torstai 31. joulukuuta 2015

Vuoden 2015 parhaat

On jälleen aika luoda viimeinen katsaus kuluneeseen vuoteen, ennen kuin uusi vuosi alkaa ja tuo mukanaan uudet kirjat ja elämykset. Vuosi 2015 on ollutkin sikäli erikoinen, että omassa elämässäni on tapahtunut suuri muutos: aloitin syksyllä opiskelut täyden työajan ohessa, ja vapaa-aikaa on saanut välillä kaivaa kiven alta. Olen kyllä lukenut paljon, mutta iso osa luetuista (ja harmillisesti etenkin vuoden 2015 uutuuskirjoista!) odottelee edelleen bloggausvuoroaan, kun virtaa bloggaamiseen ei ole aina löytynyt. Olen kuitenkin lukenut paljon hyvää ja mielenkiintoista, ja haluan blogata monista lukemistani vielä vähitellen jälkikäteen. Alkavana vuonna opiskelut työn ohessa toki jatkuvat, mutta ainakin haaveissani aion yrittää olla blogin puolella aiempaa reippaampi. :)

Vuonna 2015 julkaistujen parhaimmistoa käyn läpi parin viikon päästä, kun kirjablogeissa äänestetään vuoden parhaista kirjoista. Tänään listaan sen sijaan kymmenen parasta tänä vuonna lukemaani kirjaa, jotka on julkaistu ennen vuotta 2015. Jottei postauksesta tulisi kilometrin mittainen, en ala perustella jokaista kirjaa erikseen. Mutta jokaisesta alle listaamastani kirjasta voi sanoa: Että näin hienoa ja ihanaa kirjallisuutta voikin olla! 

Kymmenen parasta vuonna 2015 lukemaani kirjaa:

- Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa
- Bo Carpelan: Axel (bloggaus tulossa)
- Lars Saabye Christensen: Velipuoli (bloggaus tulossa)
- Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät
- Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset (bloggaus tulossa)
- Antti Hyry: Maatuuli
- Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
- Thomas Mann: Taikavuori (bloggaus tulossa)
- Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja
- Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Kun nyt näen vuoden parhaani noin listattuna, olen ehkä vähän järkyttynyt: yhdeksän kymmenestä on mieskirjailijoiden teoksia! Missä ovat kaikki naiset? No, vuonna 2015 julkaistujen parhaimmissa, tietenkin! Viimevuotiseen tapaan haluan mainita vielä erikseen pari kirjaa, eli minulle vuoden paras runokirja on ollut Pekka Kytömäen Ei talvikunnossapitoa, ja vuoden paras dekkari Bo Carpelanin Kulkeva varjo.


Kun Kirjan vuosi 2015 oli aluillaan, oli minulla monia hienoja lukusuunnitelmia. Suunnittelin lukevani yhteensä sata kirjaa ja yhden klassikon kuussa, halusin päästä kunnolla alkuun Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa ja perehtyä etenkin Eeva Joenpellon, Mika Waltarin ja Marja-Liisa Vartion teoksiin. No, sataan kirjaan en tainnut aivan päästä, klassikoiden kanssakin on vähän niin ja näin, ja Iijoki-sarjan kanssa jumitan edelleen ihanasti Huonemiehen pojassa, mutta Joenpellon, Waltarin ja Vartion kanssa kävi hyvin: Luen tällä hetkellä Joenpellon Lohja-sarjaa ja olen aivan koukussa, Waltari tekee tasaista nousua suurimpien kirjailijasuosikeideni joukkoon, ja Vartiotakin ehdin yhden teoksen (Kaikki naiset näkevät unia) verran.

Vuodelle 2016 lukusuunnitelmani taitavat olla aika samansuuntaisia - sata kirjaa, mahdollisimman paljon etenkin kotimaisia klassikoita, ja lisää etenkin Joenpeltoa ja Waltaria - mutta noiden lisäksi haluaisin alkavana vuonna lukea paljon etenkin suomalaisia naisia: hiljattain edesmennyttä Eeva-Kaarina Arosta, Pirjo Hassista, Laila Hirvisaarta, Eeva Kilpeä, Leena Landeria, Pirkko Saisiota, Eeva Tikkaa ja Kaari Utriota.

Lukuhaasteetkin himottavat taas, vaikka tämä päättyvä vuosi on mennyt niiden suhteen aivan surkeasti. :) Haaveilen vuonna 2016 osallistuvani ainakin uuteen Helmet-lukuhaasteeseen, Pinon päällimmäinen -blogin Itä-Aasia -lukuhaasteeseen, ja Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen.


En olisi minä, ellen haluaisi listata ja laittaa itselleni muistiin muitakin vuoden 2015 parhaita elämyksiä. Olen aina ollut innokas ja ahkerasti erilaisissa riennoissa viihtyvä kulttuurinystävä, mutta kuluneena vuonna minusta on kuoriutunut varsinainen kulttuurin suurkuluttaja. Olen käynyt vaikka missä ja kokenut kaikenlaista ihanaa, ja nyt haluankin merkitä muistiin vuoden parhaat hetket muunkin kulttuurin kuin kirjallisuuden saralla. Jos kuitenkin pysytellään vielä pieni hetki kirjallisuuden kentällä, on syytä listata...

vuoden 2015 parhaat kirjatapahtumat (aikajärjestyksessä):
- Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali Helsingissä 22.-23.5.2015
- Annikin Runofestivaali Tampereella 6.6.2015
- Volter Kilpi -kirjallisuuspäivät Kustavissa viikolla 29
- Helsingin kirjamessut 23.-25.10.2015


Tänä syksynä aloin lisäksi blogata myös teatterista, ja olen tästä uudesta "aluevaltauksesta" aivan innoissani! Olen äkkiseltään laskettuna käynyt kuluvana vuonna teatterissa yhteensä 23 kertaa, joka on minulle vähän keskiarvoa parempi tahti. Ensi vuodelle haluaisin saada lukeman likimain tuplattua, joten tavoitteenani olkoon nelisenkymmentä teatterikäyntiä vuodelle 2016.

Vuoden parhaat teatterielämykset ovat olleet:
- Kansallisteatterin Onnellisuuden tasavalta
- Kansallisteatterin SLAVA! Kunnia (jos olisi aivan pakko valita vain yksi näytelmä, valitsisin tämän!) 
- Tampereen Teatterin Ihmisen osa
- Tampereen Teatterin Skavabölen pojat
- Q-teatterin Jotain toista
- Q-teatterin Jälkeenjäävät

Lisäksi on vielä mainittava Helsingin Kaupunginteatterin näytelmä Kattona tähtitaivas, jonka näin osana Tampereen Teatterikesää, ja joka oli jotenkin vahvasti katharttinen teatterielämys.


Muutakin kulttuuria, etenkin musiikkia, on ollut elämässäni tänä vuonna ihanan ja ihastuttavan paljon. Haluan lopuksi merkitä lähinnä itselleni muistiin...

vuoden parhaat klassiset konsertit:
- Tampere Filharmonian Sibeliuksen kaikki seitsemän sinfoniaa, aah! Puhdasta musiikkirakkautta toukokuulta itsenäisyyspäivään. Ja johtajana tietenkin Santtu-Matias Rouvali! 
- Kuusiston viulistiveljesten yhteiskonsertti Kangasala-talossa 14. marraskuuta, voi rakkaus! 
- Sarah Changin ja Leif Segerstamin johtaman Turun filharmonisen orkesterin Sibeliuksen viulukonsertto syyskuussa.
- Bachianas Brasileiras: Martti Rousin sello-orkesteri solistinaan sopraano Piia Komsi, Tampere-talon pienessä salissa 3. marraskuuta.
- Arvo Pärtin Passio pääsiäisenä Tampereen Kalevan kirkossa.
- PianoEspoon päätöskonsertissa norjalainen pianovirtuoosi Leif Ove Andsnes Kansallisoopperalla sopivasti kirjamessuviikonlopun päätteeksi 25. lokakuuta.

... ja oopperat:
- Tampereen Oopperan Nabucco (Verdi)
- Finnkinon Metropolitan-oopperoista Cavalleria Rusticana (Mascagni) & Pajatso (Leoncavallo) ja La Traviata (Verdi)
- Kansallisoopperan leffabrunssin Saul-oratorio (Händel), taltiointi kesän 2015 Glyndebournen oopperajuhlilta
- Myös Tero Saarisen Kullervo (Sibelius) Kansallisoopperalla on aivan pakko mainita, vaikkei se olekaan varsinaisesti ooppera, vaan sinfoninen runo - mutta joka tapauksessa yksi vuoden parhaista elämyksistä! 

... ja kevyen musiikin parhaat:
- Vuoden paras keikka on ollut Verneri Pohjola Quartetin levynjulkkarikeikka Tampere-talon pienessä salissa 19. marraskuuta. 
- Ihania ovat olleet myös Irina Björklundin molemmat konsertit Tampere-talon pienessä salissa tammikuussa ja joulukuussa.
- Matti Johannes Koivu oli Tampereen Klubilla 11. maaliskuuta aika huikean hyvä.
- Samoin vanha suosikkini Heikki Silvennoinen Tampereen Mustanlahden satamassa elokuun 21. päivänä.

Parhaita näkemiäni leffoja ovat olleet:
- Klaus Härön Miekkailija
- Pawel Pawlikowskin Ida
- Asif Kapadian Amy Winehousesta kertova dokumenttielokuva Amy
- Woody Allenin Irrational Man ja
- Morten Tyldumin The Imitation Game

Taidenäyttelyissäkin olen toki käynyt. Vuoden parhaat näyttelyt ovat olleet nämä:
- Tanskalaisen Vilhelm Hammershoin (1864-1916) näyttely Amos Andersonilla
- Ranskalaisen Henri Cartier-Bressonin (1908-2004) valokuvanäyttely Ateneumissa
- Tarujen kansat -näyttely Ateneumissa ja
- Ranskalaisen Jacques Henri Lartiguen (1894-1986) Riviera -valokuvanäyttely Turun taidemuseossa

*****

Olisikohan nyt kaikki mahdollinen listattu? :D Eipä siis kai muuta kuin avoimin ja iloisin mielin kohti uutta vuotta!
Siispä: Onnellista ja elämyksellistä vuotta 2016 kaikille teille ihanille, 
ja suurkiitos kuluneesta vuodesta! 
♥ ♥ 

tiistai 29. joulukuuta 2015

Outi Pakkanen: Helle


Outi Pakkanen: Helle (Otava, 2015. 317 sivua.)

