tiistai 20. syyskuuta 2016

Arvonta: Kaksi lippua Turun kirjamessuille

Syksyn kirjamessukausi käynnistyy reilun viikon kuluttua Turun kirjamessuilla. Tapahtuma järjestetään 30.9.-2.10. Turun Messukeskuksessa. Minäkin aion osallistua messuille - ja tämä onkin minulle ensimmäinen kerta, vaikka olen muuten kokenut kirjatapahtumakävijä ja Turku on kaupunkina varsin tuttu. :) Messujen pääteemoina ovat tänä vuonna Saksa ja Satakunta, ja samaan aikaan kirjamessujen kanssa Messukeskuksessa järjestetään myös Turun Ruoka- & Viinimessut. Viikonlopulle riittää siis runsaasti mielenkiintoista ohjelmaa laidasta laitaan.

(Kuvat kesältä 2015. Turussa on kaikenlaista ihanaa, esimerkiksi Turun taidemuseo ja tuomiokirkko, sekä hurmaava ravintola Tintå, josta on parin käynnin kokemuksella tullut yksi ehdottomista ravintolasuosikeistani.)

Sain Turun Kirjamessuilta kaksi ylimääräistä lippua (kiitos!), jotka arvon nyt kyseisistä messuista kiinnostuneiden lukijoideni kesken. Jos kahden messulipun paketti kiinnostaa, huikkaa postauksen kommenttilaatikkoon ja ilmoita samalla sähköpostiosoitteesi. Arvon liput sunnuntaina 25.9. klo 20, ja liput laitan postiin ensi maanantaina.

Eipä muuta kuin arpaonnea, ja mukavaa syystiistaita! ♥

*****

Lisäys sunnuntaina 25.9. klo 22:  Arvonta on nyt suoritettu Random.org-sivuston avulla, ja kaksi lippua Turun kirjamessuille voitti Karoliina Laakso, onnea! Laitan sinulle kohta sähköpostia. :)

Enää viisi yötä kirjamessukauden alkuun. Huippua! ♥

torstai 15. syyskuuta 2016

Kesäinen retki Porvooseen

Kesäloma loppui elokuun puolivälissä, ja arki alkoi sellaisella rytinällä, ettei blogille ole hetkeen riittänyt rahtustakaan aikaa tai energiaa. Täysi työaika ja vuorotyö sairaalassa yhdistettynä kasvatus- ja sosiaalitieteiden rinnakkaisiin perusopintoihin ja koira-arkeen näkyy olevan sellainen kombo, ettei 24 tuntia vuorokaudessa meinaa riittää, kun pitäisi vielä lisäksi hoitaa kotia, harrastaa ja nukkuakin jossain välissä. Hyvä kun olen jaksanut vähän lukea kaunoa kaiken muun ohessa. :) Mutta vaikka aika on kortilla, on nyt pakko palata blogiin pariin, sillä vieroitusoireet ovat hirmuiset, ja blogattavaa on kertynyt hurjasti. Koska kuukauden kirjoittamattomuuden jälkeen bloggaamistaidot tuntuvat olevan taas hieman ruosteessa, verryttelen paluupostauksen verran valokuvilla.

Teimme viime sunnuntaina ystäväni kanssa ex tempore -päiväretken rakkaaseen synnyinkaupunkiini, Porvooseen. Vaikka eletään syyskuun alkupuoliskoa, oli päivä suorastaan helteinen. Kirkonmäen puissa oli kuitenkin jo aavistus syksyä, ihanaa! ♥ Kuljetan teitä nyt kuvapostauksen verran porvoolaismaisemissa, ja palaan lähipäivinä. Luvassa on ainakin teatteria, taidetta ja jokunen uusi ja vanhempikin romaani. Kirjojen joukossa on jo sekin, joka lienee oman lukuvuoteni kirkkain (!) helmi, ja josta povaan F-voittajaa... Palaillaan! :)



















maanantai 15. elokuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen


Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016. 378 sivua. Alkuteos The Buried Giant, 2015. Suomentanut Helene Bützow.)

Britteinsaaret, 500-luku. Kuningas Arthur on kuollut, ja kelttien ja saksien väliset veriset taistelut ovat historiaa. Kansalaiset elävät näennäisesti sovussa, mutta heidän elämäänsä hankaloittaa merkillinen unohduksen paino: on kuin menneisyys olisi kadonnut sakeaan sumuun ja muistojen päällä olisi harso. Ihmiset eivät kunnolla muista vuosien, tai edes muutaman tunnin takaisia tapahtumia, eikä kukaan tiedä mistä muistamattomuus johtuu. Kristinusko on vielä nuori, ja sen rinnalla elävät pelot ja taikausko, usko pahoihin henkiin ja paholaisiin ihmisten joukossa. Voiko muistamattomuuden aiheuttaa kirous, vai onko se itsensä Herran aikaansaannosta?

Pienessä kelttikylässä elää iäkäs pariskunta, Axl ja Beatrice. Heidän elämänsä on verkkaista, huomaamatonta ja osin eristäytynyttä, mutta pitkät illat pimeässä kammiossa ilman kynttilää ja kokemukset siitä, että heitä kohdellaan yhteisössään väärin ja huonosti saavat aikaan jatkuvaa ahdistusta. Vanhukset muistavat hämärästi, että heillä on jossakin toisessa kylässä elävä poika, ja he päättävät lähteä pitkälle ja haastavalle matkalle tavatakseen lapsensa pitkästä aikaa. He toivovat matkallaan voivansa myös selvittää, mikä ihmisiä piinaavan unohduksen sumun aiheuttaa.

  "Mutta, arvon rouva, tunnutte olevan hyvin varma siitä, että haluatte sumusta eroon. Eikö ole parempi, että jotkut asiat kaikkoavat mielestämme?"
  "Jotkut ehkä pitävät sitä hyvänä, isä, mutta emme me. Axl ja minä haluamme takaisin yhteiset onnelliset hetkemme. Niiden vieminen on sama kuin varas tulisi yöllä ja veisi sen, mikä on meille kallisarvoisinta." 

  "Mutta sumu kätkee kaikki muistot, niin hyvät kuin pahatkin. Rouva, eikö asia ole niin?" 
  "Haluamme takaisin myös ikävät muistot, vaikka ne saisivat meidät itkemään tai vapisemaan vihasta. Sillä eivätkö nekin ole meidän yhteistä elämäämme?"

Aluksi matka sujuu rauhallisesti, mutta pian Axlin ja Beatricen seuraan liittyvät mestari Wistan, neuvokas ja rohkea saksisoturi, sekä hengenvaarassa oleva nuori Edwin, jonka hengen Wistan on jo kertaalleen pelastanut. Seurue jatkaa matkaa nelistään. Joukkoon liittyy vielä yksi hahmo: iäkäs, pitkänhuiskea ja nukkavieru ritari sir Gawain, suuren Arthurin veljenpoika, jonka elämäntehtävänä on surmata seutua piinaava raivoisa lohikäärme. Axlin ja Beatricen matka muuttuu yllättäen seikkailuksi, matkaksi kohti pesässään uinuvaa naaraslohikäärmettä, jonka olemassaolossa tuntuu olevan avain koko kansan kohtaloon.


Kazuo Ishiguro on yksi lempikirjailijoistani. Hänen tuotantonsa lukeminen on aina yhtä riemastuttavaa, sillä tyylillisesti hän on alati uusiutuva, ja hänen tekstinsä tuottavat aina yhtä suuren lukunautinnon, kirjoittaapa hän mitä tahansa: olen rakastanut hänen novellejaan, Iso-Britanniaan ja Kaukoitään sijoittuvia romaanejaan - ja nyt tätä miehen tuoreinta teosta, joka on tyylipuhdasta historiallista fantasiaa. Haudattu jättiläinen onkin kuin verkkainen, muinaiseen Britanniaan sijoittuva Game of Thrones.

Haudattu jättiläinen on todella merkillinen kokonaisuus: se on samanaikaisesti hyvin verkkainen ja toisaalta miltei pulssia nostattavan jännittävä seikkailukertomus, ja se on hitaudessaan unettava ja samalla varsin koukuttava romaani. Kirjan mystinen tunnelma lumoaa, ja muistamisen, unohtamisen ja anteeksiannon tematiikalla allegorisia ulottuvuuksia rakenteleva tarina saa pinnistelemään, kun mielessään yrittää miettiä mitä kirjailija kaikella haluaa sanoa. Mieleen nousee kysymyksiä: Onko muistaminen aina tärkeää, vai onko unohtaminen joskus armeliaampaa? Voivatko sukupolvet oppia mitään, jos aiempien polvien kokemukset unohdetaan? Onko muistaminen edellytys kostolle, tai unohtaminen anteeksiannolle - vai onko ihmisellä voimaa ja viisautta toimia toisin?

Toisaalta tarina vetää imuunsa ihan sellaisenaan. Ishiguron luomassa maailmassa soturit ja ritarit ratsastavat hevosillaan miekat tanassa, suuri viisaus lepää munkkien kaapujen peittämillä hartioilla, ja elämä jättiläisten, keijukaisten, pelsepuupien, hirviöiden ja lohikäärmeiden keskellä on arkipäivää. Näitä elementtejä kirjailija käyttää taiten, ja lopputulos on niin tyylikäs, unenomainen ja taidokas, että kirja ei päästä otteestaan pitkään aikaan lukemisen jälkeen. Koskettavimmaksi lukiessani koin tarinan yllä vahvasti leijuvan armon tuntemuksen, vanhan parin välisen rakkauden ja anteeksiannon, sekä kauniisti kirjoitetut lautturikohtaukset, joihin Ishiguro on selvästi ammentanut muinaisista mytologioista.

  Tervehdin soutajaa tyytyväisin mielin, astun hänen keinahtelevaan veneeseensä, vesi loiskii ympärillä, ja airojen ääntä kuunnellessani saatan torkahtaa hetkeksi. Ja havahdun nukuksista puolivalveille, näen auringon laskevan veden yllä, ranta jää taakse, vaivun taas uneen ja herään lopulta soutajan lempeään ääneen. Ja jos hän esittää minulle kysymyksiä, niin kuin jotkut sanovat hänen tekevän, vastaan rehellisesti, sillä mitä salattavaa minulla enää olisi?

Haudatun jättiläisen kaikkitietävä kertoja kuljettaa lukijan myös muinaisbrittiläiseen maisemaan. Matkanteon vaikeutta kuvataan osuvasti: kunnollisia suunnistamista helpottavia polkuja ei ole, maastossa liikkumista hankaloittavat ohdakkeet ja rehottava aluskasvillisuus, ja ylämäissä ja liejukoissa vanhusten kulku on hyvin hidasta. Matkanteko on paitsi vaikeaa, myös vaarallista, sillä kulkija altistuu huonon sään, pahojen ihmisten, petojen ja yliluonnollisten voimien hyökkäysten armoille. Silti maisema lumoaa: tuuliset nummet, polvenkorkuiset kanervat, kaikkialla kasvavat piikkiherneet ja yksinäiset, kumaraan painuneet puut kuulostavat yksinkertaisesti niin ihanan brittiläisiltä. Lukiessa tuntuu koko ajan pieni pakahdus ja onni: on mahtavaa saada kulkea Axlin ja Beatricen rinnalla ja nähdä sielunsa silmin kaikki se, jonka Ishiguro niin eläväksi kirjoittaa. Kun matka vielä tarjoaa syvällistä pohdiskelua ja jättää sieluun lempeän jälkensä, on kirjassa koko lailla kaikki kohdillaan.


Haudattu jättiläinen on hieno, hämmentävä ja varmalla otteella taidokkaasti suomennettu romaani, jonka sivuille haluan palata vielä joskus. Niillä ovat seikkailleet myös mm. Tuijata ja Ulla.

