torstai 27. joulukuuta 2012

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä


Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä (Gummeruksen äänikirja, 2008. Lukija Kai Lehtinen, kesto 18 tuntia 44 minuuttia. Alkuteos Gummerus, 1958.)

  Huurteisena seisova metsä tai kevättuulien kahisuttamat lehtipuut eivät kyenneet vangitsemaan nuoren mielen lentoa. Usein hän rakenteli mielikuvituksessaan tulevaisuuttaan, mutta koskaan hänen mielikuvansa eivät olleet mahdottomia, sillä hänelle oli elämä alkanut jo lapsuusvuosina näyttää nurjaa puoltaan. Äiti, noiden vuosien keskeisin henkilö, oli opettanut hänelle, että köyhän mökin penikka ei voi saavuttaa kultaista onnea eikä paratiisia, mutta sitkeä, rehellinen työ voi nostaa parempaan yhteiskunnalliseen asemaan, kuin minkä vanhemmat ovat koskaan saavuttaneet. Maailma on täynnä mahdollisuuksia, joihin ahkeran ja toimeliaan ihmisen on yritettävä pyrkiä, mutta ainoa avain, millä köyhän korpiseudun lapsi voi niihin päästä, on työ ja vastaan tulevien esteiden peloton raivaaminen.

Mauno Joensivua ei elämä koskaan ole kohdellut silkkihansikkain. Lapsuus on kulunut pulavuosien puristuksessa, ja jo kansakoulua käydessään Mauno, suuren perheen vanhin poika, on joutunut hankkimaan elannon perheelleen. Vaikean sairauden nujertamasta isästä ei ole ollut perheen elättäjäksi, ja raskas ruumiillinen työ keväisillä uittopuroilla, pöllimetsissä ja talvisilla tukkityömailla onkin käynyt nuorelle pojalle vuosien varrella tuttuakin tutummaksi. Aikuisuuden kynnyksellä Mauno jakaa saman kohtalon lukemattomien muiden nuorukaisten kanssa, kun hänenkin tiensä johtaa asevelvolliseksi ja rintamalle talvi- ja jatkosotaan. Jatkosodan viimeisinä kuukausina Mauno solmii pikaisen avioliiton nuoren Eilan kanssa, jota kohtaan hän tuntee vilpitöntä kiintymystä.

Näistä lähtökohdista päästään tarinan nykyhetkeen, sodanjälkeisiin jälleenrakennusvuosiin. Mauno on asettunut vaimonsa kanssa Tampereelle, käynyt teknillisen koulun ja kovien ponnistelujen kautta valmistunut rakennusmestariksi. Lapsia liittoon ei ole siunaantunut, mutta oma koti on saatu hartiavoimin rakennettua. Mauno työskentelee vastaavana työnjohtajana Rakennusliike Rantasen työmaalla kaupungin keskustan liepeillä, työläiset kutsuvat rakenteilla olevaa asuin- ja liikekiinteistöä leikkisästi Mammonalinnaksi. Maunon elämä näyttää ulkopuolisen silmin tasapainoiselta ja hyvinvoivalta, mutta lähempää tarkasteltuna totuus on toinen: Maunon ja Eilan liitto on päättymässä avioeroon miehen syyllistyttyä syrjähyppyyn, ja tämän johdettua aviottoman lapsen syntymään. 


Rehellisesti sanottuna olen aina ajatellut ettei Päätalo taida olla todellakaan minun kirjailijani. Lukematta yhtään miehen teosta olen muodostanut päässäni mielikuvan puuduttavan tylsistä tiiliskivistä, joissa ei tapahdu mitään. Erityisesti kirjaston hyllyillä lepäävän 26-osaisen Iijoki-sarjan olen kiertänyt aina kaukaa. Parisen vuotta sitten kävin kuitenkin mielenkiintoisen keskustelun erään paljon lukevan naispuolisen ystäväni kanssa, joka tunsi hieman kirjamakuani ja suositteli minulle erityisen lämpimästi juuri Päätaloa. Nainen oli lukenut koko Iijoki-sarjan ja sen lisäksi muutakin Päätaloa, ja kehotti minua aloittamaan tästä miehen esikoisromaanista. Pistin kirjavinkin epäluuloistani huolimatta korvan taakse. Tämän pari vuotta olen kerännyt rohkeutta, ja nyt teoksen äänikirjana kuunneltuani tunnen mielipahaa vain yhdestä asiasta: miksi ihmeessä en ole lukenut tätä kirjaa tai muutakaan Päätaloa jo kauan sitten? Nyt onkin aika tehdä tunnustus, jota en vielä jokin aika sitten olisi ikinä uskonut tekeväni: olen aivan rakastunut Kalle Päätaloon. :)

