Kansallisteatteri: Olipa kerran minä

(Kuvassa Minna Haapkylä. Kuva: Stefan Bremer, Kansallisteatteri.)

Olipa kerran minä
Käsikirjoitus: Heini Junkkaala
Ohjaus: Milja Sarkola
Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 25.11.2015
Kesto n. 2 tuntia 45 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus Kaisa Rasila, puvustus Tuomas Lampinen, valosuunnittelu Ville Toikka, äänisuunnittelu Esa Mattila, videosuunnittelu Timo Teräväinen, naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä, dramaturgit Elina Snicker ja Pauliina Feodoroff

Näytelmäkirjailija (Minna Haapkylä) kirjoittaa näytelmää narsismista. Hän on kutsunut avukseen ystävänsä (Katja Küttner), joka saapuu sovittuun tapaamiseen pahaa aavistamatta ja joutuu paitsi lavalle yleisön uteliaiden silmien alle, myös kirjailijaystävänsä tekstin materiaaliksi ja hyväksikäytön kohteeksi. Kirjailija marssittaa lavalle kaksi pariskuntaa, Heilin (Iida Kuningas) ja Rikon (Heikki Pitkänen), sekä Siskon (Jessica Grabowsky) ja Eskon (Antti Pääkkönen). Pariskuntien avulla hän tutkii narsismin erilaisia muotoja ja vivahteita yksisilmäisestä itsekkyydestä ja tilannetajuttomuudesta aina räikeään ja patologiseen narsismiin saakka.

Myöhemmin lavalle nousee joukko julkisuuden hahmoja: Televisio-ohjelmassa "haastatellaan" Jeesusta, häpeilevä ja itsesääliin vaipunut Mika Myllylä itkee yleisölle että mitä tuli tehtyä, kunnes joukko (!) Jussi Parviaisia varastaa shown, ja Jari Sarasvuokin saarnaa kansalle omia totuuksiaan. Lopulta kameroiden eteen astelee itse pahuuden ruumiillistuma, Anders Behring Breivik. Myös kirjailijalla itsellään on paljon tunnustettavaa alkaen siitä, ettei hän enää nykyään jaksa tehdä mitään ilman yleisöä. Hän on valmis tekemään ja uhraamaan mitä tahansa, ja herääkin kysymys: Mitä ihmisen pitää - tai on sallittua - tehdä saadakseen itsensä näkyväksi? Mitä narsismi lopulta tarkoittaa?

(Kuvassa Jessica Grabowsky ja Antti Pääkkönen. Kuva: Stefan Bremer, Kansallisteatteri.)

Olipa kerran minä on mielenkiintoinen kokonaisuus: Se on vimmainen, raju, hauska, vaivaannuttava, kärjistetty, osoitteleva, alleviivaava ja ennen kaikkea vakuuttava läpileikkaus narsismin anatomiasta. Se näyttää katsojalle eräänlaisen narsismipyramidin, jonka huipulla on yksi aikamme sairaimmista narsisteista, Anders Behring Breivik, mutta jonka pohjalla voi olla kuka tahansa, vaikkapa sinä tai minä. Junkkaala piirtää kuvan nyky-yhteiskunnasta, jossa jokainen seisoo oman elämänsä näyttämöllä, ja saa katsojan miettimään paljonko sitä lopulta tulee tehneeksi asioita ajattelematta "yleisöään", tiedostaapa sitä tai ei. Näytelmä sisältää monia kohtauksia, joista itsensä tunnistaminen nostattaa poskille hämmentyneen punan. Olipa kerran minää menee helposti katsomaan sillä ajatuksella, että tokihan kuka tahansa - tai ainakin minä - tiedän mitä narsismi on ja tunnistan sen merkit, mutta liki kolmetuntisen esityksen jälkeen teatterilta poistuu hämmentyneenä. Ajatusmaailma on avartunut ja ymmärrys laajentunut: ei mikään olekaan niin selkeää, vaan myös narsismi voi olla kuin veteen piirretty viiva. Peiliinkin katsoo vähän uusin silmin, ja omia ajatuksiaan kampaa tiheämmällä kammalla.

Heini Junkkaala on minulle näytelmäkirjailijana uusi tuttavuus, mutta Milja Sarkolasta on tulossa hyvää vauhtia yksi suosikkiohjaajistani. Ei ole pitkäkään aika, kun hän vakuutti minut Q-teatterin upealla näytelmällä Jotain toista, ja tälläkin kertaa olin näkemääni enemmän kuin tyytyväinen. Tiedän jatkossa haluavani nähdä kaikki Sarkolan tulevatkin ohjaukset, ja myös Junkkaalan viiltävän tarkkanäköistä tekstiä näkisin jatkossa mieluusti. Kansallisteatterin (samoin kuin muutaman muun suuren teatterin) produktioilta odottaa aina kaikin puolin ensiluokkaista toteutusta. Sellaista pääsin seuraamaan tälläkin kertaa: kaikki toimi pilkuntarkasti, ja erityisesti liikuteltavat "lasihuoneet" avoimesti esillä olevine siirtelijöineen olivat kovasti mieleeni. Tämä oli yksi niistä seikoista, jotka loivat hauskan illuusion näytelmän sisällä olevasta näytelmästä.