HelMet-lukuhaaste 2016: 2 - Matkakertomus

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Laura Lähteenmäki: Korkea aika


Laura Lähteenmäki: Korkea aika (WSOY, 2016. 280 sivua.)

  Hän halusi tasata punnukset: hän uskoi, ettei mikään tapahtunut sattumalta vaan kaikella oli merkityksensä. He olivat kuin kiiltäväkoppaisia muurahaisia, jotka ahersivat ja ahnehtivat, vuoron perään kumpaakin. Jokaisella korrella ja neulasella oli tarkoituksensa. Vasta myöhemmin sitä osaisi sanoa, mikä johtui mistäkin. Jokaisen oli yritettävä parhaansa ja toista oli autettava. Hyvä teko oli aina oikein, ja asiat ratkaisivat ajallaan parhain päin.

Otson pieni perhe on joutunut jättämään jatkosodassa kotinsa Terijoelle, menetettyyn Karjalaan. Anna-äiti ja pikkuinen Lauri päätyvät evakkomatkallaan Hämeeseen, ja he saavat katon päänsä päälle Pihlajan tilan leivintuvasta. Kun Olavi-isä kotiutuu sodasta, perhe saa tilalta maata rakentaakseen oman talon. Kova koti-ikävä vaivaa etenkin Annaa, mutta elämää on jatkettava ja surusta huolimatta elämässä on onneakin: rakas mies on säilynyt hengissä, uusi kaunis koti edistyy kivi ja lauta kerrallaan, ja toinen lapsikin on tulossa.

  Anna tiesi, ettei kotia saanut ajatella koko aikaa ja että oli sielläkin ollut nuoskalumisia, pilvisiä päiviä. He olivat Olavin kanssa sopineet, ettei kotiin pitänyt liikaa haikailla, ja lyöneet leikillään kättä. Jokin roti täytyi olla, he pudistivat päätään, turhaan ei saanut itseään kiihottaa. Mutta silti he usein miettivät, miten täällä oli tällaista ja siellä sellaista, ja se ajatus piti sisällään kaiken. Ja kun Anna oli yksin, hän antoi itsensä ikävöidä kotiin, oikein ikävöimällä ikävöidä. Se kylä siellä ja ne ihmiset, metsät, joki, kivet rannalla, talot ja teiden, polkujen mutkat tiettyjen aitojen ja puiden ja pensaiden kohdalla. Niitä ei enää koskaan näkisi.

Pihlajan talossa ei onni ole ollut yhtä suopea: talon isäntä Kalle on haavoittunut sodan viimeisessä suurhyökkäyksessä ja kotiutunut vaikeasti vammautuneena. Hän makaa päivät ja yöt peräkammarin vuoteessaan, eikä kykene mihinkään ilman apua. Vaimo Heljä hoitaa vihaista ja apaattista miestään parhaan taitonsa mukaan, ja yrittää samalla pitää suurta taloa yksin pystyssä - lapsia pariskunnalle ei ehtinyt ennen sotaa tai sen aikana siunaantua. Otson Anna tuntee suurta sääliä ja kiitollisuutta Heljää kohtaan ja haluaa auttaa tätä kaikessa.

Näiden kahden pariskunnan välille muodostuu erikoinen side, ja sodan jälkeisten vuosien valinnat ja tapahtumat vaikuttavat tulevien sukupolvien elämiin enemmän kuin nuoret vaimot vuonna 1948 voisivat mitenkään arvata.


Laura Lähteenmäen mittava, sekä aikuisten että nuortenromaaneja sisältävä tuotanto on kiinnostanut minua jo pitkään, mutta silti Korkea aika on ensimmäinen häneltä lukemani teos. Romaanin alkuasetelmaa ajatellen olin varma, että tämä olisi minulle aivan täsmäkirja, sillä evakkotarinat kiehtovat ja kiinnostavat minua aina. Juutuin ennakkoajatuksissani ehkä hieman liikaa juuri siihen evakkouden ja jälleenrakennusajan kuvauksen odotukseen, sillä Korkea aika kuvaa lopulta enemmän muuta: se on sukutarina ja kertomus siitä, miten ihmisten pienet ja suuremmatkin valinnat ja teot vaikuttavat seuraaviin sukupolviin, ja millaisen perinnön ihmiset jättävät jälkeläisilleen.

Pidin romaanin rakenteesta. Siinä kertojanäkökulma vaihtuu jokaisessa luvussa, ja kertomus etenee prologin ja nykyaikaan sijoittuvan ensimmäisen luvun jälkeen vuodesta 1948 kronologisesti takaisin nykypäivään. Vain kaksi henkilöä pääsee ääneen kahdesti eri aikatasoissa - Anna nuorena vaimona ja vanhana mummona, sekä hänen pojantyttärensä Saana parikymppisenä taideopiskelijana ja avioliitossaan kipuilevana keski-ikäisenä naisena - muuten kertomusta kuljetetaan aina eri kertojan näkökulmasta. Näin tapahtumia valotetaan ristiin monesta eri suunnasta ja asioiden syyt ja seuraukset avautuvat lukijalle mukavasti pikkuhiljaa. Vaikka Korkeassa ajassa äänen saa pari miestäkin, on teos selkeästi naisten kirja: sen päähenkilöitä ovat kahden suvun naiset, ja miehet tuntuvat sivullisilta paitsi tarinassa, myös välillä jopa omissa elämissään.

Vaikka pidin kirjasta kokonaisuutena, minulle parasta ja nautittavinta siinä oli kuitenkin juuri se, jota alun alkaen eniten odotin: evakkouden ja vierauden kokemus, syyllisyyden ja kiitollisuuden tuntemusten ristiriita ja tietynlainen omakohtaisestikin tutulta tuntuva haikeus, tutusta ja omasta luopuminen ja kaikki siihen liittyvä kipu ja ikävä. Otsojen evakkokokemuksista olisin halunnut lukea paljon enemmänkin, vaikka ymmärrän, että ne ovat toinen tarina ja Korkea aika on oikeanlainen juuri tällaisenaan.

  Anna ajatteli, miten he olivat pieniä palikoita tai käpylehmiä, jotka lasten leikeissä siirtyivät paikasta toiseen ja joille vedettiin aitaukset pehmeään multaan. Talvisodan jälkeen vieras venäläisperhe oli asunut kotikylässä heidän läävässään. Oli outoa ajatella, että maa siellä oli pysynyt ja navetta, mutta ihmiset olivat vaihtuneet. Joku tuntematon oli avannut läävän naukuvan oven, laittanut kaalit heidän muokkaamaansa peltoon. Joku toinen oli vetäissyt sipulin maasta kuin se, joka sen sinne oli pannut.

Lähteenmäki on punonut monesta erillisestä säikeestä taitavasti kirjallisen kokonaisuuden ja ketjun, jossa sukupolvet astuvat helmojaan kahistellen samalle viivalle ja käyvät päähenkilö Annan plyyshisohvalle vierekkäin istumaan. Korkea aika on kerronnaltaan rauhallinen ja kirkas, ja tarinaltaan elämänmakuinen, syvästi inhimillinen ja uskottava. Se jättää lukijan kirjan kansien sulkeuduttua perustyytyväiseen olotilaan. Romaanista ovat kirjoittaneet myös mm. Arja, Jaana, Jonna, Katja, Krista, Mai Laakso, Maria, Tuijata ja Ulla.

HelMet-lukuhaaste 2016: 43 - Kirjassa mukana Pablo Picasso (sivuilla 216-217)

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Elämäni musiikkina

Olin oikeastaan aikeissa blogata tänään jostain ihan muusta, mutta sitten luin Lumiomenan Katjan tämänpäiväisen musahaastepostauksen, ja mieleni alkoi heti kelata, mitä itse kuhunkin kohtaan vastaisin. Lopulta oli pakko pyytää Katjaa haastamaan minutkin. :D Haasteen ideana on siis vastata annettuihin kysymyksiin linkittämällä tekstiin omaan elämään sopivaa musiikkia. Minun valintani ovat samalla eräänlainen läpileikkaus musiikkimaustani, kaikki kappaleet ja artistit ovat minulle elämäni varrelta rakkaita ja tärkeitä. (Ja kyllä: tällä kertaa jotain ihan muuta kuin oopperaa. :) )


Aloitetaanpa.

Kappale syntymävuodeltasi.
Eric Claptoniin rakastuin palavasti ollessani 15-vuotiaana kesätöissä pikkupaikkakunnan kirjakauppa-kahvilassa. Paikan omistaja toivoi, että kahvilassa soisi koko ajan musiikki, mutta hänen kasettikokoelmansa oli varsin suppea: kassatiskin takana olevassa kannettavassa mankassa pyöri koko päivän - joka päivä! - yksi ja sama kasetti, Eric Claptonin Backless. Kun kuuntelee koko kesän ajan kahdeksan tuntia päivässä samoja biisejä, käy luultavasti niin, että musiikki tulee pian ulos korvista. Tai sitten voi käydä myös niin, että kyseiseen musiikkiin hurahtaa aivan täysin. :D Eric Clapton on edelleen minulle yksi kovimmista ikinä, ja Backless on aivan järjettömän rakas albumi - hyvin henkilökohtaisella tavalla se on oman nuoruuteni kesien kuva.

Mittavan uran tehnyt Clapton julkaisi syntymävuotenani 1974 albumin 461 Ocean Boulevard, jolta minulle rakkain biisi on I Shot the Sheriff (Bob Marley oli julkaissut kyseisen kappaleen jo edeltävänä vuonna, mutta Claptonin versio on synnyinvuodeltani).

Laulu, jota äitini lapsuudessani minulle lauloi.
En muista äitini laulaneen minulle koskaan, hän ei ollut laulavaa tyyppiä. Mutta hän tykkäsi kuunnella musiikkia, ja muistankin lapsuudestani äidin hyräilleen mm. suosikkinsa Julio Iglesiaksen Nathalien tahtiin. :D

Musiikkia, jonka muistan lapsuudestani.
Minulla on itseäni toistakymmentä vuotta vanhempi isoveli, ja ihailin häntä lapsena ihan kaikessa. Kiitos minua reilusti vanhempien sisarusten en ole koskaan kuunnellut lastenlauluja muuten kuin kerhossa ja alakoulussa, kotona kuunneltiin aina aikuisten musiikkia. Muistan, kun veljeni osti Bruce Springsteenin albumin Born in the U.S.A. ja kuuntelimme sitä yhdessä ja pieni Sarppa oli aivan onnessaan. :D Brucea kuuntelen edelleen aina joskus, ja esimerkiksi loistava Glory Days tuo aina mieleen isoveljeni.


Kappale ensimmäiseltä omistamaltani tallenteelta.
Kun nuoruudessani kaikki muut kuuntelivat Dingoa (myös minut haastanut Katja :), minä en (olen alkanut hieman kiinnostua Dingosta vasta parikymppisenä: kiertelin festareita, Dingo teki yhden monista comebackeistaan, ja minäkin näin bändin Korson Ankkarockissa vuonna 1993 (ellen aivan väärin muista)). Muiden kuunnellessa Dingoa minä kuuntelin J. Karjalaista. Minulla oli tosi hieno valkoinen, kannettava kasettisoitin (joka olisi nykypäivänä luultavasti aivan kauhea, ääntä surkeasti toistava romu :D) ja kuuntelin J. Karjalainen ja Mustat lasit -esikoisalbumia niin, että on ihme ettei C-kasetin nauha pursunnut ulos kovan käytön seurauksena. Erityisesti hauska ja letkeä Apinaorkesteri oli siihen aikaan mieleeni.