Ihmisiä telineillä kuvaa tapahtumia reilun vuoden ajalta, alkukeväästä seuraavan vuoden alkukesään. Sen vuoden aikana rakennustyömaalla edetään perustusten kaivamisesta monien vastoinkäymisten kautta aina siihen hetkeen, kun Mammonalinnan uudet asukkaat ripustavat verhoja uusien kotiensa ikkunoihin. Rakennustöiden rinnalla seurataan Maunon henkilökohtaisen elämän vaiheita; kipeää avioeroa, muuttoa pieneen vuokrahuoneeseen ja miehen nousua syvästä ahdingosta ja ahdistuksesta kirjaimellisestikin uuteen kevääseen, aikaan jolloin miehen elämänhalu palaa ja yksinäisyys alkaa hellittää otettaan. Päätalon kerronta on tarkkaa ja yksityiskohtaisesti kuvailevaa, mutta silti samanaikaisesti perisuomalaiseen tapaan jäyhää ja toteavaa. Yksityiskohtaisuus ja samanaikainen vähäeleisyys luovat tekstiin kiinnostavan kontrastin. Tapahtumat etenevät verkkaisesti, mutta tahti tuntuu lopulta täydellisen sopivalta. Kerronta, kieli ja rytmitys tekevät tarinasta elämänmakuisen ja lukija alkaa elää ja hengittää samassa tahdissa Mammonalinnan väen kanssa. 

Yllätyin siitä, miten hyvin runsas rakennustyömaan ja sen lukuisten työvaiheiden kuvaus sai mielenkiintoni pysymään yllä herpaantumatta, vaikken varmasti kaikkea rakennustermistöä ymmärtänytkään. Päätalo kuvaa kaikkea niin elävästi; kun kaivinkone rouskutteli montun reunalla, tuore sementti tuoksui ja pimpparautaa soitettiin kahvitauon alkamisen merkiksi, tunsin itsekin olevani työmaalla tapahtumia seuraamassa. Parasta teoksessa on kuitenkin elävä ja värikäs henkilökaarti. Päätalo marssittaa näyttämölle mestareita, kirvesmiehiä, rappareita ja repsikoita. Miehiä ja naisia löytyy joka lähtöön, on uutteria, sitkeitä ja peräänantamattomia rakennusmiehiä, juoppoja, työnkarttelijoita, rehentelijöitä ja riidanhaastajia. Jokaisella henkilöllä on varmasti ollut aikanaan esikuvansa elävässä elämässä, niin todentuntuisia hahmot ovat. Työmaalla huumori on useimmiten hurjaa ja jutut karskeja. Pahin suustaan tuntui olevan eräs naispuolinen repsikka, Iida Leppäviita, josta muodostui vähitellen yksi lempihahmoistani. Kirjan ja samalla rakennuksen edetessä lukija pääsee kurkistamaan kosteisiin harjannostajaisiin ja tuskastelemaan hermoja kiristäviä istumalakkoja yhdessä työnjohtajien kanssa. Myös viisikymmenluvun rakennustyömiehen elämä on kiehtovaa luettavaa; tilipussit jaetaan perjantaisin suoraan käteen, työviikko on kuusipäiväinen ja irtisanomisaika yhden päivän mittainen.

Mauno Joensivu on kerrassaan rakastettava päähenkilö. Naisseikkailuistaan huolimatta tämä rehti ja suoraselkäinen, aina lopulta rehellisyyteen pyrkivä (ja paljon lukeva!) mies voittaa lukijan puolelleen heti alkumetreillä. Romantiikkaakin tarinasta löytyy, tosin se on hyvin hienovaraista ja perisuomalaiseen tapaan jopa juroa. Kävellään yhdessä käsikynkkää ja kaivataan salaa toisen kosketusta, pikainen suudelmakin saatetaan vaihtaa. Pinnan alla kuplivat suuret tunteet, mutta intohimoisia rakastelukohtauksia lukijan on turha odottaa. Rakkaudestakaan ei huudella suureen ääneen - edes sille rakastetulle. Aika sympaattista, ja niin ihanan suomalaista!