Graafikko Anna Laineen asunnossa tapahtuu massiivinen vesivahinko sillä välin, kun hän on Lohjalla viettämässä mökkijuhannusta ystävänsä Mervin ja mäyräkoiransa Justuksen kanssa. Oma asunto menee kesäksi remonttiin, ja Anna joutuu evakkoon Mervin sairaalassa olevan sukulaistädin töölöläiskaksioon. Väliaikaisasunto sijaitsee pohjakerroksessa sellaisessa syvennyksessä, jonne aurinko ei paista eikä kuu kumota, ja ikkunoista avautuu näkymä pihan roskakatokseen. Kissanhajuinen kaksio on muutenkin kuin museo: se on ikivanhan ihmisen pölyttynyt pinttynyt koti, jossa aika on pysähtynyt. Annaa ahdistaa, ja mäyräkoiraherra Justuskin kaipaa kotiinsa niin, että se vain murjottaa eteisen kynnysmatolla. Kaiken muun lisäksi Helsinkiä hellii läkähdyttävä helle.

Myös kerrostalon tunnelmassa on jotakin outoa, naapurit ovat erikoisia ja heidän väleillään tuntuu omituisia jännitteitä. Sosiaalinen Anna tutustuu kuitenkin nopeasti uusiin naapureihinsa ja saa kutsun jokakesäisiin rappujuhliin. Juhlia odotellessa Annan ennen niin hiljaisella miesrintamallakin tapahtuu: hänen elämäänsä astelee mies, joka vaikuttaa jopa liian hyvältä ollakseen totta. Lopulta koittaa odotettu pihajuhlapäivä. Päiväkausia paahtanut helle on enteillyt ukkosta, ja juhlat päättyvätkin vuosisadan ukkosmyrskyyn. Juhlien päätyttyä myös monen rapun asukkaan elämä on ehtinyt järkkyä ennalta arvaamattomalla tavalla.

  Äkkiä valtaisa salama halkaisi taivaankannen ja valaisi koko korttelin kylmänvalkoiseksi. Pian kuului uusi jyrähdys, äskeistä huomattavasti lähempää, ja sitten lisää salamoita ja jyrähdyksiä, ja lopulta niin tiheään tahtiin, että oli mahdotonta sanoa, mikä seurasi mitäkin. Äänet ponnahtelivat kiviseinistä yhtenä luonnon kakofoniana. Pöydän ylle viritetty värillinen lamppurivistö alkoi värähdellä kunnes sammui kokonaan.


Tämän Pakkasen uusimman dekkarin lukemisesta on kulunut jo jonkin aikaa, mutta halusin kirjoittaa kirjasta kovassa kevään ja kesän kaipuussani juuri tänään, vaikka kasa jouluna luettuja ja muitakin kirjoja odottaa bloggausvuoroaan. No, kirja kerrallaan. Luin Helteen joskus marraskuun lopulla, kun ulkona oli pimeää, märkää ja kalseaa, ja kirja toi sellaisen ihanan tuulahduksen kesää kaiken synkkyyden keskelle, että jo pelkästään siksi se jätti varsin positiivisen lukumuiston.

Olen lukenut Outi Pakkasen tuotantoa melko paljon etenkin ennen blogiaikoja. Pakkasen Anna Laineesta on tullut minulle vuosien varrella mieluinen ja omalla tavallaan tärkeäkin hahmo: hän on niin mainiolla tavalla samanaikaisesti tavanomainen ja omaperäinen, ja yksin elävänä, itsenäisenä aikuisena naisena ja koiranomistajana myös itselleni helposti samaistuttava. Ja ne reseptit, oi että! Anna Laineen rakkaus ruokaan on yksi hänestä kertovan sarjan kantavista teemoista, ja itsekin ruokaa ja kokkaamista rakastavana ihmisenä nautin erityisesti niistä hetkistä, joissa ollaan Annan keittiössä, tai ruokaostoksilla hänen mukanaan. Helteessäkin kokattiin vaikka mitä ihanaa - viininmakuista ratatouillea, herkkutattirisottoa, porkkanalantteja ja parmankinkkupestopullia - ja mikä parasta, reseptit herkkuihin löytyvät kirjan takaosasta. Aion kokeilla ainakin muutamaa ihanalta kuulostavaa reseptiä!

Hellettä aloin lukea perusdekkarina, mutta sainkin lopulta jotain aivan erilaista - parempaa. Helle on kyllä lopulta myös dekkari, sillä aivan kirjan loppumetreillä tapahtuu rikos, mutta oikeastaan se on paljon enemmän psykologinen ihmissuhderomaani. Nautin sujuvakielisestä ja vaivattomasti etenevästä tarinasta, ja Anna Laineen henkilökohtaisen elämän uusimmissa käänteissä oli niin paljon sähköä ja säpinää, että Helle oli pakko ahmia nopeassa tahdissa. Ja se kesä, aah! Helsingin keskusta hehkuu auringossa, Storyvillen kesäterassilla kuunnellaan vanhaa kunnon jazzia, ja torien rauhalliset aamukahvihetket kuulostavat taivaallisilta. Pakkasen Hellettä voikin ilolla suositella lääkkeeksi pahimpaan kesänkaipuuseen. Kirjan lukemisesta jäi kutkuttavan hyvä mieli.

Helteestä löytyy arvioita myös Kirjavinkeistä ja Suomi lukee -Kristalta.

(Kuvassa kirjan alla on jonkin joulun alla ilmestyneen lehden resepti. Uskon, että noiden kaltaisia antipastotikkuja Anna Lainekin saattaisi omille vierailleen tarjota. :) )

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Älyttömät joululahjat -haaste ja joulutoivotus


Kannesta kanteen -blogin ihana Kaisa haastoi minut miettimään kolme älytöntä joululahjatoivetta. Siis sellaisia, joiden toteutuminen on käytännössä mahdotonta, mutta ainahan sitä sopii toivoa. :) Haaste on kiertänyt kirjablogeissa ahkerasti näin joulun alla, ja omalta lahjatoivelistaltani voisi hyvin löytyä esimerkiksi juuri toive Kaisan teleportista tai Kaisa Reetan aikakoneesta, Elinan haave kyvystä olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, Linnean mainio ajatus kulttuurivuodesta tai Katjan haave ullakkohuoneistosta Lontoossa. Voisin mieluusti haluta myös maailmanrauhaa, lukutaitoa maailman jokaiselle lapselle ja ilmastonmuutoksen peruuntumista, mutta hetken mietittyäni päädyin kuitenkin omanapaisesti seuraaviin toiveisiin:

Monen muun tavoin ensimmäinen lahjatoiveeni liittyy musiikkiin. Rakastan klassista musiikkia ja erityisesti jousisoittimien jumalaisen kaunista ääntä. Toivonkin joululahjaksi vaatimattomasti sellon ja viulun täydellistä soittotaitoa, enkä pistäisi pahakseni jos kylkiäisenä saisin aidot 1700-luvun Stradivariukset, joilla voisin sitten onnellisena soitella.

Toiseksi toivon omaa kotitonttua. Se siivoaisi kodin ja pitäisi sen aina järjestyksessä ja tahrattoman puhtaana. Se tiskaisi astiat ja vaihtaisi lakanat, ja leipoisi tuoreita sämpylöitä silloin kun olen itse liian väsynyt. Se pitäisi myös seuraa koiralleni silloin, kun emäntä on töissä. Kaiken tämän lisäksi se olisi tietenkin näkymätön!

Kolmanneksi toivon mahdollisuutta siirtyä vapaavalintaisen romaanin sivuille. Tiedättekö hupsun minisarjan Lost in Austen? Siihen tapaan siis. Haluaisin kokeilla, miltä oikeasti tuntuisi olla Elizabeth Bennett! Tai vaikkapa Kjell Westön Lucie Lilliehjelm (Missä kuljimme kerran), Joel Haahtelan Inês (Tule risteykseen seitsemältä), tai Ulla-Lena Lundbergin Mona Kummel (Jää). Olisi aika ihanaa! ♥

*****

Oikeasti vietän jouluni jälleen kerran töissä, joten mitään noin lennokasta ei ole luvassa. :) Joulutunnelmia kävin aistimassa alkuviikosta Tampereen Tallipihalla, ja jos joulumieli tuntuikin olevan mustassa maisemassa vähän hukan teillä, löytyi se suloisen Ukko-aasin pehmoisen otsatukan alta, tai iloisena heiluvista lampaansaparoista, kun Onneli, Anneli ja Lissu -nimiset lampaat nauttivat tallissa lukuisista rapsutuksista. Söpöjen eläinten myötä toivotan kaikille blogini lukijoille

oikein hyvää joulua! ♥ ♥ ♥

Ihana herra Ukko. ♥ En tiennytkään, että aasin otsatukka on niin älyttömän pehmeä!


Onneli, Anneli tai Lissu (en ole varma kuka hän on :D). Hän oli kuitenkin varsin tyytyväinen oloonsa lämpöisessä tallissa.

Hän ei ole oikea. :D Suloinen lammaspatsas löytyi viereisen Finlaysonin kirkon rappusilta.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Markku Keisala: Sinisilmät


Markku Keisala: Sinisilmät (Reuna, 2015. 243 sivua.)

Kuu sen näkee. 
  Se katselee puolikkaana myöhäissyksyn sumuista maisemaa kirpenevässä yössä. 
  Kylä nukkuu pimeänä. 
  Varjo häilähtää seinustan kupeessa, kuuluu rapinaa ja ovi kolahtaa vaimeasti. 
  Usean tuokion jälkeen kuu alkaa jo pitkästyä, kunnes pieni valonkajo aloittaa leikin ylhäällä mustissa ikkunoissa. 
  Se jännittyy seuraamaan, mitä tuleman pitää.

Syksyllä 1944 Lapin sodassa haavoittunut ja kiinni jäänyt saksalainen sotilas kuljetetaan Somerniemen vankileirille. Mies on Heino Lauste ja syntyjään suomalainen, mutta syystä tai toisesta hän ei halua tehdä taustaansa tiettäväksi, vaan teeskentelee olevansa suomea ymmärtämätön sakemanni. Sotavangit komennetaan somerolaisille tiluksille maa- ja metsätöihin. Heinon kohtaloksi koituu Pohjoismäen tila, josta isäntä on yhä rintamalla ja taloa pitää pystyssä nuori Rakel-emäntä kahden pienen lapsensa kanssa. Ei kestä kauaakaan, kun Rakel hoksaa Heinon olevan "omia", nämä kaksi rakastuvat, ja salaisen suhteen seuraus on nähtävissä yhdeksän kuukauden kuluttua.