Kappale ensimmäiseltä itse hankkimaltani tallenteelta.
Musiikki on aina ollut minulle todella tärkeää, ja muistan sijoittaneeni jo esiteininä viikkorahojani ja sittemmin ensimmäisiä kesätyöpalkkojani LP-levyihin. Tässä kohtaa muisti on hyvin hatara, enkä varmasti muista missä järjestyksessä levyjä on tullut ostettua, mutta jostain syystä muistan hyvin tarkasti sen päivän, kun kävin ostamassa Porvoon Sokokselta Miljoonasateen Laukauksia viulukotelossa -albumin. Koko albumi on minulle edelleen aivan järjettömän rakas, mutta erityisesti Marraskuu on yksi Elämäni Biiseistä. Siksikin, että olen marraskuun lapsi ja biisi on jo pelkästään sen vuoksi tuntunut tärkeältä ja henkilökohtaiselta (vaikken teininä tietenkään ole tiennyt mitään mistään kaipuun kaljakoreista tai kapakassa dinosauriin luun kanssa juopottelusta :D ). Myöhemmin siihen on alkanut liittyä niin paljon muistoja, henkilökohtaisia merkityksiä, koti-ikävää ja nostalgiaa, että kappaletta on välillä vaikeaa kuunnella kuivin silmin.

Musiikkia teini-iän tuskasta.
Jokainen teini potee varmasti omanlaistaan olemassaolon tuskaa ja elämä tuntuu vaikealta, mutta minulla teini-iän tuskaan liittyy erottamattomasti isompiakin asioita, sillä isäni kuoli kun oli viidentoista. Isän kuoleman jälkeen yksi tärkeimmistä lohdun lähteistä oli juuri musiikki, ja lukiovuosina löysin mm. juurevan blues-musiikin. Voisin listata tähän helposti vähintään parisataa tärkeää ja rakasta biisiä eri genreistä niiltä ajoilta, mutta nostan nyt John Lee Hookerin ja Santanan The Healerin, jolla oli minulle aivan kirjaimellisesti valtava sielua parantava vaikutus.


Lempimusiikkiani viiden vuoden takaa.
Kuuntelin viisi vuotta sitten koko lailla samaa musiikkia kuin tänäkin päivänä. Vuonna 2011 ilmestyi ihanan Adelen albumi 21, ja rakastin sitä! Kuuntelin levyä melkein kyllästymiseen asti, enkä olekaan nyt aikoihin kuunnellut naisen musiikkia. Koko albumi on huikea, mutta etenkin Rolling in the Deep oli silloin aivan sikahyvä.

Laulu, joka kuvaa viimeisintä parisuhdettani.
Lyhyestä virsi kaunis: Amy Winehousen Love is a Losing Game. (Viime vuodet olenkin viihtynyt sinkkuna, kappas vain. :D )

Elämääni tällä hetkellä kuvaava laulu.
Olen paitsi ikuinen optimisti, myös ikuinen haaveilija. Duffyn Distant Dreamer on kuin musiikillinen omakuvani.


Elämässäni tärkeintä asiaa tai henkilöä kuvaava laulu.
Elämä ilman ystäviä ja läheisiä olisi aika ankeaa ja merkityksetöntä. Rakastan The Beatlesia, ja tämä biisi kertoo kaiken: With a Little Help From My Friends.

Laulu, jonka haluan omistaa blogini lukijoille.
Tämä on vaikea kysymys, mutta mieleeni tuli Sir Elwoodin Vieraskirja, joka on ansiokkaasti levyttänyt runoilija Ilpo Tiihosen runoihin sävellettyä musiikkia. Esimerkiksi kappale Tietäjä on ihastuttava. Näissä kappaleissa yhdistyvät kirjallisuus ja musiikki - mikäs sen sopivampaa kirjablogiin!

Kappale, jonka omistat hänelle, jolta haasteen sait.
Sain siis haasteen Katjalta, josta minulle tulee aina välittömästi mieleen Tori Amos, kun musiikista puhutaan. Pidän itsekin Torin musiikista ja olen joskus kuunnellut sitä melko paljonkin, mutta Katja on sellainen Tori-fani ja -tuntija, etten tiedä muita. ♥ Omistan hänelle sen kappaleen, joka on itselleni Torin tuotannosta rakkain ja jota tiedän Katjankin (tietenkin!) rakastavan, eli Winterin.


Semmoista. Haluan haastaa myös Kaisa Reetan, Suketuksen, Villiksen ja Nonnulan Jonnan miettimään omaa elämäänsä musiikin kautta. ♥

(Postauksen kuvat on otettu Tampereen Tallipihalla, joka on ehdottomasti yksi kaupungin ihanimmista paikoista.)

(Ja yksi musajuttu vielä: Olin eilen Tampereen Ratinassa Eppujen 40-vuotissynttärikonsertissa, ja voi pojat! Oli niin mahtavaa, ettei tähän voi sanoa muuta kuin pala kurkussa yhyy ja ♥ !!)

perjantai 5. elokuuta 2016

Savonlinnan Oopperajuhlat: Norma


Norma 3.8.2016
Musiikki: Vincenzo Bellini
Libretto: Felice Romani (perustuu Alexandre Soumet'n traagiseen runoelmaan Norma)

Musiikinjohto: Gianandrea Noseda
Ohjaus: Vittorio Borrelli (alkuperäisohjaus Alberto Fassini)
Kuoron valmennus: Claudio Fenoglio
Kantaesitys Milanon Teatro alla Scala -oopperatalossa 26.12.1831
Kaksi näytöstä, kesto n. 3 tuntia 15 minuuttia (sis. yhden väliajan)
Lavastus Severio Santoliquido & Claudia Boasso, puvut William Orlandi, valaistus Andrea Anfossi

Teatro Regio Torinon orkesteri ja kuoro

Norma (Elena Mosuc, sopraano) on gallialainen ylipapitar, joka on vannonut valan ja lupautunut pyhittämään elämänsä uskolle ja elämään selibaatissa. Hän on kuitenkin rakastunut roomalaiseen prokonsuli Pollioneen (Gregory Kunde, tenori) ja saanut tälle kaksi lasta. Suhde ja lapset on pidetty salassa. Nyt Pollione on kuitenkin lakannut rakastamasta Normaa ja iskenyt silmänsä kauniiseen Adalgisaan (Veronica Simeoni, mezzosopraano), joka on nuori papitar ja Norman ystävä - yhtä lailla selibaattilupauksen tehnyt nainen. Kuvio paljastuu Normalle, ja hän vannoo kostoa petturimaiselle Pollionelle.

Muuallakin kuin päähenkilöiden sydämissä kuohuu: Gallia ja Rooma ovat sotatilassa. Erinäisten käänteiden jälkeen Pollione jää kiinni liikuskellessaan gallialaisten luostarissa. Papisto, druidit, papittaret ja sotilaat kokoontuvat temppeliin uhratakseen Pollionen jumalille, ja Norma tuntee koston hetkensä koittaneen. Hän haluaisi kostaa myös Adalgisalle, mutta säästää tämän hengen ja tunnustaa lopulta kansalle rikkoneensa itse uskollisuusvalansa ja asettuvansa uhriksi Pollionen rinnalle. Ennen kuolemaansa Norma paljastaa isälleen, ylipappi Orovesolle (Michele Pertusi, basso), että hän on pettänyt selibaattilupauksensa ja hänellä on kaksi lasta. Lopuksi Norma ja Pollione kävelevät roviolle kohti kuolemaansa.


Tällä viikolla toteutui yksi pitkäaikaisista haaveistani, kun pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni osallistumaan Savonlinnan Oopperajuhlille. Ihka ensimmäiseksi Savonlinna-oopperakseni valikoitui juuri keskiviikkona ensi-iltansa saanut Teatro Regio Torino -oopperatalon vierailuesitys, Bellinin Norma. Miljöönä Olavinlinna oli upea, ja jo pelkästään Kyrönsalmen rantaan ja linnan liepeille saapuminen tuntui jotenkin taianomaiselta. (Olin kaikesta niin tohkeissani, että unohdin kameranikin autoon, ja siksi en saanut linnasta yhtään oikeasti hyvää kuvaa.) Norma olikin sikäli loistava valinta, että bel canto -tyylilajia edustavana oopperana sen musiikki ja lauluosuudet ovat taivaallisen kauniita, ja juuri laulusuoritusten kauneudessa ja puhtaudessa torinolaiset tekivät suuren vaikutuksen. Laulu oli aivan mykistävän hienoa kuultavaa. Normaa on tehnyt tunnetuksi mm. Maria Callas - ehkäpä maailman paras sopraano kautta aikojen - joten tämän oopperan kohdalla odotukset ovat aina korkealla.

On aina mielenkiintoista päästä näkemään sellaisia oopperaproduktioita, joissa tekijäkaarti on itselle ennestään täysin vieras. On jännittävää seurata vieraan kapellimestarin - ja toki etenkin pääosien esittäjien - eläytymistä ja kehonkieltä, kuunnella tuttuja aarioita vieraiden laulajien esittäminä ja tarkkailla itsessään sitä hetkeä, kun esitykseen solahtaa täysin sisään ja huomaa poimivansa laulajien joukosta ne, jotka nousevat omiksi suosikeiksi. Torinolaisten Normassa omat suosikkini erottuivat jo alkuvaiheessa: tenori Gregory Kunden ja mezzosopraano Veronica Simeonin lavakarismat olivat vertaansa vailla. He paitsi lauloivat häikäisevän hyvin, myös näyttelivät taidokkaasti.

Ikävä kyllä Normaa esittäneen sopraano Elena Mosucin kohdalla petyin juuri siihen, että vaikka hän lauloi taivaallisen kauniisti, oli esiintyminen muuten hieman vaisua. Norman rooli on kaikin puolin erittäin vaativa: sopraanon tulisi kyetä laulamaan lyyrisesti haasteelliset aariat ja duetot runsaine juoksutuksineen teknisesti täydellisen puhtaasti, ja samalla näytellä traagisen kohtalon kokevan tuskaisen naisen rooli uskottavasti, siten että myös katsojan sydän tuntuu pakahtuvan tuskasta. Mosucin ilmaisu oli kuitenkin melko laimeaa, ja koska näin lavalle erinomaisen hyvin rivin kolme paikaltani, tuntui, että sopraanolla oli sama, hieman hukassa oleva mutta alakuloinen ilme kaikissa tilanteissa, oli kyse sitten rakkaudesta, rakastetun petoksen aiheuttamasta tuskasta, uudelleen löydetyn ystävyyden aiheuttamasta onnesta tai Norman aikeesta surmata omat lapsensa. Lopussa Norma ja Pollione joutuvat yhdessä polttoroviolle, ja kun nainen hyvästelee lapsensa, voisi kuvitella että minullakin katsojana olisi ollut vaikeaa hillitä itseäni - mutta ei, itselleni täysin poikkeuksellisesti katsoin koko oopperan kuivin silmin. Mosucin kohdalla tuntui, kuin olisi ollut kuuntelemassa taivaallisen kaunista konserttia, mutta siinä kaikki. Harmillista.

Torinolainen oopperakuoro oli kuitenkin todella vaikuttava, oopperan puvustus oli lumoava ja hyvin yksinkertainen kivipaaseja esittävä lavastus tuntui sopivan Olavinlinnan puitteisiin oikein hyvin. Myös valaistus oli sopivan dramaattinen. Huikean upeat laulusuoritukset ja etenkin Kunden ja Simeonin mukaansa tempaavat näyttelijäsuoritukset pelastivat paljon, ja loppujen lopuksi esitys jätti hyvän mielen ja tyytyväisen olon, vaikkei se itselleni aivan napakymppi ollutkaan. Tästä on kuitenkin hyvä aloittaa vuotuinen perinne: jatkossa Oopperajuhlille on päästävä vähintään kerran kesässä.