En ole tiennyt Päätalon elämästä paljoakaan ennen tämän kirjan lukemista, mutta kuunnellessani Ihmisiä telineillä mielenkiintoni heräsi toden teolla. Olikin varsin mielenkiintoista huomata miehen esikoisteoksen sisältävän huomattavan paljon aineksia hänen omasta elämästään: Mauno Joensivun tavoin Päätalo oli 13-vuotiaasta asti työskennellyt savotoilla ja tukinuitoissa, hän oli haavoittunut jatkosodassa, mennyt naimisiin sodan loppuvaiheilla, muuttanut Tampereelle ja rakentanut omakotitalon Tampereen Viialaan, opiskellut rakennusmestariksi ja työskennellyt vastaavana mestarina Tampereella osoitteessa Tuomiokirkonkatu 17 sijaitsevalla Rakennusmestarien talon työmaalla - tällä samalla työmaalla josta mies esikoisromaanissaan kirjoittaa. Myös Päätalon ensimmäinen avioliitto oli päättynyt naissotkujen vuoksi eroon. Kirjaa kuunnellessa oli kiinnostavaa yrittää pohtia ja arvuutella, miten paljon Joensivussa ja hänen tarinassaan oli Päätaloa itseään.

Äänikirjan lukee eräs lempinäyttelijöistäni, äärettömän karismaattinen Kai Lehtinen, joka myös esittää Kalle Päätaloa vuonna 2008 valmistuneessa elokuvassa Päätalo. Lehtinen on upea, hänen pehmeä äänensä sopii teokseen täydellisesti, ja hän eläytyy lukemaansa ihailtavasti. Lehtisen kautta Mauno Joensivu saa ihan kirjaimellisesti oman, persoonallisen äänensä, ja tarinaan tulee vielä yksi ulottuvuus lisää.

Kuunneltuani kirjan loppuun olin samanaikaisesti surullinen ja onnellinen. Kuljettuani pitkän yhteisen taipaleen mammonalinnalaisten kanssa (kuuntelinhan äänikirjajärkälettä usean kuukauden ajan!), tuntui haikealta ja surulliselta jättää heille jäähyväiset. Henkilöt olivat syksyn mittaan tulleet niin tutuiksi ja olin viihtynyt heidän parissaan erinomaisesti, tuntui siltä kuin olisi hyvästellyt omia ystäviään. Toisaalta olo oli kuitenkin iloinen ja onnellinen, olin saanut lukea valtavan hienon kirjan, joka verkkaisuudestaan ja omanlaisesta vähäeleisyydestään huolimatta herätti suuria tunteita ja kiintymystä. Onnea on myös se, että on olemassa vielä 38 Kalle Päätalon kirjoittamaa romaania, joita en ole vielä lukenut. Olen kuitenkin varma että tästä se alkaa, pitkä yhteinen matkani Päätalon seurassa.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Talvisia tunnelmia Islannista

En olekaan pitkään aikaan postannut blogiini matkakuvia, vaikka olen reissannut tasaiseen tahtiin - tänä vuonna lähinnä siellä sun täällä Euroopassa. Viime viikon vietin ihanassa Islannissa, ja nyt ajattelinkin pitkästä aikaa jakaa matkamuistojani kanssanne kuvien muodossa. :)

Kävin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni Islannissa - mutta tämä kerta ei taatusti jäänyt viimeiseksi! Olin matkalla hyvän ystäväni kanssa, ja Islanti-hulluus tuntui tarttuvan meihin molempiin. Vaikka matkamme pääpainopiste oli tällä kertaa käsitöissä (meillä on pieni neulepiiri ja matka oli tavallaan neulepiirimme pikkujoulumatka - istuimme kahviloissa neulomassa ja kiertelimme muun muassa paljon lankakauppoja), ihastuimme myös kirjalliseen tarujen Islantiin. Kiinnostuin kovasti vanhoista sukusaagoista sekä islantilaisista klassikoista ja nykykirjallisuudesta, joten uskallankin luvata että tässä blogissa luetaan lähikuukausien aikana ainakin Halldór Laxnessia ja Yrsa Sigurðardóttiria. Lisäksi haluaisin kovasti tutustua ainakin Lohilaaksolaisten saagaan.