Suhteella on muitakin seurauksia: seuraavien vuosikymmenten aikana surmansa saavat toisella kymmenellä oleva tyttölapsi ja eläkeikää lähestyvä perheenisä. Nykyajassa Heinon aikuinen poika, pastori Anssi Lauste, löytää isänsä jäämistöstä tämän saksalaisen sotilaspassin ja sen välistä merkillisen paperilapun, joka saa hänet selvittämään isänsä tuntemattomaksi jäänyttä historiaa. Pienet vihjeet ohjaavat hänet Somerolle "Hansun kaupunkiin", jossa hän tutustuu lukkari Astrid Behmiin, ja kaksikko alkaa kaivella menneisyyden salaisuuksia yhteistuumin.


Luin kolmisen vuotta sitten Markku Keisalan esikoisdekkarin Aika ei anna anteeksi (Mediapinta, 2007), joka tämän Sinisilmien lailla sijoittuu osin Lapin sotaan ja osin nykyaikaan. Esikoisessa oli kiinnostava ja kekseliäs tarina, mutta koska kirja oli omakustanteeseen verrattavissa oleva palvelukustanne, näkyi tämä tietynlaisena kielellisenä kömpelyytenä - teos olisi selvästi hyötynyt kustannustoimittajan hellästi ohjaavasta kädestä. Sinisilmiä lukiessani ilahduinkin juuri tästä: tämä kirja oli hyvin toimitettu ja sujuvalukuinen kelpo dekkari.

Tarinan alkuasetelma on herkullinen: Lapin sota, saksalainen sotavanki, joka onkin kenenkään tietämättä syntyjään suomalainen, somerolainen vankileiri ja sotavangin ja nuoren suomalaisen maatalonemännän salainen suhde. Kaikesta tästä olisin halunnut lukea paljonkin enemmän, etenkin kun Keisala on selvästi tutkinut historiaa ja tietää mistä kirjoittaa. Mutta alun tapahtumat etenevät vauhdilla, ja ensimmäisen viidenkymmenen sivun aikana ehditään käydä läpi vuodet 1944-1981, josta siirrytäänkin jo nykyaikaan.

Eipä sillä, nykyajassakin tapahtuu kiinnostavia asioita ja Keisalan tarinaan ujuttamat juonenkäänteet geokätköilyineen ja dna-testeineen pitävät lukijan otteessaan alusta loppuun asti. Vaikka dekkari on jännitysromaaniksi varsin kesy, ja murhaajan henkilöllisyydenkin päättelin jo melko alkutaipaleella, oli lukukokemus silti miellyttävä. Koko ajan pinnalla säilyi halu saada tietää, miten ja miksi kaikki oli tapahtunut, oli kiinnostavaa seurata miten juoni alkoi pala palalta avautua, ja aivan erityisesti ihastelin tarinan tutkinnallista etenemistä - sitä, miten johtolangat seurasivat loogisesti toisiaan ja miten juttua tutkiva poliisi niihin reagoi. Koiraihmisenä ja menneisyydessäni paljonkin poliisin työtä sivusta seuranneena minua ilahdutti myös poliisin ruumiskoiran työn tarkka ja mainio kuvaus, johon dekkareissa en ainakaan muista koskaan aikaisemmin törmänneeni.

Keisalan henkilöhahmot ovat enimmäkseen sympaattisia, etenkin päähenkilöiksi nousevat jäyhä pastori ja jotenkin neitimarplemainen lukkari ja leskirouva. Vaikka välillä asiat tuntuvat tapahtuvan vähän liiankin helposti (esimerkiksi se, miten ihmiset törmäävät toisiinsa, kappas vain), pysyy tarina vaivatta kasassa loppuun asti, ja lopussa erään vainajan muistoksi tämän haudan äärellä sellolla soitettu Armas Järnefeltin pakahduttavan kaunis Berceuse nostaa jopa liikutuksen palan kurkkuun. Kirja tarjosikin mukavan ja viihdyttävän mielikuvitusmatkan sateisesta joulunalussunnuntaista kesäisen Someron maisemiin.

Sinisilmistä ovat kirjoittaneet myös Minna Vuo-Cho ja Krista.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 16. luukku

Eilen kirjabloggaajien joulukalenterin viidennessätoista luukussa Tarukirja-blogin Margit muisteli lapsuutensa joululahjakirjoja. Huomenna luukun on määrä avautua Kirjasfäärissä. Kaikki kaksikymmentäneljä luukkua linkkeineen löytyvät täältä.



Jouluun on enää noin viikko, ja viimeistään nyt on syytä alkaa miettiä joulunpyhien lukemisiaan. Moni varmasti korkkaa heti joulupaketista paljastuneet kirjayllätyksensä, mutta koska edessä on pitkät pyhät ja mukavasti lukuaikaa, voi käydä niinkin ikävästi että lahjakirjasta loppuvat sivut heti kättelyssä. Himolukijan pitää olla varautunut: lisää luettavaa on löydettävä käden ulottuvilta, ja siksi joulukalenterissa on nyt aika vinkata hyviä kirjoja joulunpyhiksi. Vielä ehtii kirjastoon!

Ja kirjastolaisiin luotin tämän luukkunikin suhteen. Pyysin rakkaan lähikirjastoni, tamperelaisen Sampolan kirjaston, henkilökuntaa vinkkaamaan itselleen mieluisia kirjoja, ja neljä ihanaa sampolalaista antoi minulle todella hyviä, kiinnostavia ja paneutuneita lukuvinkkejä. ♥ Nyt mennään kirjakauppojen top10-listojen ulkopuolelle, olkaa hyvät!


Sampolan Annukan vinkit:

Ryan Gattis: Vihan kadut
Jäätävän taidokas kuvaus Los Angelesin vuoden 1992 mellakoista paljastaa enkelten kaupungin runnellut kasvot. 6 päivää, 17 päähenkilöä, terävänäköistä kerrontaa ilman kikkailua. Lukeminen tuntuu siltä kuin katsoisi todella laadukasta TV-sarjaa - ja sellainen onkin kirjan pohjalta suunnitteilla.


Luiz Ruffato: Rutosti hevosia
Yhdenpäivänromaani rakentaa kaoottisen kudelman São Paulon asukkaiden elämästä. Luiz Ruffato on itse asunut perheensä kanssa kodittomana suurkaupungin kaduilla, ja tämä näkyy etenkin huono-osaisuuden kuvauksissa. Hengästyttävää, kuumeista tajunnanvirtaa, brasilialaisen nykykirjallisuuden kulmakiviä.


Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
Kirjan iloinen ulkoasu on yhtä aikaa harhaanjohtava ja paljastava. Jussi Valtosen suositus etukannessa tuntuu aina vain osuvammalta tarinan edetessä, varsinkin jos on lukenut Finlandia-palkinnon voittaneen "He eivät tiedä mitä tekevät". Tästä romaanista ei halua luoda muille ennakkokäsityksiä. Perhe on paras, pahin ja poissaolevanakin läsnä.




Hanna vinkkaa matkoja myytteihin ja menneisyyteen:


Ulla-Lena Lundberg: Metsästäjän hymy – matkoja kalliotaiteen maailmassa, 2014 (suom. Leena Vallisaari)
Intohimoisen kalliotaiteen harrastajan ja kirjailijan matkakertomuksia maailman muinaisten kalliotaiteen aarteiden äärelle Afrikkaan, Espanjaan, Ranskaan, Venäjälle ja Pohjolaan. Millaisia ovat metsästäjä-keräilijöiden jälkeensä jättämät kuvat ja millainen oli heidän samanistinen maailmankuvansa kirjailijan vaikutelmien ja tieteen pohjalta tulkittuna? Kallio- ja luolamaalausten mahdolliset merkitykset riittien osana aukaisevat välähdyksiä menneeseen maailmaan ja samalla ihmisen perimmäiseen luontoon.


Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus, 1980 (suom. Annikki Suni)
Keitä olivat itämaiset ylimykset Gaspar, Baltasar ja Melkior ja millaiset olivat heidän motiivinsa matkustaa ihmeellisen pyrstötähden perässä Herodes Suuren hovin kautta kurjaan karjasuojaan? Tarina tulkitsee syvällisesti yhä perinteenäkin elävää kulttuurimme ja kristinuskon suurta kertomusta lahjantuojien, ajan suuren hallitsijan sekä aasin ja härän näkökulmista. Mitä vaeltajat saivat vastaukseksi elämänsä kiperiin kysymyksiin, ja mitä tapahtui neljännelle prinssille, joka myöhästyi yhteisestä kumarruksesta?


Ilari Aalto, kuvitus Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen, 2015
Millaista oli keskiajan todellisuus ja arki vuoden 1400 Ruotsin Itämaassa eli Suomessa? Arjen tavat, uskomukset ja selviytymiskeinot aukeavat helposti matkaoppaan muotoon kirjoitetussa ja kodikkain piirroksin kuvitetussa historiateoksessa. Verratonta aikamatkailua läpi värikkään ja rikkaan ajan ja kulttuurin, vetää vertoja moderneimmillekin kaukomatkojen elämyksille.




Sampolan Heidi suosittelee seuraavia:

Kari Keräsen ja Marjaliisa Pitkärannan Joulupukin jäljillä -kuvakirja kuuluu lapsuuteni jouluperinteisiin. Virkku ja Vikkelä, kaksi eksynyttä tonttua, etsivät Joulupukkia ympäri maailmaa ja tutustuvat samalla joulunviettotapoihin meillä ja muualla. Jouluaattoon asti jokaiselle päivälle on oma lukunsa ja seikkailunsa. Ilman tätä kirjaa ei joulu vieläkään tule!

Jouluna on aikaa lukea pitkiäkin romaaneja, ja silloin haluaa myös hemmotella itseään. Siksi olen monena vuonna juuri joulun aikaan lukenut uudelleen yhden minulle rakkaimman kirjan, J.R.R. Tolkienin Tarun sormusten herrasta. Yleistäen voisi sanoa, että hyvä seikkailuromaani on painonsa väärti juuri jouluna!

Tänä jouluna aion tarttua Emmi Itärannan uutuuteen, Kudottujen kujien kaupunkiin – Teemestarin kirja oli niin huikea lukukokemus, etten malta odottaa, mitä Itärannan toinen kirja tuo tullessaan. Kun joltain lempikirjailijaltani on juuri ilmestynyt uusi teos joulun alla, säästän lukunautinnon niille rennoille joulun ja uudenvuoden välipäiville, jolloin on aikaa uppoutua kirjan maailmaan koko sielulla.