Rakkaille ystävilleni vielä suurkiitokset seurasta. Ilta oli erityisen lumoava juuri teidän seurassanne! ♥

*****

Palaan pyhänä blogiin vastailemaan edellisten postausten kommentteihin (kiitos niistä kaikista!) ajan ja ajatuksen kanssa. Sitä ennen vielä vähän Tampereen Teatterikesää ja yksi kappale Eppujen megakonserttia. Ja tätä kirottua kesäflunssaa, jonka vuoksi jouduin perumaan toisen Savonlinna-päiväni, huoh. Ihanaa viikonloppua kaikille! ♥

maanantai 1. elokuuta 2016

Politiikkakollektiivi & Ryhmäteatteri: Eduskunta 3


(Kuvassa Robin Svartström pääministeri Juha Sipilänä. Kuva: Ilkka Saastamoinen, Ryhmäteatteri.)

Eduskunta III 1.8.2016
Tampereen Teatterikesä, esityspaikka Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö
Käsikirjoitus ja ohjaus: Susanna Kuparinen
Taustatutkimus: Jari Hanska, Susanna Kuparinen ja Olga Palo
Dramaturgi: Jukka Viikilä
Kantaesitys Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämöllä 26.9.2015
Kesto n. 3 tuntia 45 minuuttia (väliaikoineen)
Esitysdramaturgia ja lavastus Akse Pettersson, pukusuunnittelu Saara Ryymin, valosuunnittelu Ville Mäkelä, äänisuunnittelu Markus Bonsdorff, videot Anna Paavilainen, musiikin sävellys Kerkko Koskinen, graafinen suunnittelu Klaus Welp ja Mirkka Hietanen, tuottajat Jan Liesaho (Politiikkakollektiivi) ja Ville Salmisalo (Ryhmäteatteri)

Rooleissa: Noora Dadu, Jari Hanska, Mitro Härkönen, Santtu Karvonen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa, Piia Peltola, Pihla Penttinen ja Robin Svartström

Susanna Kuparinen työryhmineen on tehnyt valtavan taustatyön ja rakentanut laajasta aineistosta dokumenttinäytelmätrilogian, jonka päätösosa Eduskunta III on. Näytelmä pureutuu Kataisen hallituksen viimeisiin aikoihin, Stubbin ja sittemmin Sipilän hallituksen hallituskausiin, eli se ajoittuu vuosiin 2013-16. Se on Suomen nykyisen sisä- ja erityisesti talouspolitiikan läpileikkaus, joka näyttää konkreettisesti, miten tiukkaa talouskuria ajavan hallituksen leikkauspäätökset vaikuttavat yhteiskuntaan. Lavalla konkretisoituu se, millä tavoin ja keneen leikkaukset tekevät eniten kipeää. Näytelmä avaa myös ansiokkaasti politiikan monimutkaisia kuvioita ja tekee niistä tavalliselle ihmiselle hieman helpommin ymmärrettäviä kokonaisuuksia.

Olen innokas tv-dokumenttien katsoja ja ahkera teatterissa kävijä, mutta dokumenttiteatterista minulla ei ole aikaisempia kokemuksia. Kun huomasin, että tämä Ryhmäteatterin paljon puhuttaneen Eduskunta-trilogian päätös saapuu Tampereen Teatterikesään, kiinnostuin heti. Tänään ennen esitystä minua alkoi kuitenkin jännittää: miten kaltaiseni keskivertokatsoja jaksaa liki nelituntisen poliittisen satiirin? Olen kiinnostunut politiikasta ja pyrin seuraamaan Suomen sisäpolitiikkaa parhaani mukaan, mutta koen että tietopohjani on liian suppea, ja että haluaisin tietää ja ymmärtää politiikasta enemmän. Siihen huutoon vastasi Susanna Kuparisen informatiivinen, vahvasti yhteiskuntakriittinen ja jopa opettavainen Eduskunta III paremmin kuin hyvin. Toki se sai paitsi ymmärryksen, myös tuskan entisestään kasvamaan: tajusin taas, miten pieniä palasia suuresta kokonaisuudesta hahmotan, miten vietävissä ja median armoilla politiikan seuraajana olenkaan, ja miten paljon enemmän olisi syytä tietää ja ymmärtää. Pahimmillaan politiikka tuntuu peliltä, jonka peliohjeet on kirjoitettu kielellä, jota en osaa.

(Kuvassa Noora Dadu Mauri Pekkarisena. Kuva: Ilkka Saastamoinen, Ryhmäteatteri.)

Alkuun tuntui kankealta. Katsomoon vyörytettiin täyslaidallinen poliittista terminolgiaa ja kapulakieltä, tuntui etten ymmärrä kaikkea mitä puhutaan enkä pysy nopean dialogin kyydissä. Kiemurtelin penkissäni ja haaveilin lannistuneena väliaikakahvista, pelkäsin että edessäni ovat ehkä elämäni pisimmät neljä tuntia. Jonkin ajan kuluttua jotain kuitenkin tapahtui: aloin ihan tosissaan kiinnostua aiheesta ja uppoutua tekstiin, ja viimeistään siinä vaiheessa, kun lavalla pureuduttiin hallintarekisteriin, veronkiertoon ja Stubbin koottuihin valheisiin ja selityksiin, huomasin olevani täysin hereillä ja myös täysin koukussa Kuparisen näytelmään. Väliajalla vertailimme fiiliksiä ystäväni kanssa, ja kokemukset olivat kiinnostavasti samankaltaiset: tekstiin solahtaminen oli tapahtunut kummallakin samaan aikaan, samassa vaiheessa esitystä. Tauko teki hyvää, vahva kahvi maistui ja pää tuntui kaikesta tiedosta turvonneelta.

Toisella puoliskolla ajankulua ja esityksen kestoa ei enää edes ajatellut, sillä niin kiinnostavaa, vetävää ja viihdyttävää teksti oli. Näytelmän ehkä hauskin - ja samalla myös omakohtaisesti eniten häpeää aiheuttava - kohtaus kuvasi median roolia poliitikkojen imagon rakentajana ja kansalaisia ohjailevana kätenä. Lavalla esiteltiin "kappas niin sopivasti" juuri vuoden 2015 eduskuntavaalien alla ilmestynyttä Sipilä-elämäkertaa, sitä miten media muokkasi suuren yleisön mieliin keskustajohtajasta lähes pyhimysmäisen kuvan ja miten Sipilästä leivottiin pääministeri. Muistan itsekin käyneeni heti vaalien jälkeisessä järkytyksessä ystävieni kanssa keskusteluja, joissa pohdimme että onneksi Sipilä taitaa kuitenkin olla aivan tolkun ihminen, pientä ihmistä ymmärtävä. Niin vain kävi, että mekin nielimme purematta sen mitä meille hopealautaselta syötettiin, ja tätä tapahtunee erityisesti politiikan saralla jatkuvasti. Media synnyttää mielikuvia ja niiden mielikuvien varassa me muodostamme omaa kokonaiskuvaamme asioista, joku enemmän, joku vähemmän kyseenalaistaen.

Enpä osannut arvata etukäteen, että poliittinen satiiri voisi yhdellä tasolla olla myös monella tavoin tunteisiin vetoavaa. Mutta sitäkin Eduskunta III oli - jopa siinä määrin, että jossain vaiheessa huomasin nieleskeleväni kurkussani tuntuvaa palaa. Esityksessä näytettiin useita lyhyitä videonpätkiä, joissa Kuparinen haastatteli Kreikan entistä valtiovarainministeriä, Gianis Varoufakista. Keskustelut olivat ajatuksia herättäviä, ja ne tarjosivat mielenkiintoista kontrastia ja perspektiiviä myös Suomen taloustilanteeseen. Erityisen pysäyttäviä olivat screenille heijastetut, tilastotietoon perustuvat faktat Kreikan tukipakettien sisältävien leikkausvaateiden aiheuttamista välittömistä yhteiskunnallisista vaikutuksista: mm. nuorisotyöttömyyden, aliravitsemuksen ja lapsikuolleisuuden rajusta lisääntymisestä kertovat luvut olivat karua katsottavaa. Hiljaiseksi jätti myös esityksen loppu, jossa paneuduttiin vuoden 2012 äitienpäivänä Helsingissä murhatun 8-vuotiaan Eerikan kohtalon kautta suomalaisen sosiaalihuollon ja lastensuojelun murheelliseen tilaan. Tilanteen kestämättömyys on karu tosiasia jo nyt, ja rajujen leikkausten kurjistava vaikutus tulee näkymään lähivuosina jatkuvasti lisääntyvänä lastensuojelullisena paineena. Ja se on kylmäävä ajatus!

Eduskunta III järkytti ja jätti hiljaiseksi, mutta samalla se teki valtavan vaikutuksen ja veikkaankin esityksen tekevän työtä alitajunnassani vielä pitkään. Näytelmä on rohkea, pureva, pisteliäs ja armoton. Pituudestaan huolimatta se on melko napakka ja hienosti koottu kokonaisuus, jonka taustatyön valtavaa määrää voi vain arvailla. Vahvasti yhteiskuntakriittinen ja katsojaakin terveeseen kriittisyyteen herättelevä Eduskunta III on todella tärkeää teatteria - näytelmä, jonka katsominen pitäisi olla kansalaisvelvollisuus jokaiselle, jolla on äänestysoikeus.

(Kuva: Ilkka Saastamoinen, Ryhmäteatteri.)

(Tämä on muuten vielä kerrottava: Näin tamperelaisittain erityisen kutkuttava hetki oli se, kun lavalle saapui SDP:n kansanedustaja Jukka Gustafsson. Kutkuttavan tilanteesta teki se, että olin juuri hetkeä aiemmin nauttinut väliaikakahvini muutaman metrin päässä oikeasta Gustafssonista, eli mies itse istui katsomossa. :D Paikalla näytti olevan muutamia muitakin tamperelaispoliitikkoja, eli selvästi näytelmä kiinnostaa myös niitä, joihin satiiri kohdistuu.)

Pääsin katsomaan näytelmän Tampereen Teatterikesän pressilipulla. Kiitos! Susanna Kupariselle ja koko työryhmälle iso kiitos hienosta ja tärkeästä produktiosta! ♥

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Volter Kilpi: Alastalon salissa


Volter Kilpi: Alastalon salissa. Kuvaus saaristosta ( Otava, 2011., 1. painos 1933. 826 sivua (1. osa 421 sivua ja 2. osa 405 sivua).)

  Ihminen, sinä, syntymähetkesi ja kuoleman päiväsi välivaiheen vaeltanut, joka olet elänyt lapsuutesi sarastuksista nuoruutesi aamun ja miehuutesi päivänkaaren kautta vanhuutesi viileneviin ehtoisiin, leikkinyt huomenesi viattomat leikit, unelmoinut toivojesi nuoret kultaiset kangastelut, astunut pitkän työpäiväsi raskaat saranselät, saavuttanut kuihtuvan elämäsi tyventyvät ehtoot, mikä on elämäsi palkka?

On jumalan valkea arkipäivä keskellä syksyistä viikkoa, kun pitäjän isännät kokoontuvat Alastalon saliin. Talon isäntä, Herman Mattsson, on kutsunut miehet koolle, sillä meininkinä on keskustella Alastalon kolmimastoiseen parkkilaivaan sijoittamisesta. Tähän kokoukseen kuluu kuusi tuntia - ja 826 sivua.