Pala sydäntäni jäi satumaisen kauniiseen Islantiin. Katsokaa kuvia niin ymmärrätte miksi...



















sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni


Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (Tammi, 2003. 252 sivua. Alkuteos Supuutoniku no koibito, 1999. Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Sputnik Sweetheart, 2001. Suomentanut Ilkka Malinen.)

  Sumire ja minä olimme monessa suhteessa samanlaisia. Kirjojen ahmiminen oli meille yhtä luontaista kuin hengittäminen. Jokaisena vapaana hetkenämme asetuimme johonkin rauhalliseen nurkkaukseen ja käänsimme sivun toisensa perään. Japanilaisia romaaneja, ulkomaisia romaaneja, uutuuksia, klassikoita, avantgardesta eniten myytyihin - kunhan kirjassa vain oli jotakin älyllisesti kiihottavaa, me luimme sen. Maleksimme kirjastoissa, kulutimme kokonaisia päiviä selaillen kirjoja Kandassa, Tokion antikvariaattien mekassa. En ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi lukenut niin ahneesti - niin kiihkeästi, niin monipuolisesti kuin Sumire, ja olen varma että hän tunsi samoin.

Tarinan kertoja, tokiolainen opettaja K, on epätoivoisesti rakastunut hieman itseään nuorempaan naiseen, Sumireen, joka on samalla hänen paras ystävänsä. Boheemi Sumire haluaa kirjailijaksi enemmän kuin mitään muuta. Hänen idolinsa on jo muodista mennyt Jack Kerouac, hän kantaa aina mukanaan koirankorville kuluneita Kerouacin romaaneita ja on omaksunut hieman omintakeisen tyylinsä (sotkuisen tukan, resuiset vaatteet ja eriparisukat) juuri Kerouacin teoksista. Sumire jättää kesken opintonsa halutessaan antautua kirjoittamiselle, hän alkaa kirjoittaa öisin samalla tupakoiden ja kuumaa kahvia K:lta saamastaan mukista (jossa on Nuuskamuikkusen kuva!) juoden. K:n ja Sumiren suhde on täysin platoninen vaikka K haaveileekin jatkuvasti suhteen siirtymisestä fyysiselle tasolle ja näkee mielessään eläviä Sumireen liittyviä eroottisia fantasioita.

Serkkunsa häissä Sumire tapaa kuitenkin Miun, itseään seitsemäntoista vuotta vanhemman naisen. He keskustelevat, ja kun Miu koskettaa Sumiren hiuksia, rakastuu tämä samalla hetkellä kuin salama olisi iskenyt häntä suoraan päähän, Sumiren sydän laukkaa kuin hullu hevonen puisella sillalla. Miu pyytää nuorta naista yksityissihteerikseen ja alkaa opettaa tälle asioita muun muassa pukeutumiseen ja viineihin liittyen. Miuhun tutustumisen myötä Sumiresta tulee kuin uusi ihminen, hieman itselleenkin vieras. Naiset lähtevät työmatkalle Eurooppaan, kiertävät Italiaa Milanosta Toscanan viinitilojen kautta Roomaan ja Venetsiaan, ja siirtyvät sitten Ranskan kautta lomailemaan Kreikan saaristoon. Kreikasta K saa yllättävän puhelun - Sumire on kadonnut ja Miu pyytää miestä etsimään naista kanssaan.

  Olinko todella aikeissa nousta koneeseen ja lentää Kreikkaan asti? 
  Vastaus oli kyllä. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta.


Tästä asetelmasta alkaa Sputnik-rakastettuni, joka oli neljäs lukemani Murakamin romaani (olin aiemmin lukenut suuresti rakastamani Norwegian Woodin, muistelmateoksen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta sekä Suuren lammasseikkailun). Kaikki lukemani Murakamit ovat olleet keskenään hyvin erilaisia, tyyliltään tämä Sputnik sijoittuu jonnekin Norwegian Woodin liepeille ollen kuitenkin erikoisessa unenomaisuudessaan selkeästi erilainen. Sputnikissa on verrattain vähän Murakamille monesti tyypillisiä maagisen realismin ja surrealismin vivahteita, mutta aivan tavallinen romaani tämäkään ei missään nimessä ole.