Runotuntija ja superlukija Ulla antoi komean listan hyviä vinkkejä:

Marjo Kirjavaisen runokirja Varovasti, ovet sulkeutuvat (Palladium Kirjat, 2015) vie lukijan 1950-luvun Messukylään, ranskalaiseen pikkukylään, Pietariin, syöpäsairaalaan, kesämökille; järvelle ja metsään. Kirjavainen kirjoittaa koskettavasti lapsuudesta, äitiydestä ja naisen elämästä, hän kirjoittaa älykkäästi ja humoristisesti. Toivon pilkahdus on läsnä vakavissakin runoissa. Kirjan haluaa pitää metrin päässä, että voi palata siihen uudelleen.
Ote runosta:
Raskaiden hoitojeni aikana minä opin piirtämään
omat rajani. Ja ymmärtämään, että keskeneräisyys
antaa tilaa. Vapauden ajatella. Kysyä kysymyksiä,
joihin ei välttämättä saa vastauksia.
Ihmisen osa on epätäydellinen. Se jo itsessään
sisältää lohdun ja armahduksen.


Patti Smithin pohdiskeleva teos M Train Elämäni tiekartta (suomentanut Antti Nylén, Siltala 2015) alkaa koukuttavalla lauseella "EI OLE HELPPOA kirjoittaa ei-mistään". Patti Smith kirjoittaa muistikirjaan, lukee, valokuvaa, matkustaa, pitää puheita, katsoo rikossarjoja televisiosta, tapaa ihmisiä, muistelee elettyä elämää, istuu kahviloissa ja juo loputtomasti kahvia. Kiehtova ja hieman surumielinen kirja, joka teki mieli lukea heti uudelleen.


Erlend Loen Volvon kuorma-autot (suomentanut Outi Menna, Johnny Kniga 2006) on riemukas tarina 92-vuotiaasta aktiivisesta naisesta, joka asustaa metsän keskellä pientilallaan. Kirjailija punoo tarinaa ja juttelee samalla lukijan kanssa. Hyväntuulen kirja, jota lukiessa huomaa nauravansa ääneen.

Ville Hytönen & Ville-Juhani Sutinen ovat kirjoittaneet hauskan ja vauhdikkaan matkakirjan, jossa kaverukset kertovat matkoistaan. Ismailiitti ja lännenmies (Savukeidas 2015) on mainio matkakirja vieraista kulttuureista kiinnostuneille. Kohteet eivät ole perinteisiä turistikohteita. Vai oletko käynyt Vuoristo-Karabahissa, Udmurtiassa tai Kalmukiassa?

Esseisti ja suomentaja Tero Tähtisen ensimmäinen julkaistu runoteos Kuunkulkema yö (Basam Books, 2015) sisältää 108 hienoa haikua. Kirjassa on matka- ja luontohaikuja sekä itämaista filosofiaa sisältäviä haikuja.
"Tuulee, satelee.
Jos kysyt mitä kuuluu,
niin hyvää, hyvää."


Enkä malta lopuksi olla vinkkaamatta itsekin! :) Oma jouluni kulunee Antti Hyryn novellien, John Williamsin Stonerin ja Göran Tunströmin Jouluoratorion parissa, ja varmasti siinä ohessa edistän luku-urakkaani myös Volter Kilven järkälemäisessä Alastalon salissa ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan tuhansilla sivuilla. Päätalon Kalleakin on ikävä, joten voipa olla että ehdin vielä Iijoellekin, ja Eeva Joenpellon Lohja-sarjakin on minulla nyt hyvässä vaiheessa.

Mutta lukijoilleni voisin vinkata näistä: 

Pekka Kytömäen tuore esikoisrunokokoelma Ei talvikunnossapitoa (Sanasato, 2015) on aivan ihmeellisen hieno. Kypsää, leikkisää, painavaa ja samanaikaisesti ihastuttavan ilmavaa tekstiä, älykkäitä aforistisia runoja, jotka tarjoavat lukijalle oivalluksen toisensa jälkeen. En ole itse ehtinyt vielä blogata kirjasta, joten vinkkaan tutustumaan suoraan itse kirjailijan blogiin.

Charles Dickensin Saiturin joulu on ihan ehdoton jouluklassikko. Kärttyiseen Ebenezer Scroogeen ei voi olla rakastumatta, ja lämmin joulumieli valtaa lukijan sydämen samaan tahtiin kuin saita ja piikikäs Scrooge alkaa ymmärtää joulun perimmäistä sanomaa. Tarinan kulisseina toimii luminen ja sumuinen, kynttilöiden valaisema menneen ajan Lontoo mistelinoksineen, kastanjoineen ja hanhipaisteineen.

Eowyn Iveyn Lumilapsen parissa lukija saa nauttia loputtomasta lumesta, Alaskan jylhänkauniista luonnosta sekä aikuisten sadusta, joka lumoaa ja sopii mielestäni erityisen hyvin joulunpyhiin ja alkavan sydäntalven pimeisiin hetkiin. Suositellaan nautittavaksi takkatulen ääressä, villasukat jalassa ja kädessä mukillinen kuumaa kaakaota.




Näillä lukuvinkeillä siis kohti joulunpyhiä! 
Sampolan kirjastolle ja erityisesti ihanille Annukalle, Hannalle, Heidille ja Ullalle 
supersuuret kiitokset! 

tiistai 8. joulukuuta 2015

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Sanasinfonia. Novelleja Sibeliuksesta


Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Sanasinfonia. Novelleja Sibeliuksesta (Karisto, 2015. 147 sivua.)

Vuonna 2013 toimittaja ja kirjoittaja Marika Riikonen autoilee lumisessa illassa tallilta kotiin. Hän on edeltävien kuukausien aikana tullut suorastaan kylvetetyksi Sibelius-tiedossa, ja äkkiä hänen mielessään alkaa itää ajatus Sibelius-novelliantologiasta. Sibeliuksesta kertovaa kirjallisuutta on paljon - elämäkertoja, tutkielmia, analyyseja, Sibeliusten kirjeenvaihtoa -, mutta onko miehestä kirjoitettu tuoretta fiktiota? Riikonen ottaa yhteyttä ystäväänsä, sanataideohjaaja ja kirjoittaja Päivi Haanpäähän. Näin sibeliaanisen antologian syntysanat on lausuttu.

Toimittajat halusivat mukaan erilaisia genrejä ja tyylejä, ja antologiaa onkin ollut kirjoittamassa hieno joukko kotimaisia kirjailijoita: Emmi Itäranta, Olli Jalonen, Anneli Kanto, Maritta Lintunen, Jarkko Martikainen, Miina Supinen, Petri Tamminen ja Jyrki Vainonen. Teos koostuu toimittajien alkupuheenvuorosta, kahdeksasta hienosta novellista ja kirjailijaesittelyistä, ja lopusta lukija löytää vielä pienen Sibelius-tietopaketin. Novelleissa Sibeliusta tarkastellaan läheltä ja kauempaa, teksteistä löytyy mainiota huumoria ja toisaalta miltei kipeää tekevää itsetutkiskelua, ja niissä tasapainottelevat fantasian ja realismin elementit.

Petri Tammisen avausnovelli Hiukset kuin kultaista kauraa auringossa on aivan mainio. Hän paljastaa siinä aiemmin julkaisemattomia otteita Sibeliuksen päiväkirjoista, joissa säveltäjä pohtii tuuheiden hiustensa merkitystä luomistyönsä kannalta. Päiväkirjamerkinnät ovat kerrassaan riemastuttavia sekä kieleltään että sisällöltään: Kullervon kantaesityksen jälkeen Janne peilailee itseään Kämpin käymälässä ja toteaa, että aamulla tukkani oli hyvin ja illalla tukkani on hyvin aina vaan. Kolmekymppisenä hän on kiitollinen edelleen kuohkeasta etutukastaan, mutta sivujen alkava oheneminen saa elämän tuntumaan tyhjältä. Vanhetessaan hän ajattelee paljon Rossinin luomiskauden kulminaatiopistettä, Sevillan parturia, ja neljännen sinfonian tummuus ja syvä surunsävyinen melankolia selittyvätkin pään kaljuuntumisen aiheuttaman tuskan heijastumisesta säveltäjän sielunmaisemaan. Ihan mahtavaa - Tammisen novelli nousikin lopulta antologiasta suurimmaksi suosikikseni. ♥

8.12.1915
  Koko Helsinki elää Sibelius-kuumeen vallassa: juhlitaan 50-vuotispäivääni ja viidettä sinfoniaani. Satamäärin lahjoja, joukossa flyygeli ja kymmenittäin tauluja. On tässä juhlahumussa se hyvä puoli, että kukaan ei ehdi katsoa minua pahalla silmällä, päivänsankaria ihaillaan joka tapauksessa. Toista on, kun arki palaa, silloin vaaditaan kampaukseltakin taas paljon.

(Petri Tammisen novellista Hiukset kuin kultaista kauraa)

Maritta Lintusen hienossa novellissa Rapallo Sibelius pohtii ja muistelee Italiaa ja kipeää vuotta 1901, jolloin perheen pieni tytär oli kuolemaisillaan lavantautiin, oli kulunut vain vuosi edellisen lapsen kuolemasta. Janne on jättänyt perheensä Rapalloon ja lähtenyt itse Roomaan, ja vuosia tapahtuneen jälkeen on tullut aika kohdata mennyt. Olli Jalonen vie lukijan novellissaan Ihmisten ja Luonnon Ystävät ry. kierrokselle Hämeenlinnaan. Hänen tarinassaan pääosassa ovat äiti ja tytär, ja Sibelius on vain yksi palanen kaupungin historiaa. Jarkko Martikaisen novellissa Jossain ruoho on vihreämpää säveltäjämestari potee öistä unettomuutta ja luomisen tuskaa, ajattelee houreisia ajatuksiaan ja suree rahahuoliaan, sillä hänen käsistään setelit pyrähtelevät taivaan tuuliin, kuin linnut matkoilleen. Eräänä unettomana yönä hän keksii ratkaisun tukalaan tilanteeseensa, ja päättää ottaa elämässään uuden askeleen.

Jyrki Vainosen surusävyisen kaunis novelli Lintu kuvaa läheisen kuolemaa ja surua, sekä luonnon ja musiikin voimaa surusta selviytymisen keskellä. Miina Supisen novellissa Kadonnut sinfonia kahdeksas sinfonia löytyy ja saa ensiesityksensä sattumalta juuri juhlavuonna 2015. Anneli Kannon Syvä iskumme on nousi kokoelmasta toiseksi suosikikseni. Se sijoittuu osin Suomen kansalaissodan vuosiin, ja siinä tarkastellaan usean eri katsojan silmin enemmänkin Toivo Kuulaa, joka puolestaan on pitänyt Sibeliusta mestarinaan. Antologian päättävä Emmi Itärannan Luukanteleen kantaja on luonnollisesti kokoelman mystisin ja fantasiasävytteisin kertomus. Se sijoittuu vieraaseen maahan 1800-luvulle, ja on eräänlainen mysteeri ja perinteikäs kummitusjuttu.

Sanasinfonia on monipuolinen, ihastuttavan moniääninen ja riemastuttavan laadukas novellikokoelma. Siitä ovat pitäneet myös KirsiMarikaOksa ja Paula.