En ollut koskaan vakavissani ajatellut, että lukisin Alastalon salia, sillä en ole pitänyt itseäni niin raskaan sarjan lukijana, että lähtisin edes yrittämään liki tuhatsivuista tajunnanvirtatekniikkaa soveltavaa kotimaista klassikkoa, jota pidetään yhtenä kirjallisuushistoriamme merkittävimmistä teoksista. Väärinpä luulin. Kiinnostus kirjaa kohtaan alkoi toden teolla herätä puolisentoista vuotta sitten. Ensin ystäväni Minna alkoi lukea kirjaa, ja häneltä alkoi kantautua kommentteja, joiden mukaan Alastalon salissa onkin tosi hyvä ja hauska (!) kirja. Teemme joka kesä kolmen hengen kirjallisuusretken jonnekin päin Suomea, ja Minnan innoittamana päätimme lähteä heinäkuussa 2015 Kustaviin, Volter Kilpi -kirjallisuuspäiville, Kilven jalanjäljille ja Alastalon maisemiin. Kun vielä samana keväänä luimme lukupiirissä Juha Hurmeen romaanin Nyljetyt ajatukset, jossa Alastalon salissa on vahvasti esillä, tiesin että klassikkojärkäle on nyt vain luettava. Olin innoissani - ja ostin jopa Kustavista t-paidan (joka kirjankansikuvassa lepää ryppyisenä ja käyttämättömänä kirjan alla) etukäteen. Päätin, etten saa kotiuduttuani koskea paitaan, ennen kuin kirja on luettu.

Lukeminen alkoi hyvin, ja olin Alastalon maailmaan aivan ihastunut. Sitten koitti arki ja lukuaika oli kortilla, ja kun lukutahti alkoi hiipua sellaiseksi, että luin Kilpeä päivässä sivun tai kaksi, alkoi lukuintokin hiipua. Vaikkei kirjassa oikeastaan varsinaisesti _tapahdu mitään_, tuntui että olen täysin pudonnut kärryiltä. Tänä kesänä päätin aloittaa Alastalon kanssa puhtaalta pöydältä, poistin kirjanmerkin jostain neljänsadan sivun paikkeilta ja aloitin uudelleen alusta - ja huh: kun minulla oli kunnolla lukuaikaa ja mahdollisuus keskittyä rauhassa, löytyi kirjan lukemisen suhteen heti aivan erilainen flow-tila. Vaikka lukeminen toviksi jumittui 70-sivuisen piipunvalintakohtauksen puolivälin paikkeille, sain selätettyä jumin pienellä kikalla (eli alkamalla lukea tekstiä ääneen!) ja siitä eteenpäin luin kirjaa miltei malttamatta laskea sitä välillä käsistäni. Alastalon salissa on kuitenkin monella tapaa todella hidaslukuinen kirja, joten hyvänäkin päivänä sain luettua sitä hieman reilun satakunta sivua päivässä. 826 sivun jälkeen oli kyllä melkoinen voittajaolo!

On totta, että Alastalon salissa on kaikkea sitä, mistä siitä pelotellaan: se on pitkä, työläs ja paikoin uuvuttavakin, ja erityisesti ehdotonta keskittymistä vaativa kirja. Tajunnanvirtainen kerronta vaatii lukijalta omanlaistaan heittäytymistä, ja erikoinen kieli (paljon vanhahtavaa murresanastoa, ruotsin kielestä lainattuja sanoja, sekä merenkulkuun ja laivoihin liittyvää erikoissanastoa) ja etenkin megapitkät virkkeet tekevät tekstistä hidasta lukea. Kaikki tämä varmasti säikyttää pois monta potentiaalista lukijaa. Mutta miksei missään sanota, että Alastalon salissa on oikeasti aivan älyttömän hauska kirja?? Siinä on niin mainiota ja ihanan pisteliästä huumoria, että kirjaa lukiessa nauratti vähän väliä. Myös Kilvellä itsellään on tainnut kirjaa kirjoittaessaan olla hauskaa: siitä kertoo jo se, että kirjan kuudes luku on nimetty luvuksi, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan. Ihan hillitöntä!

Myös romaanin näennäinen tapahtumaköyhyys on silkkaa silmänlumetta, sillä kirjassa tapahtuu vaikka mitä: sen kuudessa tunnissa käydään läpi koko elämä syntymästä kuolemaan, perehdytään merenkulun historiaan, saaristolaisarkeen ja rannikon huumaavaan luontoon - jonka kuvaus on parhaimmillaan yhtä hurmaavaa kuin Kilven aikalaisella, F. E. Sillanpäällä. Kerronta on näennäisen verkkaista tuumailua ja pysähtyneitä, odottavia hetkiä, mutta samalla kulloisenkin kertojan (tai tuumailijan) mieli liikkuu ajasta ikuisuuteen ja aina tuonpuoleiseen saakka. Ennen kaikkea Alastalon salissa on aivan älyttömän hieno tutkielma ihmismielestä sen hyvine ja huonoine ominaisuuksineen ja taipumuksineen.


Alastalon salissa on paikalla useampi kymmentä isäntää, mutta kerronnassa keskitytään seitsemään keskeiseen. Teos on varsin miehinen: se keskittyy vahvasti miehiseen kokemusmaailmaan, sen kaikki päähenkilöt ovat miehiä ja kaikkea tarkastellaan suomalaisen miehen mielenmaisemasta käsin. Sivuhenkilöissä on kaksi naistakin, Alastalon Annastiina-vaimo ja heidän 17-kesäinen tyttärensä Siviä, mutta naisten roolina on lähinnä olla somisteena: kaataa isännille kahvia ja näyttää viehättäviltä. Minulle romaanista nousi tärkeimmäksi ja kiinnostavimmaksi kolme henkilöä: Alastalon isäntä, totta kai, sekä ihanaakin ihanampi Härkäniemen isäntä ja Petter Pukkila, jonka epäilen olleen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan isoisä.

Alastalon isäntä kuvataan melkoiseksi jämyksi: hän on pyylevä ja vatsakas lupsakka mies, jonka silmäkulmissa kasvavat pensasmaiset kulmakarvat. Hän on kohtelias ja vieraanvarainen, mutta myös itsepintainen ja itsevarma - menestyjä ja eteväksi tunnustettu tolkun mies, joka herättää muissa isännissä joko kateutta tai ihailua. Ihailijoiden joukossa on ehdottomaksi suosikkihahmokseni kohonnut Malakias Afrodite (!) Härkäniemi, joka kirjan kolmannessa luvussa valitsee piippua Alastalon piippuhyllystä pidemmän kaavan mukaan. Härkäniemi on Alastalon ystävä ja naapuri, sangen oikeudenmukainen ja rehti mies, joka osoittautuu hyllyn edessä seistessään paitsi huolellisen harkitsevaksi, verkkaiseksi ja juurtajaksaiseksi, myös melkoiseksi esteetikoksi ja romantikoksi. Kun poikamiehenä tunnettu Härkäniemi vertaa kaunistekoista piippua naiseen, joka on kuin enkelien pesuvesissä pesty, olen kohtalaisen myyty. Piipunvalintakohtaus saa miltei meditatiivisia piirteitä, ja kun luvun viimeisillä sivuilla saadaan piippu valittua ja vähitellen täytettyäkin, on tulitikun raapaisu ja tupakan sytyttäminen lopulta miltei hengästyttävä kliimaksi. Muussa ehkä kelpaa kiire, mutta ei ikinä piipun sytyttämisessä. Piippuhyllyllä mies tekee tarkkaa analyysia paitsi piipuista, myös niiden sopivuudesta muiden isäntien suihin, ja kun kirjan loppuvaiheilla päästään parkkikirjan kirjoittamisesta eteenpäin, pääsee Härkäniemi toteamaan olleensa aikaisemmissa aprikoinneissaan oikeassa.

Härkäniemen vastakohta on kirjan kolmas päähenkilö, Pukkilan isäntä. Mies on kaikessa kateudessaan ja katkeruudessaan niin myrkyllinen, että aluksi inhosin häntä. Pukkilan osiot ovat etenkin alkuun varsin raskaslukuisia, sillä hän lietsoo itseään yltävalkeaan ja täyttää mielensä karvasta maljaa, ja tämä ilmenee kielellisesti rasittavana toistona. Miehen ajatukset tuntuvat pyörivän kehää itsensä ympärillä ja hän itsekin myöntää, että alituinen kateus ja harmitus pistelevät kurkussa kuin kiiskin ruoto. Jos Alastalon salissa olisi sarjakuva, Pukkilan korvista tulisi savua ja hänen kasvonsa olisivat kiukusta punaiset. Pukkilan rasittavuudessa piilee kuitenkin myös hahmon hauskuus: hänen kateutta tihkuvat ja kaunaiset ajatuksensa ovat paikoin niin pisteliäitä ja yliampuvia, ettei niille voi kuin nauraa.

  Voi hiivattia, kun minä nyt olisinkin Alastalon liiveissä, niin istuttaisiinkin tällä haavaa Pukkilan salissa ja puhe olisikin Pukkilan parkista, Pukkilan parkista Pukkilan salissa, ja Pukkilan Petter johdattelisi Langholmaa Pukkilan salin keinutuolille istumaan kaikkien edessä niin että jokainen näkisi, jolla on silmät, ja uskoisi se, joka silmiinsä uskoo, että Pukkilan parkista tulee tosi, koska Langholman Efram kävelee Pukkilan Petterin rinnalla!



Teos sijoittuu 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, ja sen ajankuvaus on hyvin kiehtovaa. Ollaan pienessä merenrantapitäjässä, mutta kustavilaisisännät ovat maailmaa nähnyttä porukkaa. Kauppa muualle maailmaan käy, ja kerronnassa vilahtelee kaupunkeja, joihin kaksimastoisilla on seilattu viemään tavaraa. Tutuiksi ovat tulleet mm. Tukholman, Lontoon, Lübeckin ja Antverpenin satamat, ja Alastalon kahvikupitkin ovat kultakranssein koristeltua Englannin valkoista posliinia, vaimolle maailmalta tuliaisina tuodut. Yhdestä maailmanmatkasta kertoo kolmannessatoista luvussa suosikkini Härkäniemi eräänlaisen tarinan tarinan sisällä. Kyseisestä kertomuksesta merillä vuosikausia viipyvästä fregatti Albatrossista näimme viimevuotisilla Volter Kilpi -kirjallisuuspäivillä Juha Hurmeen ohjaaman ulkoilmanäytelmän, jota vieläkin muistelen lämmöllä. (Juttuni muut kuvat ovatkin esityksen jälkeen näytelmän rekvisiittaa vasten otettuja.)

Omalla kohdallani huomasin, että Kilven teksti toimii erinomaisesti, kun sitä lukee ääneen. Pitkätkin virkkeet löytävät oikean rytmin ja poljennon ääneen luettuna, ja lukunautinto nousee vielä moneen potenssiin. Alastalon salia on verrattu mm. Marcel Proustin moniosaiseen romaaniin Kadonnutta aikaa etsimässä. Jos näin Proust-lukupiiriin kuuluvana itse teen pientä vertailua, on pakko sanoa, että Proustin teksti on mielestäni selvästi helppolukuisempaa, mutta Kilven teksti taas huomattavasti hauskempaa ja vetävämpää. Teoksia yhdistää moni asia, mutta ehkä eniten tajunnanvirtaisuuden ja filosofisen otteen lisäksi tietynlainen kerronnan ja pienten hetkien kauneuden ymmärrys.

