Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera (WSOY, 2013. 285 sivua.)

  Satoi lehtiä. Okraan taittuvia ja raskaita. Läheltä katsottuna saattoi pinnalla huomata tuhannet päällekkäiset värisävyt. Ja kaksi hahmoa. Siinä hauraassa ihossa, juuri ja juuri erotettavissa. Lehdet leijailivat alas hiljaisina ja koruttomina. Niiden mukana putosi koko menneisyyden paino. Kosteana, kylmänä ja lohduttomana. Siitä huolimatta Juliette tunsi itsensä kevyeksi.

Euroopan ja Ranskan hienoimmissa akatemioissa opiskellut ranskatar Juliette on päätynyt oopperan apulaisohjaajaksi Venäjän Trupovoon. Eletään syksyä 1994, Neuvostoliiton hajoamisesta on vain hetki ja maa on edelleen enemmän tai vähemmän sekasorrossa. Venäjää puhumattoman naisen työkomennus on ollut yllätyksiä täynnä: suuri etukäteistyö ensimmäistä ulkomaanproduktiota varten valuu hukkaan, kun nainen vaihdetaan lennosta Puccinin Turandotista Tshaikovskin Jevgeni Oneginiin. Trupovon oopperan sisäänpäinlämpiävä ja sovinistinen maailma ei vastaanota naista lämmöllä, vaan Juliette tuntee olevansa yhdentekevä ja totaalisen ulkopuolinen. Aina siihen saakka, kunnes hän tapaa Jevgeni Oneginia esittävän Dmitrin, julkean, ylimielisen ja ulkomuodoltaan kulmikkaan venäläisbaritonin, jonka pehmeä, lämmin ja jyrisevä ääni pitää pilkkanaan kaikkia. Syntyy intohimoinen ja järjetön romanssi, jonka tuhoava vaikutus on alusta lähtien ilmiselvää.

  Näyttämölle noustessaan Dmitri koki lähes eläimellisen muodonmuutoksen. Muutos oli aina kiehtonut Juliettea. Oopperan hienovireinen eleganssi, jonka alta pääsi kuoriutumaan sen syvimmin piiloteltu ominaisuus: eläimellisyys, itsekontrollin menetys. Hikiset kiihkoilijat ja alati harhailevat, kosteat silmät. Kirottu, mutta samalla kiihottava intohimon sirkus. Se oli kuin vuosia odotettu, kielletty orgasmi.


Odotin Mehrin esikoisromaania suurella mielenkiinnolla, se kuulosti lähtökohtaisesti virkistävän erilaiselta teokselta siihen nähden, millaista kirjallisuutta yleensä luen. '90-luku, neuvostovallan jälkeinen Venäjä, oopperan maailma ja kauhufantasian elementit kuulostivat kiinnostavalta ja kunnianhimoiselta paketilta, ja ilokseni sain todeta että Mehr on suoriutunut urakasta hienosti. Veristen varjojen ooppera on elegantti romaani, hieno yhdistelmä slaavilaista tummaa melankoliaa ja hienostuneen ranskalaista intohimoa. Lukiessani koin hetkiä, jolloin unohdin lukevani suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa teosta.

Eniten ihastuin romaanissa sen ällistyttävän hienoihin tuokiokuviin. Kun tupakansavun kiemurtelu muistutti kuolinkamppailua, kaupungin päällä makasi unelias ja painava unohduksen peitto, ja arki oli kuin kivulias haava, johon esseet ja runot tarjosivat lohtua, en voinut kuin huokailla ihastuksesta. Myös Venäjä ja sen ankara ja säälimätön ilmasto tuntuivat todellisilta romaanin jokaisella sivulla. Mehr onnistuu luomaan ihailtavan eläviä tunnelmia, jotka tekevät lukemisesta nautittavan kokemuksen.

  Maisema oli kuin Sostakovitsin sinfonia. Pisarat olivat ihmisten arkihuolista raskaat, ne tippuivat paidan kauluksesta sisään ja valuivat pitkin vartaloa kylminä ja kovina. Ilta laskeutui aikaisin ja peitti kaupungin läpitunkemattoman täkkinsä alle. Jäljelle jäi vain myrskyn ääni, se kuulosti intohimoiselta ja rajulta kuin Rimski-Korsakovin jousisoolot. Jos päivä oli lauha, maisema oli rauhaisa ja täyteläinen kuin myöhäiskesän kypsä hedelmä.

