tiistai 23. toukokuuta 2017

Juhani Peltonen: Elmo


Juhani Peltonen: Elmo (WSOY, 2010. 1. painos 1978. 313 sivua. + WSOY:n äänikirja, 2010. Lukija Kauko Helovirta, kesto 8 h 45 min.)

  - Ajateltiin panna Tapio nimeksi, äiti sanoi. 
  - Siis Tapio, pappi toisti ja kirjoitti Tappio, huomasi ylimääräisen peen ja veti sen ylle viivan: Tappio. 
- Kyllähän tästä selvän saa. 
  - Päivää, ukki sanoi astuen kamariin. 
  - Päivää, pappi vastasi. - Juu, täällä tehdään pojalle nimeksi Tappio ei kun Tapio. Piru, kun tuli ajatuksissa tehtyä tuo kirjoitusvirhe. Eikä ole toista kaavakettakaan mukana. 
  - Älkää nyt Tappiota tarjotko tuollaiselle pojalle, jolla on viisi pyörylää päässä, ukki sanoi. - Sillä pitää olla harvinaisempi ja komeampi nimi. Tuosta pojasta tulee jotakin häkellyttävän suurta. Sanokaa minun sanoneeni, että tuosta pojasta kasvaa sellaista, mikä ei ole täysin meikäläisten tajuttavissa.

Ja niin potra kainalniemeläinen poikavauva saa nimekseen Elmo. Vuodet kuluvat häkellyttävää vauhtia, poika kasvaa ja viettää tavanomaisen, mutta onnellisen lapsuuden. Hautoja ja kaivoja työkseen kaivavalta isältään Elmo perii taipumuksen pohdiskella elämän, kuoleman ja kauneuden kysymyksiä, sekä rakkauden omenapuita ja ortodoksista kirkkoarkkitehtuuria kohtaan.

Kun Elmo täyttää viisitoista, tapahtuu eräänä päivänä jotakin sellaista, joka päättää hänen lapsuutensa. Elmo näkee jäisellä pellolla vastaansa ratsastavan Aliisan ja rakastuu silmittömästi. Hänen sydämessään ilmiliekeillä roihuava rakkaus saa kaiken näyttämään niin toivottomalta, että kärsivä Elmo päättää lähteä merille.

Neljä merillä vietettyä vuotta kasvattavat Elmon aikuiseksi ja tuovat hänen olemukseensa hemingwayläistä kypsyyttä ja särmää. Hän poistuu laivasta Romanian Constantsan satamassa, ja muutaman erikoisen käänteen jälkeen päätyy kaupungin katujuoksun epäviralliseksi voittajaksi. Tästä hetkestä lähtien ukin ristiäispäivänä lausuma ennustus alkaa toteuttaa itseään: Elmosta tulee täysin ylivoimainen urheilun suurmies, joka päihittää koko muun maailman kaikessa mitä vain kuvitella saattaa - hän on yhtä käsittämättömän lahjakas sekä talvi- että kesäkisoissa, kuin yksilö- ja joukkuelajeissakin. Elmo kahmii kultamitaleja juoksusta, hiihdosta, syöksylaskusta, pika- ja kaunoluistelusta, yleisurheilusta ja jalkapallosta, ja nostaa siinä samalla pientä Suomea ja Kainalniemeä maailmankartalle.


Kuvittelin etukäteen Elmon olevan "vain" eräänlainen veijariromaani ja huumorikirja, mutta sain yllättyä melkoisesti, sillä Elmossa on vahvasti inhimillinen ja syvällinen sanoma, ja kaikesta hauskuudestaan huolimatta kirja jätti minulle jopa hieman haikean ja surumielisen olon. Kuuntelin Elmon Kauko Helovirran oivallisesti lukemana äänikirjana, ja jo ensimmäisten hetkien aikana rakastuin kirjan hahmoihin ja Peltosen omalaatuiseen kerrontaan. Elmon maailma on samanaikaisesti lempeällä ja hulvattomalla tavalla hauska ja toisaalta kaihoisa: kun tekstistä riisutaan sen lämmin ja runsas huumori, jää teoksen kovaksi ytimeksi riipaisevan surullinen kuva siitä, miten ihminen on aina lopulta kaiken keskellä yksin.

Peltosen huumori tarjoaa teoksen ihmisen kokoiselle tuskalle tärkeää vastapainoa ja luo lukukokemukselle lempeät raamit. Teksti, ja etenkin sen sisältämät lukuisat urheiluselostukset ovat paikoin niin hauskoja, että Helovirran vahvasti eläytyvää luentaa kuuntelee välillä vedet silmissä nauraen. Päähenkilö Elmo on melkoinen persoona. Tuo jäyhä ja rauhallinen mies elää seesteistä ja jopa melko askeettista elämää: nauttii yksinkertaista ravintoa, syö pemmikaania ja omenoita, juo vähän rommia tai viiniä ja muistaa aina ottaa vitamiininsa. Urheiluun hän suhtautuu lupsakan pakottomasti, eikä ole lainkaan tavatonta, että kesken hiihto- tai juoksukilpailusuorituksensa hän sytyttelee kaikessa rauhassa piippunsa, tai syö urheiluhousujensa takataskuista kaivamiaan omenoita.

Hauskimpia ovat kuitenkin tarinan erikoiset sivuhenkilöt: kainalniemeläinen kylähullu Koillinen, Elmon kaverit "Rymy" ja "Leuku", urheiluselostajat Immo ja Lyly, sekä Elmon kummisetä Weli-Andrei - Peltonen on luonut kerrassaan mainion joukon toinen toistaan muikeampia hahmoja. Elmon huikea menestys ja urheiluselostajien lempeä naljailu muille kansallisuuksille (etenkin ruotsalaisille, sillä kuka sitä nyt erottaa, onko maata tällä kertaa edustamassa Andersson, Svensson vai Karlsson) kohottavat jopa lukijan kansallista itsetuntoa, ja kirjan urheilukilpailuosioita lukiessa tai kuunnellessa tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Kerrassaan mainiota satiiria!

Urheilijana Elmo on täysin ylivoimainen ja miltei yli-inhimillinen urheilugigantti, koko maailma rakastaa häntä ja hänen nimensä on kaikkien huulilla, mutta kaiken menestyksen keskellä nuori mies on yksinäinen, hämmentynyt ja eksyksissä. Häntä vaivaa ainainen tuska ja ikävä, koko elämä tuntuu olevan epäjärjestyksessä, ja mieltä kalvavat hänen Aliisaa kohtaan aina vain tuntemansa rakkaus ja kaipuu. Tasapainoa ja lohtua elämään tuo estetiikka: ajatus pihkovalaisista sipulikupolikirkoista ja omenapuista tuottaa onnea, samoin kuin kaunis klassinen musiikki. Elmo tuleekin tunnetuksi erikoisista musiikkivalinnoistaan: pasifistina hän ei koskaan halua kunniakseen soitettavan Porilaisten marssia tai Maamme-laulua, vaan pyytää niiden tilalle muuta, esimerkiksi Armas Järnefeltin säveltämän kehtolaulun, Berceusen, tai Chopinin erään nokturnon.

Elmon elämää leimaavat menestys ja menetykset. Romaanin loppu on erikoisuudessaan niin merkityksellinen ja haikeankaunis, että se pakahduttaa ja liikuttaa miltei kyyneliin. Elmo jättää sydämeen kokoisensa jäljen, ja olen onnellinen, että juuri tämä teos valikoitui kohdalleni Ylen Kirjojen Suomi -tapahtuman ja sen Kirjablogit ja 101 kirjaa -alaotsakkeen myötä.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...