*****

Jean Sibeliuksen syntymästä tuli tänään kuluneeksi 150 vuotta. ♥ Tämä on ollut hieno juhlavuosi, sillä kansallissäveltäjäämme on juhlittu tammikuun alusta lähtien monilla tavoin ympäri maata: Sibeliuksen musiikkia on päässyt kuulemaan toinen toistaan hienommissa konserteissa, Ylen kanavat ovat lähettäneet Sibelius-dokumentteja, monessa paikassa on ollut nähtävillä hienoja valokuvanäyttelyitä ja juhlavuoden kunniaksi Jannesta on kirjoitettu näytelmiä, kaunokirjallisuutta sekä monta uutta komeaa tietoteosta. Kaltaiselleni Sibelius-fanille tämä vuosi on ollut melkoista herkkua.

Olen kiertänyt ahkerasti konserteissa - eniten tietenkin kotikaupungissani Tampereella, jossa on Tampere Filharmonian ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johdolla esitetty koko vuoden ajan laajalti Sibeliuksen tuotantoa. Musiikkitoimittaja Harri Hautala totesikin viime viikonloppuisessa Aamulehdessä seuraavaa: "Voi hyvin perustein sanoa, että Tampere on tänä syksynä ollut maailman Sibelius-pääkaupunki". Olen kuullut Rouvalin ja Tampere Filharmonian huikeat tulkinnat kaikista sinfonioista (osan kahteenkin kertaan), Kullervosta, Myrskystä, Pohjolan tyttärestä ja Lemminkäisestä, sekä tietenkin Finlandiasta ja Valse tristestä, itkettävän ihanan viulukonserton pääsin kuulemaan kahdesti (Tampereella sen esittivät latvialainen Baiba Skride ja Tampere Filharmonia johtajanaan jälleen Rouvali, Turussa taas amerikkalainen suursuosikkini Sarah Chang ja Turun filharmoninen orkesteri johtajanaan Leif Segerstam), kävin katsomassa Kansallisoopperassa Tero Saarisen upean Kullervon ja Hämeenlinnan teatterissa näytelmän Sibelius - Kohtalonyhteydet. Olen tietenkin myös kuunnellut Sibeliusta enemmän kuin koskaan, ja hankkinut hyllyyni komean pinon Sibelius-kirjallisuutta.

Tarkoitukseni oli pitää tällä viikolla blogissa Sibelius-teemaviikko, mutta tämä sattuu olemaan koulupuuhien suhteen ruuhkaisin viikko koko syksynä, enkä siksi ehdi paneutua Janneen juuri nyt syntymäpäiväviikolla. Mutta olen lukenut hienoja kirjoja, ja kunhan tästä kouluruuhkastani selviydyn, alan tuoda niitä blogiin pikkuhiljaa. :) Luvassa ainakin Bo Carpelania ja Jenni Kirvestä, sekä ah, niin hienoja tietoteoksia.

Hienoa Sibeliuksen 150-vuotispäivän myöhäisiltaa! ♥ ♥

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Laila Hirvisaari: Hylätyt talot autiot pihat


Laila Hirvisaari: Hylätyt talot autiot pihat (Otava, 2014. 357 sivua. 1. painos 1982.)

  Helmi Elisa katsoi kylää, sen jokaista tuttua kohtaa, jokea, siltaa, rauniotaloja jotka kuvitteli ehjiksi. Hän sulki ne kaikki sisimpäänsä ja pakotti kyyneleet pois. Jos tämä kylä jäisikin, niin unohtuisi ei. Tämä maa, Kannas, maa jonka pellot kasvoivat ylvästä viljaa, jonka puut huojuivat jyhkeissä metsissä, jonka vaaroja kiemurtelivat ihmisten tallaamat polut, rakas tämä oli.

Eletään vehreää alkukesää 1944 pienessä Suontaan kylässä Karjalan kannaksella. Ilma on harvinaisen lämmin, kehäkukat kohottavat nuppujaan aurinkoon, syreenit tuoksuvat jo aavistuksen ja pääskyset leikkaavat ilmaa tekemällä väsymättömiä kaarroksiaan talojen pihapiireissä. Kesän kauneutta himmentävät kuitenkin painostava tunnelma, jatkuva pelko ja suru: kuolinuutisia kuulee rintamalta yksi jos toinenkin, pommilaivueiden kaukainen jyrinä muistuttaa sodasta joka päivä, ja kylällä kulkiessaan saa pelätä desantteja ja käpykaartilaisia. Kylästä on tullut naisten kylä, kun kaikki miehet ovat rintamalla tai kaatuneita. Työt on tehty evakosta palanneiden naisten ja lasten voimin: naiset ovat kyntäneet pellot, istuttaneet perunat ja yrittäneet kunnostaa talvisodassa tuhoutuneita mökkejä asuttavaan kuntoon. Useimpien talojen kohdalla kivijalat kertovat talvisodan tarinaa, ja uutta elämää on pitänyt rakentaa sodan raunioille.

Helmi Elisa on menettänyt miehensä, ja kasvattaa pientä Laura-tytärtään yksin. Martta odottaa sulhastaan, kapteeni Aarne Heikkilää lomalle, sillä heidän on määrä mennä vihille. Martalla on sulhaselleen myös yllätys - hän odottaa lasta. Samoin odottaa Hilkka, jonka raskaus on ollut hyvin vaikea. Kun Aarne saapuu lomalle, vihitään pari koruttomassa tilaisuudessa kirkonkylän kunnantoimistolla. Todistajina on kaksi pihalta sisään käskettyä sotamiestä, ja morsiamen hääkimppuna on muutama kukkapenkistä taitettu pelargonian oksa. Häälomaankaan ei ole mahdollisuutta, sillä samana päivänä rajalla on alkanut suurhyökkäys, kapteeni Heikkilä joutuu palaamaan rintamalle, ja suontakalaiset joutuvat lähtemään uudelle evakkomatkalle.

  Jo toisen kerran lähdettiin lopullisesti, jätettiin Suontaan kylä, Hilma ajatteli, ja tutut pihat ja mäet, tuuhettuvat koivikot, lehtojen satakielet, suuri ja avara maa, niin oma ja rakas. Kuluisi taas aikaa, ja kaiken voisi alkaa jälleen alusta, tulla takaisin, olla ja asua täällä, josta oli osana niin kuin muukin luonto. Ja yhtäkaikki jokin sanoi hänen sisällään, että uutta kertaa ei enää tulisi, ei hänelle, ei kenellekään heistä. Ja hän pyyhki silmiään ja antoi kyynelten sumentaman katseensa levätä maisemassa joka hetki hetkeltä muuttui yhä vieraammaksi ja jäi taakse. - Kiitos siul kotiseutu, Hilma kuiskasi ja sulki sitten silmänsä.


Laila Hirvisaari on ollut minulle rakas kirjailija koko aikuisen elämäni ajan. Rakkauteni Hirvisaaren (ent. Hietamiehen) teksteihin on suoraan äidiltä perittyä, sillä vaikkei aina hurjasti töitä tehnyt äitini useinkaan jaksanut tai ehtinyt lukea, oli Hirvisaari hänen suursuosikkinsa - ainoa kirjailija, jonka kirjoja äiti lainasi kirjastosta yhä uudelleen ja uudelleen. Aloin itsekin lukea Hirvisaarta parikymppisenä, ja olen aina ollut syvästi vaikuttunut siitä miten eläytyen hän kirjoittaa historiallisia romaaneja: hänen teoksissaan sota tulee iholle, ja henkilöhahmojen surun ja tuskan tuntee omanaan. Niin tälläkin kertaa. Itsenäisyyspäivä on minulle vuoden rakkain ja merkityksellisin juhlapäivä, ja joka vuosi haluan lukea muutenkin rakastamaani sotaan sijoittuvaa kirjallisuutta erityisesti juuri itsenäisyyspäivän tienoilla. Tänä vuonna oli aika palata Hirvisaaren mittavan tuotannon pariin.

Hylätyt talot autiot pihat on itse asiassa viisiosaisen Kannas-sarjan keskimmäinen kirja, mutta sen voi hyvin lukea myös itsenäisenä teoksena. Kirjan pohjalta on myös tehty samanniminen elokuva (ohjannut Lauri Törhönen vuonna 2000), joka sekin on yksi suursuosikeistani. Romaani kuvaa koskettavasti kylän naisten sodanaikaista arkea sekä etenkin vaikeaa evakkomatkaa ja sitä tuskaa, jota lähtijät sydämessään tuntevat, kun koti on jätettävä ja on lähdettävä jo toistamiseen kohti tuntematonta. Hirvisaari tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itse syntynyt Viipurissa, menettänyt isänsä jatkosodassa ja joutunut lähtemään perheensä kanssa evakkoon, kun rakas kotikaupunki on täytynyt jättää venäläisille.

Suontakalaisten evakkomatka ei suju ongelmitta. Jo lähdön hetkellä mutkia matkaan aiheuttaa vastasynnyttäneen Hilkan lapsivuodekuume - sairas äiti olisi saatava lääkärin hoitoon ennen kuin on liian myöhäistä. Viipurin suuntaan riittää menijöitä, ja maantiellä katsojaa on vastassa lohduton näky: silmänkantamattomiin hevosia ja kärryjä, kuorman vieressä taivaltavia väsyneitä kulkijoita, naisia ja lapsia taluttamassa eläimiään. Lukiessa silmät kostuvat vähän väliä. Koskettavaa on myös se, miten Hirvisaari kuvaa sotaa lapsen näkökulmasta. Kun seitsemänvuotias Laura pohtii pelkoa, surua ja usein itkevää äitiään, tuntuu lukijan rinnassa raskas paino.

Hylätyt talot autiot pihat on syvästi koskettava, inhimillinen ja elämänmakuinen romaani. Se nostatti minulle taas hienoisen Laila-kuumeen, ja uskonkin tulevani lukemaan lähiaikoina lisää Lailan teoksia. Ainakin tämän Kannas-sarjan muut kirjat haluan lukea pian, sillä haluan tietää miten suontakaisten elämä jatkuu.

Muualla: Kirjaurakka1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

*****

Hyvää ja juhlavaa itsenäisyyspäivän iltaa!!

lauantai 5. joulukuuta 2015

Kansallisteatteri: Olipa kerran minä

(Kuvassa Minna Haapkylä. Kuva: Stefan Bremer, Kansallisteatteri.)