Veristen varjojen ooppera on rakenteeltaan mielenkiintoinen. Aluksi tarina on hyvinkin realistinen, esitellään keskiössä olevat henkilöt, tapahtumapaikat ja tarinan perusasetelma. On nuori nainen, muukalainen vieraassa maassa, tämä tapaa julman mutta karismaattisen miehen, rakastutaan, siirrytään Trupovosta Moskovaan. Kaikkea sävyttää hienoinen, lähes huomaamaton unenomaisuus. Vähitellen tarina alkaa saada absurdimpeja sävyjä; todellisuuden, harhan, unen ja mielikuvituksen rajat häilyvät, eikä lukija (sen paremmin kuin Juliettekaan) aina tiedä, mikä lopulta on totta. Lukiessa tulee epätodellinen olo, Moskova on kuin suuri pyörivä teatterilava, joka vaihtaa kasvojaan aina kun on tottunut edellisiin. Loppua kohden jännite kasvaa kasvamistaan, ja lopussa lukija on hengästynyt.

Paikoin romaani toi mieleeni Natalie Portmanin tähdittämän, baletin maailmaan sijoittuvan elokuvan Black Swan. Tuon hienon elokuvan lailla romaanin tunnelma jopa ahdisti ajoittain, alun unenomaisuus muuttui painajaismaiseksi, ja kuitenkin tarinaa oli pakko ahmia sivun toisensa jälkeen. Itse olen niin realisti etten aina pidä teksteistä, joissa en tiedä mikä on totta, mikä puolestaan harhaa, mutta Mehrin paketti pysyy kasassa, eikä mitään tunnu olevan liikaa. Henkilöhahmot ärsyttivät minua miltei alusta loppuun; Juliette oli suorastaan raivostuttavan heikko ja riippuvainen, Dmitriä puolestaan melkein vihasin. Siltikin hahmot olivat juuri oikeanlaisia, he herättivät suuria tunteita samaan tapaan kuin taidokas oopperakappale. Koko tarina onkin kuin liki kolmesataasivuinen koko illan esitys, jonka draaman kaari kestää vahvana alusta loppuun.

Veristen varjojen ooppera stimuloi aisteja ja herätti mielitekoja: romaania lukiessani halusin juoda hillolla makeutettua teetä ja kuunnella oopperaa. Juliettelle merkittävän kirjailijan, Joseph Brodskyn, elämä, ura ja tuotanto alkoivat myös kiinnostaa - runsaat intertekstuaaliset viittaukset Brodskyyn ja tämän teokseen Ei oikein ihminenkään saivat mielenkiintoni toden teolla heräämään. Haluankin vielä joskus tietää enemmän miehestä, joka on elänyt ajassa ja paikassa, jossa taiteilijan jokainen liike on poliittinen teko.

Kaiken muun lisäksi teos herätti matkakuumetta: Mehrin kuvaama (ja selvästi hyvin tuntema) Venäjä kuulosti rappioromanttisella tavalla kiehtovalta. Nyt haluaisinkin Moskovaan, tutustumaan sen sekaviin kasvoihin ja sokkeloisiin kaupunginosiin, istumaan ylellisiin kahviloihin, ja miksei jopa kuulemaan jotakin venäläisoopperaa ihan paikan päälle. Siispä summa summarum: Veristen varjojen ooppera on kiehtova sekoitus rakkautta, epätoivoa, mustasukkaisuutta ja intohimoa, ja tämä kaikki on maustettu sopivalla hyppysellisellä kouriintuntuvaa ahdistusta, melankoliaa, jännitystä ja kauhufantasian elementtejä. Esikoisromaaniksi se on erityisen vakuuttava, molto maestoso. Tykkäsin, paljon!

Mehrin laadukas ja mielenkiintoinen blogi löytyy täältä, suosittelen lämmöllä siihenkin tutustumista!