  Mikäs naudalle vahingoksi niitun pientareella levätessä ja ehtoon hyttysiä katsellessa laskevan auringon lämpimissä, vaikka apilainen tuuli kantaakin helmaina täydet laitumen leutoa lemua turpaan ja ruohon heinivä hersoo saran pitkältä maistuvaa vehmastansa painuvan silmän unelmoivaan kalvoon, kun leukapieli kumminkin on omassa levollisessa toimessansa ja pallon sula pallon sulan jälkeen hiljaksensa heruu suun mehuville painuakseen aikanansa kurkun mukavaa mahan ravittuihin rauhoihin; mikäs miehellä suruksi oman tuvan kynnyspuulla, oman siippasen kyynärvieressä, vaikka onkin raiteilla lauantai, nauru raikaa kylän ehtoossa ja saunantuore saunantuoreen jälkeen helmoin heikkuvin katoo luhteihinsa, kun on oma vieressä samaisesti saunanraikas, samaisesti silmänvälkky, samaisesti naurunvalmis, omampi helmoinensa kaikkia muita, [--]

Kirjan lukemisen jälkeen mieli jää pitkäksi aikaa leijailemaan Alastalon salin hyrisevään rauhaan. Sali on nyt tyhjä, Langholman keinutuoli keinahtelee vielä hiljaa ryysymattojen peittämällä valkoisella lautalattialla, ilmassa tuoksuvat kahvin rippeet ja piipputupakka, ja akkunan takana syksyinen merituuli kopisuttelee omenapuun oksia lasiin. Tänne haluan palata vielä joskus. ♥ Salissa ovat viimeksi viipyilleet myös Arja ja Margit.

HelMet-lukuhaaste 2016: 25 - Kirjassa on yli 500 sivua

***

Osallistun Kilven Alastalon salilla Kirjabloggaajien kolmanteen klassikkohaasteeseen, jota emännöi tällä kertaa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile. Tarkoitukseni oli osallistua jo tammikuiseen (järjestyksessä toiseen) klassikkohaasteeseen tällä samalla teoksella, mutta silloin kirja oli vielä pahasti kesken. Mutta nyt: hurraa! ♥


tiistai 26. heinäkuuta 2016

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista -haaste

Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogin Irene julkaisi viime viikonloppuna blogissaan sellaisen postauksen ja kirjoitushaasteen, että olin seota sukkiini. Kulttuuria! Iik! ♥ Olen senpäiväinen kulttuurin rakastaja ja himokuluttaja, että Irenen idea tuntui aivan täsmähaasteelta minulle. Itse asiassa olin kehitellyt jotain vastaavanlaista musa- ja kulttuuripostausta jo viime syksystä lähtien, ja luonnoskansiossa lojuvasta aihiosta oli hyvä lähteä kirjoittelemaan aiheesta enemmänkin. Tästä tekstistä tuleekin valtavan pitkä, tiedän sen jo nyt, joten pahoittelut. :D Haasteen idea on siis yksinkertaisuudessaan tämä:

"Säännöt ovat sellaiset, että sääntöjä ei ole. Ketään ei tarvitse haastaa tai sitten voit haastaa vaikka sata. Tee niin kuin haluat. Voit höpötellä kulttuurista noin yleensä. Minkälaisia elokuvia katselet, mitkä tv-sarjat ovat mieleesi, käytkö teatterissa/konserteissa/baletissa/ taidenäyttelyissä/you name it. Minkälaista musiikkia kuuntelet, ja tietenkin, aina voi puhua kirjoista."

Lähestyn aihetta kertomalla aluksi itsestäni kulttuurin kuluttajana, ja lopuksi listaan niitä viimeisimpiä viipaleita. Kirjallisuudesta kirjoitan blogissani jatkuvasti, joten sen jätän nyt tekstini ulkopuolelle. Ennen kuin aloitan, laitan haasteen eteenpäin. Haluaisin oikeastaan haastaa kaikki mahdolliset, mutta haastan nyt seuraavat: Ensinnäkin haluaisin lukea kulttuuribloggaaja Linnean mietteitä kulttuurista, samoin Hennan, jonka kanssa usein Kansallisteatterin käytävillä törmäilemme. :) Haastan myös vastavuoroisuuden nimissä Tuijatan, jonka Naistenpäivä-lukuhaasteeseen otin osaa viime viikolla. Lopuksi haastan armaat lukupiiriläiseni, joiden kanssa yhdessä harrastamme kulttuuria monella tapaa, eli Elina, Kaisa ja Kaisa V., täältä pesee! :)

Kansallisoopperan orkesterimontussa.

Kulttuuri on minulle kuin ilmaa, jota hengitän ja tarvitsen joka päivä. Lukemisen ohella kuuntelen musiikkia päivittäin, enkä voisi enää kuvitella elämää ilman Spotifyta. :) Kodin ulkopuolisia kulttuurirasteja tulee viikoittain vähintään pari, sillä käyn todella paljon teattereissa, konserteissa ja oopperassa. Rakastan myös elokuvia, museoita, valokuva-  ja taidenäyttelyjä (kuvataidesuosikeistani voisin joskus kirjoittaa ihan erikseen), ja nykytanssia ja balettiakin pyrin käymään katsomassa muutaman kerran vuodessa.

Televisiota katson varsin vähän, mutta välillä tulee kausia, jolloin haluan katsoa laadukkaita tv-sarjoja maratoninomaisella intensiteetillä, useita jaksoja päivässä. Suurin ja rakkain sarjasuosikkini on ehdottomasti brittiläinen Downton Abbey (jonka kaikki kaudet olen katsonut moneen kertaan), mutta muita sarjamaratoonaamiseen viime vuosina koukuttaneita ovat olleet mm. Sillan kaikki kolme tuotantokautta, Sons of AnarchyAmerican Horror Story, ja monet brittiläiset murhasarjat, etunenässä Hercule PoirotitMidsomerin murhat ja vanhat ja uudet Morset. Yksi suuri kestorakkauteni ovat vanhat, mustavalkoiset Suomi-Filmit, joita voisin myös katsella vaikka kuinka! ♥

Viime vuosi oli Bach-juhlavuosi, kun säveltäjän syntymästä tuli kuluneeksi 330 vuotta. Ravasin Bach-konserteissa ympäri Tamperetta. Kyllä kannatti!

Musiikkia olen rakastanut aina ja olen teinivuosistani lähtien käynyt paljon erilaisissa konserteissa, mutta näin nelikymppisenä huomaan, että nykyisin saan hyvin vähän mitään irti uudemmasta musiikista. Kuuntelen välillä kevyempääkin musiikkia, lähinnä bluesia, countrya ja jazzia sekä omia vanhoja kotimaisia ikisuosikkejani (J. KarjalaistaMiljoonasadettaHeikki Silvennoista, Eppuja, Dave Lindholmia ja sellaisia), mutta se mitä todella rakastan, on klassinen musiikki ja ooppera. Viime vuosina olen alkanut käydä enenevässä määrin klassisissa konserteissa (kuten myös oopperassa), ja ainakin minun kohdallani on pätenyt se sanonta, että nälkä kasvaa syödessä. Nykyisin minulla on Tampere Filharmonian kausikortti, ja kausarikonserttien lisäksi käyn vielä paljon muissakin konserteissa siten, että keskimäärin käyn kuuntelemassa elävää taidemusiikkia pari kertaa viikossa.

Klassisessa musiikissa ja oopperassa on kaikki. Siinä ovat kaikki ihmisen tunteet, syntymä, elämä, kuolema ja ihmisyys. Musiikin kautta ainakin minä käsittelen paljon ajatuksiani ja tunteitani, ja parasta on, jos tiedän edes vähän sävellyksen taustoja - on ihanaa yrittää kuulla musiikissa joitakin niistä tunteista, joita säveltäjä on siihen ladannut. Musiikin voima on valtava, lähes käsittämätön. Se puhdistaa ja ravitsee, ja on tunnustettava, että jopa itken usein kuunnellessani klassista musiikkia, sillä tunnelataus voi olla niin väkevä. Etenkin viulu ja sello ovat minulle takuuvarmoja, ne soittavat sielussani sellaisia kieliä, joihin ei ehkä mikään muu maailmassa pysty. Myös kauniit ja puhtaiksi koulitut lauluäänet koskettavat ja liikuttavat hyvin syvältä, ja jo pelkästään siksi ooppera on lähes poikkeuksetta hyvin voimakas ja kokonaisvaltainen elämys. Pakahduttavaa, suurien tunteiden musiikkia. ♥

Tampere Filharmonian huikea ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali. Olen fani! :)

Taidemusiikin saralla suurimpia säveltäjäsuosikkejani ovat Jean Sibelius, Arvo Pärt, J. S. Bach, Felix Mendelssohn, Dmitri Shostakovitsh, Gustav Mahler, Camille Saint-Saëns ja G. F. Händel. Oopperan puolella suurin rakkauteni on ehdottomasti Giacomo Puccini, mutta myös Giuseppe Verdi, Ruggero Leoncavallo, Pietro Mascagni, Antonín Dvořák sekä bel canto -mestarit Vincenzo Bellini ja Gaetano Donizetti ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Richard Wagnerista on myös tulossa yksi uusi suosikkini.

Ihailemani Pekka ja Jaakko Kuusisto harvinaisessa yhteiskonsertissa Kangasala-talolla viime marraskuussa. Konserttia edeltävänä päivänä Pariisissa oli tapahtunut terrori-iskujen sarja, ja kyseisten tapahtumien vuoksi mieli oli konserttiin mennessä varsin synkkä ja surullinen. Aluksi veljekset soittivat Bartokia ja Prokofieviä. Väliajan jälkeen Jaakko soitti Bachin Partitan ja Pekka sähköviuluimprovisaatioita, joiden perustana olivat Bachin koraalit. He soittivat siis vuorotellen, ja siitä muodostui aivan uskomattoman kaunis vuoropuhelu, jossa soivat suru ja hiljaisuus, mutta myös valo ja toivo. Mietin jo siellä konsertissa ja etenkin sen jälkeen, että tuon Kuusiston veljesten konsertin sielunhoidollinen merkitys juuri sinä päivänä oli niin suuri ja tärkeä, ettei sille ole sanoja. En usko olleeni ajatuksineni yksin. 

Sitten niihin viimeisimpiin viipaleisiin...

Kolme viimeisintä kokemaani konserttia:

J. Karjalainen Tampereen Keskustorin teltalla Tammerkosken Sillalla -tapahtumassa heinäkuun alussa. Olen kuunnellut Karjalaista vuodesta 1981, eli ihmisiän! ♥ Keikalla kuultiin biisejä uudelta Sinulle, Sofia -albumilta, mutta hc-fania ilahduttivat myös mm. Kolme cowboyta, Hän, Ankkurinappi ja Doris. Ihan mahtava keikka!

Heikki Silvennoinen ja Erja Lyytinen Kangasala-talolla kesäkuun alussa. Kaksi Suomen ehdottomasti parhaimpiin kuuluvaa kitaristia ja huippuhyvää musiikkia - siinä täydellisen konsertin resepti. ♥

Italialainen klassinen kitaristi Emanuele Buono Finlaysonin kirkossa kesäkuun alussa. Konsertti kuultiin osana vuosittaista Tampere Guitar Festival -tapahtumaa. Maagista!

(Konserttilistani näyttäisi muuten koko lailla toisenlaiselta, ellei elettäisi kesää ja ellei Tampere Filharmonia olisi kesälomalla. :)

Santtu-Matias Rouvali täytti viime syksynä 30 vuotta. Juhlan kunniaksi Tampere-talolla kuultiin osin Rouvalin valitsemaa kevyempää musiikkia. Tampere Pops -orkesterissa soittaa iso joukko Tampere Filharmonian jäseniä. 

Kolme viimeisintä näkemääni oopperaa:

Wagnerin Tristan ja Isolde Kansallisoopperassa toukokuussa. Kävin katsomassa esityksen kahdesti, ja kirjoitin siitä täällä. Toteutus oli hieno, ja erityisesti Johanna Rusanen-Kartano teki elämänsä roolityön. Aivan huikeaa, ehdottomasti kuluvan oopperavuoden parhaimmistoa!