Olipa kerran minä
Käsikirjoitus: Heini Junkkaala
Ohjaus: Milja Sarkola
Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 25.11.2015
Kesto n. 2 tuntia 45 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus Kaisa Rasila, puvustus Tuomas Lampinen, valosuunnittelu Ville Toikka, äänisuunnittelu Esa Mattila, videosuunnittelu Timo Teräväinen, naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä, dramaturgit Elina Snicker ja Pauliina Feodoroff

Näytelmäkirjailija (Minna Haapkylä) kirjoittaa näytelmää narsismista. Hän on kutsunut avukseen ystävänsä (Katja Küttner), joka saapuu sovittuun tapaamiseen pahaa aavistamatta ja joutuu paitsi lavalle yleisön uteliaiden silmien alle, myös kirjailijaystävänsä tekstin materiaaliksi ja hyväksikäytön kohteeksi. Kirjailija marssittaa lavalle kaksi pariskuntaa, Heilin (Iida Kuningas) ja Rikon (Heikki Pitkänen), sekä Siskon (Jessica Grabowsky) ja Eskon (Antti Pääkkönen). Pariskuntien avulla hän tutkii narsismin erilaisia muotoja ja vivahteita yksisilmäisestä itsekkyydestä ja tilannetajuttomuudesta aina räikeään ja patologiseen narsismiin saakka.

Myöhemmin lavalle nousee joukko julkisuuden hahmoja: Televisio-ohjelmassa "haastatellaan" Jeesusta, häpeilevä ja itsesääliin vaipunut Mika Myllylä itkee yleisölle että mitä tuli tehtyä, kunnes joukko (!) Jussi Parviaisia varastaa shown, ja Jari Sarasvuokin saarnaa kansalle omia totuuksiaan. Lopulta kameroiden eteen astelee itse pahuuden ruumiillistuma, Anders Behring Breivik. Myös kirjailijalla itsellään on paljon tunnustettavaa alkaen siitä, ettei hän enää nykyään jaksa tehdä mitään ilman yleisöä. Hän on valmis tekemään ja uhraamaan mitä tahansa, ja herääkin kysymys: Mitä ihmisen pitää - tai on sallittua - tehdä saadakseen itsensä näkyväksi? Mitä narsismi lopulta tarkoittaa?

(Kuvassa Jessica Grabowsky ja Antti Pääkkönen. Kuva: Stefan Bremer, Kansallisteatteri.)

Olipa kerran minä on mielenkiintoinen kokonaisuus: Se on vimmainen, raju, hauska, vaivaannuttava, kärjistetty, osoitteleva, alleviivaava ja ennen kaikkea vakuuttava läpileikkaus narsismin anatomiasta. Se näyttää katsojalle eräänlaisen narsismipyramidin, jonka huipulla on yksi aikamme sairaimmista narsisteista, Anders Behring Breivik, mutta jonka pohjalla voi olla kuka tahansa, vaikkapa sinä tai minä. Junkkaala piirtää kuvan nyky-yhteiskunnasta, jossa jokainen seisoo oman elämänsä näyttämöllä, ja saa katsojan miettimään paljonko sitä lopulta tulee tehneeksi asioita ajattelematta "yleisöään", tiedostaapa sitä tai ei. Näytelmä sisältää monia kohtauksia, joista itsensä tunnistaminen nostattaa poskille hämmentyneen punan. Olipa kerran minää menee helposti katsomaan sillä ajatuksella, että tokihan kuka tahansa - tai ainakin minä - tiedän mitä narsismi on ja tunnistan sen merkit, mutta liki kolmetuntisen esityksen jälkeen teatterilta poistuu hämmentyneenä. Ajatusmaailma on avartunut ja ymmärrys laajentunut: ei mikään olekaan niin selkeää, vaan myös narsismi voi olla kuin veteen piirretty viiva. Peiliinkin katsoo vähän uusin silmin, ja omia ajatuksiaan kampaa tiheämmällä kammalla.

Heini Junkkaala on minulle näytelmäkirjailijana uusi tuttavuus, mutta Milja Sarkolasta on tulossa hyvää vauhtia yksi suosikkiohjaajistani. Ei ole pitkäkään aika, kun hän vakuutti minut Q-teatterin upealla näytelmällä Jotain toista, ja tälläkin kertaa olin näkemääni enemmän kuin tyytyväinen. Tiedän jatkossa haluavani nähdä kaikki Sarkolan tulevatkin ohjaukset, ja myös Junkkaalan viiltävän tarkkanäköistä tekstiä näkisin jatkossa mieluusti. Kansallisteatterin (samoin kuin muutaman muun suuren teatterin) produktioilta odottaa aina kaikin puolin ensiluokkaista toteutusta. Sellaista pääsin seuraamaan tälläkin kertaa: kaikki toimi pilkuntarkasti, ja erityisesti liikuteltavat "lasihuoneet" avoimesti esillä olevine siirtelijöineen olivat kovasti mieleeni. Tämä oli yksi niistä seikoista, jotka loivat hauskan illuusion näytelmän sisällä olevasta näytelmästä.

Pienen risun Olipa kerran minälle annan sen kestosta. Vaikka näytelmä on melkoisen intensiivistä tykitystä liki alusta loppuun, mahtuu joukkoon pari hieman turhemman tuntuista kohtausta, jolloin tekee melkein (mutta vain melkein) mieli katsoa kelloa. Liki kolme tuntia (väliaikoineen, mutta kuitenkin) on muutenkin pitkä mitta näytelmälle, ja vaikka suoraan myönnänkin katsoneeni esityksen aika väsyneenä, olisin silti kaivannut sille hieman tiivistämistä.

(Kuvassa Antti Pääkkönen. Kuva: Stefan Bremer, Kansallisteatteri.)

Näyttelijäsuoritukset olivat aivan itkettävän hienoja kautta linjan. Näin nyt Minna Haapkylän ensimmäistä kertaa näyttämöllä, ja hänen näyttelijäntaitonsa, karismansa ja lavasäteilynsä ovat sitä luokkaa, että kyllähän tässä aivan maailmanluokan näyttelijästä puhutaan. Myös huikea Jessica Grabowsky vakuuttaa jälleen kerran, ja molemmat miesnäyttelijät, Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen, osoittavat jo tämän yhden näytelmän aikana valtavan muuntautumiskykynsä: Pitkänen siirtyy vaivattomasti lähes oksettavan kamalan narsistimiehen roolista parodioimaan stereotyyppistä kameroiden edessä kyynelehtivää homomiestä, ja muuntautuu seuraavassa hetkessä karvapukuiseksi Jussi Parviaiseksi, joka riehuu lavalla valtoimenaan sylki suusta roiskuen. Harva taas pääsee samana iltana esittämään Jeesusta ja Breivikiä, mutta Antti Pääkkönenpä tekee niin, ja vielä todella vakuuttavasti.

Yksi lempikohtauksistani olikin hiljaisen ja vakavailmeisen Jeesuksen esiintyminen tv-ohjelmassa. Jeesuksen - siis Pääkkösen - jokainen ilme ja elekin oli jotenkin täydellisen kohdallaan! Kohtaus oli muutenkin hienosti kirjoitettu ja kertakaikkisen puhutteleva osoitus nykyihmisen itsekkyydestä: maailma voi pyöriä sokeasti oman navan ympärillä silloinkin, kun käsillä on mitä ainutlaatuisin hetki. Olipa kerran minä toi mieleeni aiemmin tänä syksynä myöskin Kansallisteatterin lavalla näkemäni Martin Crimpin Onnellisuuden tasavallan (josta blogijuttuni vielä tulossa), ja etenkin näin jälkikäteen tuntuu, kuin olisin päässyt näkemään Crimpin näytelmän sisarteoksen - kuin suomalaisen vastauksen Englannissa muutama vuosi sitten esitettyyn kysymykseen ihmisyyden nurjasta puolesta. Kumpikaan näytelmä ei ole monellakaan tapaa katsojalle helppo kokemus, mutta ne ovat hienoja, samalla tavoin katsojan haastavia ja valtavasti ajatuksia herättäviä - eli ehdottomasti näkemisen arvoisia teoksia. Vahvasti kantaaottavaa, rohkeaa ja komeaa työtä!

Pääsin katsomaan Olipa kerran minän Bloggariklubin kutsuvieraslipulla. Kiitos!

torstai 3. joulukuuta 2015

Sami Lopakka: Marras


Sami Lopakka: Marras (Like, 2014. 346 sivua.)

  Elämä on suoranainen ihme, mutta se häilyy ohi sumussa. Ahdistuksessa, jonoissa, huolissa, riidellessä, sairaana, tappioissa, epätoivossa. Vitutuksessa, josta on tullut olotiloista se tutuin. Päivät ovat ilottomia ja haluttomia, ne nielevät toisensa kuin itseään syövä käärme. Olet alati väsynyt, nukut liian vähän ja vain pätkissä, sillä yöt ovat pelkkää painajaista. Aamu iskee kuin veitsi. Sade on happoa. Silloin harvoin kun ei ole harmaata, auringonsäteet tuntuvat väkivaltaisilta. Masennus olisi lohtu, mutta sille ei ole koskaan aikaa.

Kun viisihenkinen oululainen metallibändi lähtee kuukauden mittaiselle Euroopan-kiertueelle, ei ole helppoa kellään. Muusikon elämä muuttuu sarjaksi enemmän tai vähemmän onnistuneita keikkoja, tuhansia keikkabussin alleen nielemiä kilometrejä, kännisiä ihmisen irvikuvia, kuolemankrapuloita, liskohommia ja tuskanhikisiä lakanoita, paskanhajua, sairaita painajaisia ruumisarkkua muistuttavassa pienessä makuutilassa, riitoja, sekoilua ja kahinoita, morkkiksia, tolkuttomia määriä tupakkaa ja kaljaa, loputtomasti odotusta ja kipeää tekevää koti-ikävää.

Bändin kitaristia, Hautamaata, jää kotiin odottamaan raskaana oleva vaimo. Miehen rintaa kalvaa onttous: olo on jatkuvasti epävarma ja epämääräisen ahdistunut, ja jo ensimmäisistä keikkapäivistä lähtien hänestä tuntuu, että hän on kiertueelle lähtiessään tehnyt valtavan virheen. Kotoa alkaa kantautua huonoja uutisia yhdelle jos toisellekin, porukan alkoholinkäyttö riistäytyy täysin hallinnasta, ja jatkuvat riidat alkavat repiä bändiä lopullisesti hajalle. Ilmassa on maailmanlopun meininkiä, tien päällä on aivan liian paljon aikaa miettiä, ja keikkarundilla miehen pahin vihollinen on mies itse.

  Päivä nousi lasin takana väsyneesti. Melankolia hyökyi ylleni kuin valtava paino: Tätäkö se on, elämä? Summittaista, pelonsekaista liikettä ennen helpottavaa kuolemaa? Kuinka pitkällä olen, jos elinaikani ajatellaan yhden päivän mittaiseksi? Joko juodaan iltakahvit? Aurinko valuu horisonttiin. Mitä olen omassa päivässäni saanut aikaiseksi, mitään? Odotanko jo salaa yötä?