Pienen risun Olipa kerran minälle annan sen kestosta. Vaikka näytelmä on melkoisen intensiivistä tykitystä liki alusta loppuun, mahtuu joukkoon pari hieman turhemman tuntuista kohtausta, jolloin tekee melkein (mutta vain melkein) mieli katsoa kelloa. Liki kolme tuntia (väliaikoineen, mutta kuitenkin) on muutenkin pitkä mitta näytelmälle, ja vaikka suoraan myönnänkin katsoneeni esityksen aika väsyneenä, olisin silti kaivannut sille hieman tiivistämistä.

(Kuvassa Antti Pääkkönen. Kuva: Stefan Bremer, Kansallisteatteri.)

Näyttelijäsuoritukset olivat aivan itkettävän hienoja kautta linjan. Näin nyt Minna Haapkylän ensimmäistä kertaa näyttämöllä, ja hänen näyttelijäntaitonsa, karismansa ja lavasäteilynsä ovat sitä luokkaa, että kyllähän tässä aivan maailmanluokan näyttelijästä puhutaan. Myös huikea Jessica Grabowsky vakuuttaa jälleen kerran, ja molemmat miesnäyttelijät, Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen, osoittavat jo tämän yhden näytelmän aikana valtavan muuntautumiskykynsä: Pitkänen siirtyy vaivattomasti lähes oksettavan kamalan narsistimiehen roolista parodioimaan stereotyyppistä kameroiden edessä kyynelehtivää homomiestä, ja muuntautuu seuraavassa hetkessä karvapukuiseksi Jussi Parviaiseksi, joka riehuu lavalla valtoimenaan sylki suusta roiskuen. Harva taas pääsee samana iltana esittämään Jeesusta ja Breivikiä, mutta Antti Pääkkönenpä tekee niin, ja vielä todella vakuuttavasti.

Yksi lempikohtauksistani olikin hiljaisen ja vakavailmeisen Jeesuksen esiintyminen tv-ohjelmassa. Jeesuksen - siis Pääkkösen - jokainen ilme ja elekin oli jotenkin täydellisen kohdallaan! Kohtaus oli muutenkin hienosti kirjoitettu ja kertakaikkisen puhutteleva osoitus nykyihmisen itsekkyydestä: maailma voi pyöriä sokeasti oman navan ympärillä silloinkin, kun käsillä on mitä ainutlaatuisin hetki. Olipa kerran minä toi mieleeni aiemmin tänä syksynä myöskin Kansallisteatterin lavalla näkemäni Martin Crimpin Onnellisuuden tasavallan (josta blogijuttuni vielä tulossa), ja etenkin näin jälkikäteen tuntuu, kuin olisin päässyt näkemään Crimpin näytelmän sisarteoksen - kuin suomalaisen vastauksen Englannissa muutama vuosi sitten esitettyyn kysymykseen ihmisyyden nurjasta puolesta. Kumpikaan näytelmä ei ole monellakaan tapaa katsojalle helppo kokemus, mutta ne ovat hienoja, samalla tavoin katsojan haastavia ja valtavasti ajatuksia herättäviä - eli ehdottomasti näkemisen arvoisia teoksia. Vahvasti kantaaottavaa, rohkeaa ja komeaa työtä!

Pääsin katsomaan Olipa kerran minän Bloggariklubin kutsuvieraslipulla. Kiitos!

Kommentit

  1. Ihanaa että kirjoitat nykyään myös teatterista Sara! Oli nimittäin upeaa luettavaa ja miten osasitkin näytelmän näin tiivistää. Oli aikamoinen esitys, hieno ja ravisteleva, monipuolinen. Antti Pääkkönen vakuutti minut, huikeat roolit vakuuttavasti näyteltynä ja Minna Haapkylä oli upea. Huh. Hieno työryhmä kokonaisuudessaan. Itse annan saman pienen risun kestosta, kyllähän tämän jaksoi istua mutta vähän olisi voinut nipistellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, tämä teatterista kirjoittaminen on tosi kivaa. :) Jotenkin uudella tavalla kivasti haasteellista, ja silti näytelmissä on niin vahvasti samaa tarinallisuutta kuin kirjallisuudessa, ettei teatterikokemuksista kirjoittaminen tunnu mahdottomalta vaan mukavalta. :) Ja kiitos ihanasta kommentistasi, teatteribloggaaja nro 1! <3

      Ja kyllä, olen ihan samaa mieltä kanssasi. Hieno, hieno esitys!

      Poista
  2. Kuulostaa ajankohtaiselta ja mielenkiintoiselta näytelmältä! Hieno arvio, Sara!

    Mainiota, että kirjoitat myös näytelmistä! ❤ Ehkä joskus pääsemme yhdessä teatteriin! 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, kiitos rakas ystävä! <3 Ja todella ajankohtainen ja mielenkiintoinen tämä tosiaan olikin.

      Sitä tässä odotellaan, seuraavaa yhteistä teatterireissua! <3

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit