoksen (ja lukuisten kehuvien arvostelujen ja blogitekstien) perusteella uskallan sanoa, että taisin löytää uuden suosikkikirjailijani. Vaikkei Norwegian Wood sisälläkään niitä surrealistisia piirteitä, joita olen ymmärtänyt esimerkiksi suosikkiteosten Kafka rannalla ja Suuri lammasseikkailu sisältävän, uskon että tulen pitämään muistakin Murakamin romaaneista. Tähän rakastuin!

Kirjaa on luettu toistaiseksi melko vähän kirjablogeissa, löysin vain Tessan ja Peikkoneidon tekstit. Tammi on kuitenkin juuri julkaissut kirjasta suomenkielisen käännöksen, joten eiköhän teos löydä lähiaikoina paljon uusia, ihastuneita lukijoita. Romaanin pohjalta tehty elokuvasovitus sai ensi-iltansa maaliskuussa 2011, ja haluankin katsoa elokuvan, kun kirjan lukemisesta ehtii kulua vähän aikaa. Eikä pidä unohtaa (ikisuosikkini) The Beatlesin kappaletta, jolta tämä ihana kirja on saanut nimensä! Tätä kuunnellessa pääsee jo vähän Murakamin kirjan tunnelmaan... :)

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Japani