Jälleen kerran sain todeta, että joskus todella kannattaa poiketa lukumukavuusalueensa ulkopuolelle. En tiedä mitään Sami Lopakasta tai hänen entisestä bändistään, Sentencedistä, enkä voisi äkkiseltään kuvitella itselleni vieraampia olosuhteita, kuin metallibändin testosteronia tihkuvan, tupakankäryisen ja kaljanhuuruisen keikkabussin. Niin moni oli minulle kuitenkin Lopakan viimevuotista esikoisromaania kehunut, että päädyin lopulta kokeilemaan kirjaa marraskuun lopun mustina iltoina ja öinä. Ja voi että - kyllä kannatti! Niin vain päätyi tämäkin keski-ikäinen klassista musiikkia rakastava viininjuoja ihmeissään toteamaan, etten olisi ikinä uskonut voivani nauttia näin paljon ruuhkatukkaisten metallimuusikoiden itsetuhoisesta kännisekoilusta.

Lukunautinnon takaa ennen kaikkea Lopakan taidokas kerronta. Mies on valmistunut bändihommien jälkeen suomen kielen maisteriksi, ja se näkyy: Marraksen kieli on huolellista ja sujuvaa, kerronta soljuu ja tempaa mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta alkaen. Tarinassa yhdistyvät hulvaton mutta paikoin mustaakin mustempi huumori, synkkyyttä liepeilevä melankolia ja elämän perimmäisiä merkityksiä pohtiva filosofia, ja kokonaisuus toimii. Kaikesta humalaisesta örveltämisestä ja kouhottamisesta huolimatta Marras on jotenkin tavattoman sympaattinen kirja, jonka oulun murretta lupsakasti puhuviin hahmoihin kiintyy niin, että heitä miettii vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeenkin.

Lopakka kietoo kiehtovasti myös hetkiä Euroopan synkästä historiasta bändin ja Hautamaan synkkään nykyisyyteen. Mennyt maailma on läsnä kaikkialla: Wieniläisellä aukiolla rymisevät yhteen historia ja nykypäivä, ja Hautamaa kävelee samoja katuja kuin eräänlainen muusikkokollegansa Beethoven joskus aikanaan. Nürnbergissä hiljaista Zeppelinfeldin aukiota peittää hauras marraskuinen kuura, mutta siitä ei oikeastaan ole kauaa, kun samalla paikalla ovat marssineet saksalaiset sotilaat säännöllisissä muodostelmissa satojentuhansien ihmisten hurratessa oikea käsi tanassa. Marras pohtii ihmisyyttä ja olemassaolon suuria kysymyksiä, ja tekee sen ihailtavan pakottomasti ja melankolisen kauniisti.

  Muutaman korttelin päässä kattojen yläpuolelle nousi toisessa maailmansodassa torsoksi pommitettu kirkontorni, joka oli jätetty korjaamatta. Se oli vaikuttava. Tornin huipusta oli jäljellä vain puolet ja se oli valaistu pronssiseksi. Sen tuhossa asui kauneus. Kaikkien uudempien rakennusten ja värivalojen keskellä nykyaikaisin oli tuo rujoksi pommitettu torni - vain se henki todellista kehitystä, kasvua, katumusta, ilman pöyhkeilyä tai silmänlumetta. Siinä oli jotakin inhimillistä. Siitä puuttui jotakin niin kuin jokaisesta meistä, jotka kaikki olimme vain rippeitä entisajoista. Iholla oli arpia, sisältä jotakin rikki. Menneisyys kulki mukanamme tulevaan, missä ikinä se olikin.

Marraksesta voit lukea asiantuntevampia kommentteja esimerkiksi seuraavilta Sentencediä fanittaneilta kirjabloggaajilta: VillisMorreMinnaAnnika ja Krista. Myös moni kaltaiseni Sentenced-ummikko on kirjaan ihastunut, esimerkiksi KirsiTaika ja Anneli. Niin tein minäkin, sillä Marras on kerrassaan mainio kirja, jonka lukemista suosittelen kenelle tahansa!

P.S. Tätä kirjoittaessani kokeilin Sentencediäkin yhden biisin verran. Mutta joo ei, se ei ollut minun juttuni, ja Excuse Me While I Kill Myselfin jälkeen jouduinkin rauhoittelemaan itseäni Wagnerin sellomusiikilla. :D

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Tampereen Teatteri: Skavabölen pojat

(Kuvassa Eemu Korpela, Mari Turunen, Heikki Hela ja Jaakko Ohtonen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Skavabölen pojat 12.9. ja 21.11.2015
Käsikirjoitus: Antti Raivio
Ohjaus: Marika Vapaavuori
Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 4.9.2015
Kesto n. 2 tuntia 30 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus Marjatta Kuivasto, puvustus Mari Pajula, valot Petra Honkaniemi, äänet ja musiikki Hannu Hauta-aho, kampaukset, maskit ja peruukit Kirsi Rintala, koreografia Mönziä Kurbanali, videosuunnittelu Joonas Tikkanen

Alussa kaikki on hyvin: on neljän hengen ydinperhe mukavassa pienessä kodissaan, paljon lämpöä ja rakkautta. Kallion perheen isä Pekka (Heikki Hela) on valtion virkamies ja paljon poissa kotoa, sillä hänen on osallistuttava tärkeisiin kokouksiin. Sillä välin perheen pojista, kahdeksanvuotiaasta Rupertista (Jaakko Ohtonen) ja viisivuotiaasta Evertistä (Eemu Korpela) pitää huolta perheen taiteilijaäiti Pirjo (Mari Turunen).

Pian perheonni alkaa rakoilla. Pirjo kuulee iltasadun yhteydessä Evertiltä, että Pekka-isä homostelee jonkun tuoksukirjenaisen kanssa, ja niin miehen suhde toiseen naiseen paljastuu. Perhe viettää vielä sukujoulua isän veljen, Ossi-sedän (Esa Latva-Äijö), tämän Anu-vaimon (Elisa Piispanen) ja isän siskon, Hippa-tädin (Petri Koskinen) kanssa, mutta joulunpyhät päättyvät ikävissä tunnelmissa. Pian vanhemmat eroavat ja isä menee uusiin naimisiin tuoksukirjeitä lähetelleen Annelin (Elina Rintala) kanssa. Pekka ja Anneli nousevat Pirjoa vastaan, ja sosiaalityöntekijä Anja Sallisen (Mari Posti) myötävaikutuksella Pirjo menettää lastensa huoltajuuden. Pojat joutuvat muuttamaan isän ja Annelin luo Hyrylään, eli Skavaböleen på svenska.

Pirjo voi pahoin, eikä hänen entisen kälynsä Anun tai naapurin näyttelijärouva Rosenqvistin (Kirsimarja Järvinen) tarjoama kyseenalainen tuki helpota oloa, päinvastoin. Pekallakaan ei mene tahollaan hyvin, vaan Kuningas Alkoholi ottaa miehen elämästä vähitellen yhä suuremman otteen. Merkillinen valta mieheen on myös Taikurilla (Ilpo Hakala), Pekan kaverilla, jonka kaapissa kolistelevat hänen oman menneisyytensä luurangot.

(Kuvassa Eemu Korpela, Mari Turunen ja Jaakko Ohtonen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Kävin katsomassa Skavabölen pojat eilen jo toiseen kertaan, ja katselen kalenteria jälleen omia aikataulujani ja näytelmän ohjelmakalenteria yhteen sovitellen - jo tämä seikka kertonee, että tässä ollaan nyt mielestäni yhden kuluvan vuoden parhaimpien teatteriesitysten äärellä. Antti Raivion vuonna 1991 kirjoittama käsikirjoitus nosti aikanaan Q-teatterin menestykseen, vuonna 2009 Zaida Bergroth ohjasi näytelmäkäsikirjoitukseen pohjautuvan samannimisen elokuvan, ja tänä syksynä tamperelaiskatsojat ovat saaneet nauttia Tampereen Teatterin katsomossa huikean Marika Vapaavuoren näkemyksestä Kallion perheen tarinasta. En ole aiemmin nähnyt Skavabölen pojista yhtäkään teatteriversiota sen paremmin kuin elokuvaakaan, mutta TT:n produktio lumosi minut täysin. Näytelmä on samanaikaisesti raikas, tuore, ajankohtainen ja hurmaavalla tavalla nostalginen. Kaltaiselleni 70-luvun lapselle ajankuvaus on ihanasti totta.

Skavabölen pojat on vakava ja traaginen kuvaus kahden pienen pojan lapsuudesta ja yhden perheen hajoamisesta, mutta kaiken murheen keskellä on myös paljon iloa ja valoa, huumoriakin. Katsojaa riemastuttavat muun muassa kättä lippaan vetävä Hippa-täti, jonka silmäluomissa on jotakin sellaista vikaa, että niitä pitää nostella käsin, poikien mielikuvitukselliset leikit ja sukulaisille osoitetut teatteriesitykset, sekä Rupertin kutkuttavan ihana ensisuudelma. Näytelmä myös päättyy hyvin lohdulliseen kuvaan, joka osoittaa että elämä kantaa ja ihminen voi kaikesta huolimatta selviytyä - etenkin jos hänellä on elämässään yksikin rakas ja tärkeä ihminen.

Koko näyttelijäryhmä tekee todella laadukasta ja varmaa työtä, mutta mielestäni kolme henkilöä loistaa aivan erityisesti omassa roolissaan. Ensinnäkin on mainittava minulle ennestään tuntematon, pientä Evertiä esittävä Eemu Korpela, joka on roolissaan kertakaikkisen aito ja lavalla täysillä läsnä - tästä nuoresta näyttelijälahjakkuudesta tullaan takuulla vielä kuulemaan. Toinen roolissaan väkevä on vanha suosikkini Heikki Hela. Hänen tulkintaansa alkoholisoituneesta, hieman väkivaltaisesta ja naisiinmenevästä perheenisästä tekee tiukkaa katsoa, sillä hän on niin jäätävän hyvä. Näin vanhana Kummeli-fanina ottaa melkein sydämestä, kun sympaattisesta ja hauskasta miehestä kuoriutuu näyttämöllä niin monella tapaa vastenmielinen hahmo. Näytelmän käsiohjelmassa Hela kertoo seuraavaa: "Esitän poikien isää, viinaan menevää virkamiestä, Pekka Kalliota. Pekka on ihan hyvä mies, joka enemmän tai vähemmän tahtomattaan tekee pahaa läheisilleen ja itselleen, kun ote alkaa lipsua viinasten ja naisten kanssa. Puhuttelevaa on ollut etsiä vastausta miksi-kysymykseen. En tiedä, onko se löytynyt, mutta ainakin se on potkinut mua näyttämöllä hakemaan henkilöä, joka olis jotain muutakin, kuin vaan hoiperteleva, sammaltava sketsihahmo." Vastaus kysymykseen lienee löytynyt, sillä Helan Pekka Kalliosta on sketsihahmo kaukana.