Mozartin Taikahuilu Kansallisoopperassa. Todella raikas ja piristävä toteutus, joka jätti vahvan ja lämpimän muistijäljen. Erinomaisia laulusuorituksia, erityisesti sopraano Tuuli Takala ja baritoni Ville Rusanen jäivät mieleen. (No okei, Rusanen on sisarensa lailla suurin kotimainen oopperalaulajasuosikkini, joten hänen suorituksensa olisi painunut mieleen joka tapauksessa. :D ) Taikahuilusta aion vielä kirjoittaa blogiini jossain vaiheessa, vaikka se onkin jo "vanha juttu".

Perttu Kivilaakson ja Eicca Toppisen Indigo Kansallisoopperassa helmikuussa. Moderni ja scifihenkinen nykyooppera, joka kuitenkin kumartaa vanhoille klassikoille ja yllättää romanttisuudellaan. Indigossa oli hurjasti sellaista, johon ihastuin - metallinsävyinen, huikean hieno musiikki, kekseliäs tarina, Markus Nykäsen suoritus tähtitenorina, ja mikä parasta, kapellimestarina suursuosikkini Jaakko Kuusisto - , mutta täysin varauksetta en oopperaan rakastunut. Olen tosin oopperan katsojana sen verran vanhaan kallellaan oleva dinosaurus, että suhtaudun nykyoopperoihin aina pienellä varauksella ja nihkeydellä. :D

Erikseen on vielä mainittava, että olen jo jonkin aikaa käynyt Finnkinolla katsomassa miltei kaikki siellä nähtävät taltioinnit New Yorkin Metropolitan Operasta. Tämä on kuulkaa aivan loistava maailmanlaajuinen palvelu: on mahtavaa päästä näkemään laatuoopperaa maailmalta (ja niitä maailman parhaita laulajia!) mukavasti leffateatterin penkissä istuen. ♥ Näin kesällä olemme ystäväni kanssa käyneet katsomassa kaikki kesäencore-esitykset, ja olemme saaneet nauttia Bizet'n Helmenkalastajista, Puccinin Toscasta ja La Bohèmesta, sekä Donizettin Lemmenjuomasta. Tänään on vuorossa Mozartin kepeä iloittelu Cosi fan tutte.

Tykkään kuunnella myös kuoroja. Joulukuussa 2014 pääsin kuulemaan legendaarisen tamperelaisen Campanella-kuoron adventtikonserttia Tampereen Tuomiokirkossa. Oli hieno konsertti.

Kolme viimeisintä näkemääni teatteriesitystä:

Viime viikolla kävimme katsomassa Tampereen Komediateatterin tämänvuotisen kesäteatterin, Reinikaisen. Esitys oli hauska, ja etenkin näyttelijöiden pokan pettäminen on vaan aina yhtä ratkiriemukasta. Reinikaista esittävä Risto Korhonen oli jopa enemmän Reinikainen kuin edesmennyt Tenho Saurén, joten Korhoselta aivan nappisuoritus. :) Tästä kirjoitan blogiin lähipäivinä lisää.

Heinäkuun puolivälissä kävimme kahden ystäväni kanssa katsomassa Ryhmäteatterin version Shakespeare-klassikosta Kesäyön uni Suomenlinnan kesäteatterissa. Esitys oli todella hyvä, ja esityspaikka antoi illalle vielä oman, taianomaisen säväyksensä. Tästäkin tulossa blogiin lisää!

Kesäkuun alussa kävin katsomassa Tampere-talossa Sibeliusten tarinan kertovan esityksen Janne ja Aino. Se oli Pispalan Sottiisi -kansantanssifestivaalin päätöskonsertti, jossa yhdistyivät musiikki, kansan- ja nykytanssi sekä puheteatteri. Kokonaisuus oli pakahduttava, ja niin monella tavoin sielua hivelevä ja liikuttava, että itkin katsomossa kuin vesiputous. Onneksi en ollut ainoa, vaan nenäliinoille oli tarvetta aika monella muullakin. Tästäkin pitäisi kirjoittaa blogiin, ettei unohdu. ♥

Yksi pitkäaikaisista suosikeistani, Samuli Edelmann. Konsertti Tampere-talolla viime syksynä. 

Ihan parasta: Heikki Silvennoisen keikalla Tampereen Mustanlahden satamassa viime elokuussa. 

Kolme viimeisintä kuuntelemaani Spotify-albumia:

Pekka Kuusiston ja Paula Vesalan Kiestinki (2011). Tämä on minulle aivan hirveän tärkeä ja rakas albumi, jota olen kuunnellut paljon. Kuusisto on viulistina suursuosikkini, ja Paula Vesalan ääni on niin täydellinen. Kiestinki on eräänlainen tarinakokoelma, joka kertoo erilaisista naiskohtaloista jatkosodassa ja sen jälkeisessä elämässä. Äänen saavat mm. pieni tyttö, lotaksi lähtevä nuori nainen, miehensä takaisin sodasta saava vaimo, entinen lotta, kotinsa menettänyt evakkonainen... Myös sodan vaikutusta jälkipolvien elämään käsitellään. Kiestinki on kaunis ja todella koskettava albumi, jota pystyn harvoin kuuntelemaan kuivin silmin. Minulle rakkaimmat kappaleet ovat Lapsena, Lähden, Häävalssi, Hiljaiset vuodet ja nimikappale Kiestinki.

The Very Best of Maria Callas. (2003) Kaikista maailman oopperatähdistä Callas on aina se ykkönen. Mm. Puccinin, Verdin ja Bellinin kauneimpia aarioita Callaksen esittämänä - täydellistä! ♥

Heikki Silvennoisen Miehet kaatuu (2003). Yksi viime vuosikymmenen hienoimmista albumeista. Silvennoisella on koko lailla kaikki kohdallaan: mies on maailmanluokan kitaristi ja hänellä on todella sielua hivelevän samettinen ääni. Miehet kaatuu on mielestäni Silvennoista parhaimmillaan.

Tässäkin huomaan muuten kesän vaikutuksen: syksystä kevääseen saattaa kulua useita viikkoja tai jopa kuukausia, etten kuuntele oikeastaan mitään muuta kuin klassista ja oopperaa, mutta aina kesäisin kaipaan muutakin, kevyempää.

Löydän nykyisin ääriharvoin uusia artisteja, joiden musiikki kolahtaa, mutta tässä on yksi: Matti Johannes Koivu, jolta löytyy roppakaupalla ihan mahtavia biisejä. Upea ääni ja loistava live-esiintyjä. 

Tästä aiheesta kirjoitettavaa riittäisi vaikka kuinka, mutta nyt on aika suunnata suihkuun ja illan oopperaan. Ehkä on hyvä lopettaa tässä vaiheessa, sillä en jaksa uskoa yhdenkään ihmisen lukeneen tekstiäni juuri alkua pidemmälle. :D

Ensi viikosta alkaen kulttuuririntamalla on taas odotettavissa kaikenlaista ihanaa aina Tampereen Teatterikesästä Savonlinnan Oopperajuhliin, ja ihan pian alkavat taas Tampere Filharmonian ja suurten teattereiden syyskaudet. Oi onnea! ♥

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi


Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus, 2016. 230 sivua.)

  Rappusilla seisova on jähmettynyt aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

On vuosi 1943, ja uuden kevään kynnyksellä Rovaniemen kauppalassa herää nuori lempi, kun Pursuojan nuori isäntä Viljami kohtaa kauppiaantytär Lempin. Eletään sota-aikaa ja asiat etenevät nopeasti kevyistä puheista suuriin ja vakaviin päätöksiin. Kahden kirjeen jälkeen nuorelleparille soivat jo hääkellot ja Lempi asettuu emännäksi pieneen järvenrantapirttiin kauas pohjoiseen. Lempi on hyvälle tottunut, kouluja käynyt ylioppilastyttö, ja koska Viljami haluaa tehdä nuorikkonsa elämästä helpompaa, palkkaa hän taloon aputytön, Ellin.

Viljami ja Lempi saavat kokonaisen ihanan kesän ja loppuvuoden. Elämä on hyvää, on onnea ja rakkautta ja täysinäisiä hetkiä, perhekin alkaa kasvaa. Maailman kauheudet eivät pursuojalaisia kosketa - kunnes talvella tulee kirje, ja koittaa Viljamin aika lähteä rintamalle. Kotiin jäävät lasta odottava vaimo ja nuori aputyttö. Sota ja rakkaus repivät rikki tuoreen perheen, eikä Lapin sodan päätyttyä kenenkään elämä ole enää ennallaan.

  Katsoin peilistä, miten sormeni silitti poskeasi ja sitten seurasi huultesi ääriviivoja, ja ilmeesi vakavoitui, silmiisi syttyi tumma hehku, se oli sellaista sinä kesänä ja syksynä, että minä sain sen onnen, jota en voi ajatella enää ikinä. Sen kesän muistaminen raastaa rikki ja repii auki. Käteni tärisevät, nyrkkini sisällä on sammalta ja sieluni sisällä vapinaa, onttoutta joka ei täyty enää milloinkaan, kumisee vain ja käy kipeää.


Minna Rytisalo on Sodankylässä syntynyt ja sittemmin kuusamolaistunut lukion äidinkielenopettaja, kolumnisti ja tämän syksyn esikoiskirjailija - ja yksi minun rakkaimmista ja läheisimmistä ystävistäni. Minnan esikoisromaanin syntyä olen saanut seurata aitiopaikalta, ja se on ollut valtava ilo ja kunnia. Olen lukenut kaikki käsikirjoitusversiot, olen saanut nähdä miten jo valmiiksi upea teksti muokkautuu, hakee muotoaan ja hioutuu entistäkin hienommaksi. Olen elänyt mukana, yrittänyt kannustaa ja tsempata (vaikka välillä on tuntunutkin ettei mitään sanoja löydy, kun olen vain niin ihastuksesta mykkyrällä), olen vaikuttunut ja liikuttunut kerran toisensa jälkeen. Kaikkein eniten olen kuitenkin ollut pakahtua ylpeydestä: minun ihana, kaunis, rakas ja viisas ystäväni on osannut tehdä jotakin näin huikeaa. ♥

Tässä vaiheessa sanottakoon, että vaikken normaalistikaan halua ajatella omia blogijuttujani kirja-arvioina, vaan pikemminkin kuvauksina omasta lukukokemuksestani ja toivottavasti eräänlaisina kirjavinkkauksina, on tämä teksti jo lähtökohtaisesti kauempana arviosta kuin ehkä mikään muu. :) Mutta tätä kirjaa haluan vinkata ja esitellä, sillä Lempille toivoisin paljon, paljon lukijoita!


Kuvassa kirjailijatar Helsingin Kirjailijanpuistossa viime viikolla. Minna istuu luonnollisestikin Antti Hyryn penkillä, sillä hiljattain edesmennyt Hyry on yksi hänen rakkaimmista suosikkikirjailijoistaan. Itsekin kiitän juuri Minnaa rakkaudestani Hyryn tuotantoon, sillä ilman Minnaa en monellakaan tapaa olisi lukijana sellainen kuin nyt olen.

Lempi on rakenteeltaan kiehtova teos. Sen päähenkilö on nainen, jota ei enää ole ja joka ei itse sano sanaakaan, mutta joka on silti väkevästi läsnä jokaisessa lauseessa ja jokaisella sivulla. Lempistä kertovat kolme häntä lähellä elänyttä henkilöä: kaiken menettänyt aviomies Viljami, pariskunnan aputyttö Elli, ja Lempin sisar Sisko. Kuva Lempistä syntyy mielenkiintoisessa ristivalotuksessa, eikä lukija siltikään tiedä millainen Lempi oikeasti oli, sillä jokainen muistelee häntä omasta subjektiivisesta näkökulmastaan. Romaanin takakannessa mainitaan Lempin osoittavan, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina, sillä meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään. Tämä on mielestäni yksi romaanin kiehtovimpia ja keskeisimpiä ajatuksia.