Aivan erikseen on puhuttava Mari Turusesta. Nainen on mielestäni ylivoimaisesti yksi Suomen parhaista komedienneista, mutta Skavabölen pojissa hän tekee elämänsä roolin Kallion perheen Pirjo-äitinä. Lavalla Turunen ei näyttele Pirjoa, vaan on hän. Pirjon hahmo on monella tapaa traaginen: hän on herkkä nainen ja taiteilija, laiminlyöty ja väärin kohdeltu. Tarinan edetessä hän menettää miehensä ja poikansa, ja hänen ratkaisunsa ja etenkin se, miten tämä lavalla on toteutettu, on pakahduttavinta mitä muistan teatterissa koskaan kokeneeni. Turunen kykenee lataamaan hahmoonsa niin paljon äidinrakkautta, lämpöä, surua, kipua ja tuskaa, että häntä tekee aivan kipeää katsoa - olenkin nyt kahdesti ollut katsomossa tukehtua itkuuni, kiitos Turusen. Aivan käsittämättömän hienoa työtä! ♥ (Lähipäivinä minun lienee pakko katsoa vanhoja Kummeleita - vaikkapa mainioita Ullan pullat -sketsejä -, sillä nyt ollaan jo melkein siinä pisteessä että minua alkaa itkettää, kun näen Turusen kuvan. :D )

(Kuvassa Eemu Korpela ja Jaakko Ohtonen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Näytelmän ajankuvaus on onnistunutta ja oivaltavaa: poikien ruskeat vakosamettihousut, miesten pulisongit, naisten isokuvioiset hameet ja tolppakengät tuovat nostalgisen tuulahduksen 70-luvulta, ja lasten jakamat Fazerin sekalaispussit Kiss-Kiss -karkkeineen, mustavalkotelkkarista töllötetty Lasse Virénin kultamitalijuoksu ja Gary Glitterin hitit kiinnittävät kohtaukset omaan aikaansa. Näytelmässä liikutaan kahdessa aikatasossa, poikien lapsuudessa ja kymmenen vuoden päässä alun tapahtumista, ja siirtymät aikatasolta toiselle sujuvat täysin vaikeuksitta. Suuresti ilahduttavaa on myös se, miten mainiosti aikuiset näyttelijät solahtavat lasten ja nuorten rooleihin. Joskus on vain vaivaannuttavaa katsella, kun aikuinen esittää lasta, mutta TT:n Skavabölen pojissa jokainen lasta esittävä näyttelijä (Jaakko Ohtosen ja Eemu Korpelan lisäksi Elisa Piispanen, Mari Posti, Elina Rintala, Esa Latva-Äijö ja Kirsimarja Järvinen) on aivan erinomainen. Ihan mahtavaa eläytymistä, vau! Kun lisäksi kaikki muukin - lavastus, valot, seinälle heijastettavat videonpätkät ja äänet sekä musiikki - on kohdallaan, puhutaan melko täydellisestä paketista.

Skavabölen pojat jatkaa Tampereen Teatterin ohjelmistossa myös kevätkauden 2016. Ihanaa, sillä aion käydä katsomassa näytelmän vielä ainakin kertaalleen - ja suosittelen samaa kaikille, jotka arvostavat laadukasta kotimaista teatteria. Tämän vuoksi Tampereelle kannattaa matkustaa vaikka vähän pidemmänkin matkan takaa. ♥

perjantai 20. marraskuuta 2015

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä


Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä (Gummerus, 2015. 440 sivua. Alkuteos Lejontämjaren, 2014. Suomentanut Outi Menna.)

  Tyttö näytti niin iloiselta ja viattomalta, niin tietämättömältä maailman pahuudesta. Mutta Laila olisi voinut kertoa hänelle. Kertoa miten hyvä ja paha saattoivat elää rinnakkain yhteisössä, jossa ihmiset peittivät silmänsä ja kieltäytyivät näkemästä sitä, mikä oli aivan heidän edessään. Jos pahuuden oli joskus joutunut näkemään läheltä, siltä ei voinut enää koskaan sulkea silmiään. Se oli hänen kirouksensa, hänen taakkansa.

Fjällbackassa eletään sydäntalven aikaa. Kylmyys tunkeutuu vaatteiden alle ja kevyt vastasatanut lumi pöllyää korkealle hevosen kylkiin, kun muuan nainen törmää ratsastuslenkillään nuoreen paljasjalkaiseen ja sekavan oloiseen tyttöön. Nainen näkee miten sekava tilanne johtaa onnettomuuteen, tyttö jää auton alle ja kuolee myöhemmin sairaalassa vammoihinsa. Tyttö on teini-ikäinen Victoria, joka on kadonnut neljä kuukautta aiemmin. Sairaalassa havaitaan, että tytöllä on muitakin vakavia mutta vanhempia vammoja, jotka joku on hänelle todella julmilla tavoin aiheuttanut. Kuka tytön on kaapannut, ja missä häntä on pidetty kaikkien näiden kuukausien ajan? Poliisin huoli herää, sillä viimeisen kahden vuoden aikana joukko muitakin teinityttöjä on kadonnut yhtä hämäräperäisesti. Onko asialla sama tekijä, ja ovatko muutkin tytöt kokeneet saman kammottavan kohtalon kuin Victoria?

Kirjailija Erica Falck valmistelee seuraavaa kirjaansa ja käy sen tiimoilta vankilassa tapaamassa Laila Kowalskaa, joka istuu siellä elinkautista tuomiota surmattuaan raa'asti puolalaisen miehensä Vladekin. Perheen tarina on fjällbackalainen legenda ja kertomus mitä mustimmasta perheväkivallasta - heidän vanha talonsakin on vuosien myötä autioitunut ja rapistunut kauhujen talo, johon kukaan ei mielellään mene, niin suurta synkkyyttä talon seinät yhäkin huokuvat. Erica yrittää saada Lailan kertomaan, mitä perheelle oikeastaan tapahtui, mutta Laila ei suostu puhumaan.

  Laila ei ollut koskaan uskonut pahuuteen, mutta nyt hän uskoi. Hän katsoi sitä silmiin joka päivä, ja se tuijotti häntä takaisin. Hän oli peloissaan ja lopen uupunut. Miten hän olisi voinut nukkua talossa, jossa pahuus piti valtaa? Miten hän olisi voinut levähtää hetkeksikään? Pahuus oli pinttynyt seiniin, se vaani jokaisessa nurkassa. 


Olen lukenut blogini aikana neljä aiempaa Läckbergin dekkaria, ja jo parin viimeisimmän kohdalla olen miettinyt kannattaako minun jatkaa sarjan parissa, sillä vaikka kyseisen ruotsalaisen dekkarikuningattaren teoksissa on paljon hyvääkin, on niissä paljon myös sellaista, josta lukiessani hieman ärsyynnyn ja tuskastun. Niin vain kuitenkin kävi, että bongattuani uuden Fjällbacka-dekkarin kustantajan katalogista löysin itseni verkkokirjastosta tekemästä kirjaan varausta. (Syytän tästä kannen kuvittajaa, sillä näissä Gummeruksen Läckberg-suomennoksissa on niin kertakaikkisen herkulliset kannet, etten voi vahvasti visuaalisena ihmisenä millään vastustaa niitä!) No, samalla tavoinhan tässä taas kävi kuin edellisilläkin kerroilla: Läckberg koukutti minut kirjansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien, ja vaikka ärsyynnyin lukiessani niin että savu miltei nousi korvista, en olisi voinut kuvitellakaan jättäväni kirjaa kesken.

Jo tällä kokemuksella on käynyt selväksi, että Läckberg toistaa uskollisesti kirjasta toiseen hyväksi havaitsemaansa kaavaa. Aina liikutaan vähintään kahdessa aikatasossa, ja juonikuvio on aina sama: tapahtuu merkillinen rikos, poliisi on ymmällään, mutta poliisipäähenkilö Patrikin kirjailijavaimo Erica hoksaa nokkelana mistä on kysymys ja joutuu samalla itse pulaan. Niin tälläkin kertaa. Joka paikkaan nenänsä tunkeva Erica onkin yksi niistä seikoista, jotka minua näissä dekkareissa eniten ärsyttävät - kirja kirjalta siedän Erican ennalta-arvattavaa hahmoa huonommin.

Myös kaunokirjallisesti Läckbergin dekkarit ovat hyvin vaatimattomia, enkä syytä tästä kääntäjää, sillä uskon teosten olevan alkukielisinäkin aivan yhtä yksioikoisia ja konstailemattomia. Tällä kertaa ärsytystäni lisäsivät myös eräät epäjohdonmukaisuudet - esimerkiksi kun on seitsemäntoista astetta pakkasta, ja Erica hakee päiväkodin pihalta kolme kuraista (!) lasta - sekä se, että arvasin pari keskeistä juonenkäännettä jo reilusti ennen kirjan puoltaväliä. Myös kirjan loppu tuntui jotenkin hätäiseltä ja löysältä, kuin kirjailija olisi mennyt pahasti maitohapoille juuri ennen maaliviivaa.

Lukuisista moitteistani huolimatta Läckbergin dekkareissa on merkillistä imua. Ne ovat todellisia lukusukkuloita, joita lukiessaan voi asettaa aivonsa hetkeksi pauselle ja todella rentoutua - ja juuri siksi ne täyttävät tehtävänsä paremmin kuin hyvin. Myös henkilöhahmoihin (Ericaa lukuun ottamatta) on vuosien varrella ehtinyt kiintyä niin kovin, että heidän seurassaan tuntee viettävänsä aikaa kuin vanhan ystävän kanssa. Ja vaikka Leijonankesyttäjässäkin tapahtuu todella raakoja asioita, on kehaistava ettei Läckberg sorru koskaan ylenpalttiseen mässäilyyn, eikä kerronta siksi ahdista. Fjällbacka-dekkareista jää aina päällimmäiseksi jotenkin rento ja kotoisa olo. Siksi luulenkin, että kun Läckbergin seuraava dekkari ilmestyy, varaan sen kiltisti kirjastosta, luen hampaita kiristellen - ja kuitenkin viihdyn ja ehkä jopa salaa nautin.

Leijonankesyttäjän ovat lukeneet myös mm. Annika, Emmi, Pirjoliisa, Sonja, LilliMai Laakso ja Norkku.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...