Romaanin kolme kertojaa ovat aivan hämmästyttävän omaäänisiä. Tarinan aloittava Viljamin osio pakahduttaa: sen sielukkaan lyyrinen kieli lumoaa ja miehen suru on niin painavaa ja kaikennielevää, että teksti kouraisee syvältä sydämestä. Tuskaisen Viljamin jälkeen kohotaan aivan toisenlaisiin sfääreihin, kun topakka ja katkera Elli pääsee ääneen. Elli on hurjassa vimmaisuudessaan todella herkullinen hahmo, ja hänestä muodostui ehdoton suosikkini jo ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa. Ellillä ei ole ollut helppo elämä, ja jotenkin koin lukiessani vahvoja samaistumisen tunteita. Romaanin päättää ainoa nykyaikaan sijoittuva osio, jossa Lempin sisar kokoaa tarinan langat yhteen ja kertoo mitä rovaniemeläisille kauppiaantyttärille todella tapahtui. Siskon kieli on Viljamin ja Ellin osioiden jälkeen kuin tyyntä vettä, rauhallista, selkeää ja toteavaa - juuri sellaista kuin Sisko itsekin.

Yksi Lempin kiehtovimmista elementeistä on rikas ja aistivoimainen luontokuvaus, sillä Lapin luonnossa todella on outoa taikaa. Etenkin Viljamin osiota lukiessaan haistaa nenässään pohjoisen suomaiseman kirpeänselkeän hajun, pihkan, turpeen, lähestyvän kylmän. Suussa maistuvat puolukat ja iholla valuu viileä järvivesi uinnin jälkeen. Romaani saa kaipaamaan lappalaiseen maisemaan, vaeltelemaan tuntureille, maistelemaan makeaa mehua valuvia hilloja ja istumaan kirkasvetisen tunturijärven äärelle. Lempin luontokuvauksessa tiivistyy jotakin ikiaikaista ja ihmistä suurempaa: yksilön pienuus luonnon iäisen kiertokulun mittakaavassa.

  Tuossa kasvaa heinää. Se on jo kellastunut, kohta sitkistyy, hapertuu ja mätänee, jää lumen alle. Ensi keväänä sama juuri työntää uutta kortta tämän tilalle entisiä muistelematta ja niitä surematta, mikään ei muutu vaikka jokainen asia muuttuu. Kuusi, oksat, sinisen taivaan valo siellä välissä, kahinat ja kauempana veden ääni, jossain linnun kirahdus, oravan kevyt loikka, hirven hengitys, ihmisessä kaikki toisin.

Lempi ilmestyy virallisesti ensi viikolla. Se on upea ja vakuuttava esikoisromaani, ja olen onnellisena seurannut, miten ihastuneen vastaanoton teos on jo ehtinyt saada kirjablogeissa. Siitä on kirjoitettu jo vaikka missä, mutta linkkaan nyt vain toisen rakkaan ystäväni Elinan Luettua elämää -blogiin. Elina kirjoitti Lempistä aiemmin tänään, ja hänen postauksensa lopusta löytyy kattava linkkilista muihin romaania koskeviin blogikirjoituksiin. Minnalle toivon onnea ja menestystä Lempin kanssa, ja pitkää ja tuotteliasta uraa kirjailijana. Kiitos upeasta kirjasta! Olen niin ylpeä, että ihan itkettää. ♥

HelMet-lukuhaaste 2016: 3 - Kirjassa rakastutaan


maanantai 18. heinäkuuta 2016

Riikka Pelo: Taivaankantaja


Riikka Pelo: Taivaankantaja (Teos, 2014. 1. painos 2006. 191 sivua.)

Romaani kuvaa 1960-luvun eteläsuomalaista kyläyhteisöä, jossa vanhoillislestadiolaisuudella on vankka jalansija. Keskiössä ovat yhden perheen naiset ja tytöt kolmessa sukupolvessa. Laukan talon tytär Pieta on ollut perheensä ja yhteisönsä häpeätahra, sillä hän on pukeutunut värikkäisiin vaatteisiin, maalannut kasvojaan ja kulkenut tansseissa syli auki. Syntisestä ilonpidosta on syntynyt äpärätytär, Vendla, jonka Pieta on jättänyt vanhempiensa hoidettavaksi, kun Paappa on ajanut tyttärensä pois kodistaan, maailmalle.

Nyt Vendla on kuusivuotias. Laukan ankara Paappa on kuollut, ja jäljellä on enää vain puolisokea, voimaton ja uupunut Maammo, jolla on naavaiset hiukset ja huulilla väsynyt, ryppyinen hymy tai raskas, kuristunut huokaus. Maammo on kasvattanut Vendlaa Jumalan sanan ja Siionin laulujen voimalla, mutta nyt hän odottaa Tuomiopäivää ja iäistä autuutta, eikä hänestä ole enää lapsen, sen paremmin kuin lehmiensäkään, hoitajaksi. Seurakuntalaisten kanssa on sovittu, että Isojen seurojen jälkeen Vendla otetaan sukulaisten huostaan.

  Silloin Vendla näkee, että Maammo itkee. Kyyneleet valuvat huulille, kaulalle ja mekolle. Ne ovat karpalon kokoisia, vierähtävät mekolta kengille ja lattialle, vierivät vetenä alas portaita, kasvavat puroiksi ja joiksi, tulvavesiksi. 
  Sitten Maammo kääntää päänsä pois, nousee ja lähtee sanaa sanomatta pois ja menee sisälle taloon. Maammo käy piilottamassa itkunsa salaiseen paikkaan. Maammolla on salaisia kätköjä niin kuin Vendlallakin on. Mutta sitten he lähtevät, ilman itkuja, hiukset kammattuina ja parhaissaan, sillä tänään on seurapäivä, Jumalan valittujen suuri juhla.

Tytölle kukaan ei puhu tai selitä mitään. Vendla haaveilee äidistään ja Hameidenmaasta, ja kuljeskelee ja tanssii salaa niityillä äidiltä saadussa punaisessa hameessa ja linttakengissä. Hän on tavallisesti hiljainen ja omaan mielikuvitusmaailmaansa helposti luiskahtava lapsi, joka ei vastaa kun kysytään, ja joka puhuu vain Maammolle ja rakkaalle Uuna-lehmälleen. Seurapäivän oudossa ja painostavassa ilmapiirissä ilmestyy naapuriin kuitenkin tuntematon mies, Ihmisenpoika, joka onnistuu myös rikkomaan tytön hiljaisuuden. Kauniin kesäisen seurapäivän ylle laskeutuu toinenkin syväntumma varjo, kun kolme lasta katoaa läheisen Maitojoen rantaan. Päivän painuessa mailleen lapsia naaraavat joesta yhtä lailla uskovaiset kuin syntisetkin, kadotuksen tielle suistuneet.


Ajattelin tuosta vain ohimennen lukaista tämän Riikka Pelon sivumäärältään pienen esikoisromaanin sopivasti Riikan päiväksi, eikä minulla ollut kirjaa kohtaan oikeastaan mitään odotuksia. Mutta Taivaankantajapa yllätti minut täysin, sillä solahdettuani pienen alkukankeuden jälkeen kirjan ihmeellisen kauniiseen ja aistivoimaiseen kieleen ja sen suorastaan mystisellä tavalla lumoavaan tunnelmaan voin kertoa, että nyt ollaan aika lähellä sitä pistettä, jossa on mahdotonta lukea hetkeen mitään muuta, sillä olen niin lukemastani pakahduksissani.

  Unen tuntu tulee taas, ei mene pois. Unessa lumi imeytyy saveen, kun se koskettaa maata. Tyttö seisoo joen rannassa. Lumi sataa hänen hiuksiinsa. Ne ovat palmikoimatta. Hän seisoo savessa paljain jaloin. Valkoinen paita on mustikantahrainen. Joki on harmaa taivas, se saa taivaasta värinsä niin kuin taivas joesta. Taivas on huuruinen lasi, siihen voi piirtää kuvan. Tyttö kääntyy Vendlaa kohti. Hän on kasvoiltaan ja ruumiiltaan tyhjä. Puu kasvaa tytön lävitse niin kuin koivut kasvavat palaneen saunan raunioissa. Unessa Vendla ei ymmärrä sanoja, joita tyttö puhuu. Ne ovat raskaita ja vettyneitä ja painuvat veden alle.

Pelo sukeltaa pienen tytön kokemus- ja mielikuvitusmaailmaan niin vastuttamattomalla tavalla, että kirjaa lukiessaan uppoaa osin omaan lapsuusmaisemaansa - se punaisessa hameessa niityllä tanssiva ja laulava tyttö, joka rakastaa eläimiä ja puhuu niiden kanssa omaa salaisuuskieltään, voisi yhtä lailla olla pieni minä kuin pieni Vendlakin. Mutta Taivaankantajan tytöllä on musertavan raskas taakka kannettavanaan: hän kuulee usein olevansa äpärä, toivoton, joka ei kelpaa Jumalan lapseksi, vaan jonka kohtalona on joutua kadotukseen äitinsä jälessä, ikuiseen tuleen, sillä Vendla on paha paha paha. Kun Vendlan tarina sivu sivulta alkaa avautua, vyöryy lukijan silmille äärettömän taitavasti ja tyylikkäästi kuvattuna sellainen määrä pienen tytön yksinäisyyttä, pelkoa, ikävää ja hätää, että kurkkua kuristaa koko ajan. Mielikuvitusmaailma, eläinten läsnäolon tarjoama lohtu ja laulut pitävät surua ja pahaa mieltä loitommalla ja lasta kiinni elämän syrjässä, sillä esimerkiksi: "Kun laulaa on olemassa enemmän, eikä ole olemassa muuta kuin laulu. Kun ei laula, on vaikea erottaa mistä alkavat vedet ja metsät, minne itse loppuu." Kun Vendla pohtii, että kun hymyilee, pahat sanat eivät osu, tekisi mieli ottaa lapsi tiukkaan halaukseen. Niin surullista, niin lohdutonta.

Taivaankantaja on myös todella mielenkiintoinen kuvaus viidenkymmenen vuoden takaisesta Suomesta, maaseutupitäjän elämästä ja ennen kaikkea vanhoillislestadiolaisyhteisön tiukoista ja (näin ulkopuolisen silmin myös) ahdasmielisistä elämänopeista. Kirja herättää paljon kysymyksiä ja saa pohtimaan sitä, miksei lapsi voisi itsenään kelvata ja olla hyväksytty, tai miksi lapsen pitäisi jotenkin ansaita osakseen koituva hyvä? Milloin lapsi on aikuisen rakkauden arvoinen? Tarinan edetessä kysymys kääntyy toisinpäin: milloin aikuinen on lapsen rakkauden arvoinen?

Pelon esikoisromaania en voi kuvata käyttämättä ylisanoja, sillä niin lumoava, taianomainen, pakahduttavan hieno ja ihmeellinen romaani se on - kuin uni tai vuolaana virtaava ajatus, tai kuin askel todellisuuden ja mielikuvitusmaailman väliseen rajamaastoon. Taivaankantaja on teos, joka ei tyhjene kertalukemalla, vaan jonka haluaisin lukea heti uudestaan, jotta löytäisin siitä uusia vivahteita ja merkityksiä. Se on myös teos, jonka maailmasta on vaikeaa palata takaisin. Ja se on aina erinomaisen kirjan merkki.



Naistenviikko alkaa tänään, ja se näkyy tietenkin myös kirjablogeissa. Kannattaa seurata Tuijata-blogin emännöimää lukuhaastetta, sillä viikon aikana luvassa on varmasti hyviä lukuvinkkejä laidasta laitaan. Tänään onnea kaikille Riikoille! ♥  
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...