Teoksen tunnelma on tosiaankin erikoinen, salaperäinen ja hieman mystisellä tavalla unenomainen. On vaikeaa selittää mistä unenomaisuuden tuntu syntyy, kaikki kirjassa tapahtuva on periaatteessa aivan mahdollista ja realistista, mutta silti lukiessa tulee kummallinen, hieman kelluva olo. Kuten Murakamin kirjoissa yleensäkin, tästäkin tarinasta tavanomaisuus ja ennalta-arvattavuus ovat kaukana. Romaanissa todellisuus on epätahdissa kuin vinoon napitettu takki, sen sinänsä todellisessa maailmassa lähes mikä tahansa on mahdollista, mustakin voi muuttua valkoiseksi yhdessä yössä. Lukiessani jouduinkin välillä toteamaan samoin kuin K: en pystynyt erottamaan toden ja näennäisesti toden rajaa.

Kirjan kerronta on vangitsevaa ja sen hieman etäisiksi jäävät henkilöt tunkeutuvat jonnekin alitajuntaan - huomasin ajattelevani heitä paljon silloinkin kun en ollut lukemassa kirjaa. Myös Kreikan-kuvaus ihastutti; kun aurinko hukutti maailman valoon, meri kimmelsi sinisenä ja vuohet ja lampaat vaelsivat rosoisilla rinteillä happaman näköisinä, huomasin potevani armotonta matkakuumetta Kreikan saaristoon.

Sputnik-rakastettuni on haikeankaunis kertomus ystävyydestä, rakkaudesta ja yksinäisyydestä. Romaanin kauneus ei ole suloista ja söpöstelevää, vaan jollakin japanilaisella tavalla tyylikästä ja hillittyä. Lisäksi Murakami näyttää henkilöistään myös raadollisemman puolen hienhajuineen ja kiusallisine erektioineen - tämä seikka tekee heistä astetta inhimillisempiä ja todenmakuisempia. Sputnikissa Murakami muistuttaa lukijaa kauniisti siitä miten jokainen meistä on joskus yksinäisyydessään kuin pienestä ikkunasta avaruuden tyhjyyteen tuijottava Laika-koira.

  - Silloin tajusin sen, että olimme kyllä ihanteellisia matkakumppaneita, mutta loppujen lopuksi vain yksinäisiä metallimöykkyjä erillisillä kiertoradoilla. Kaukaa ne näyttävät kauniilta tähdenlennoilta, mutta todellisuudessa ne ovat pelkkiä vankiloita, joihin jokainen meistä on teljetty yksin ilman määränpäätä. Silloin kun näiden kahden satelliitin kiertoradat sattuvat kohtaamaan, saatamme olla yhdessä. Saatamme ehkä jopa avata sydämemme toisillemme. Mutta sitä kestää vain hyvin lyhyen hetken. Seuraavassa hetkessä olemme täydellisessä yksinäisyydessä. Siihen asti kunnes palamme poroksi ja lakkaamme olemasta.

Murakamista on tullut yksi suurimmista ulkomaisista suosikkikirjailijoistani, ja aionkin lähiaikoina jatkaa matkaa miehen erikoisten romaanien parissa. Tästä huikean hienosta ja älykkäästä romaanista on kirjoitettu myös ainakin täällätäällä ja täällä - ja huomaankin myös Jennin, Liisan ja Booksyn ihastuneen Sputnikiin melko lailla varauksetta.

torstai 6. joulukuuta 2012

Heidi Köngäs: Dora, Dora


Heidi Köngäs: Dora, Dora (Otava, 2012. 333 sivua.)

  Miksi Annemarie kysyi lappalaisilta kodassa, miltä pimeä tuntuu? 
  Minulta hänen olisi pitänyt kysyä, minähän se tiedän miltä pimeä tuntuu. Minussa ei ole valoa edes niitä seitsemää minuuttia.

Joulukuu 1943. Eletään toisen maailmansodan loppuvaiheita ja Saksa on hiljattain kärsinyt murskaavan tappion Stalingradin taistelussa. Saksan varusteluministeri Albert Speer saapuu pienen seurueensa kanssa Suomen Lappiin. Hänen tarkoituksensa on matkata aina Jäämeren rannalla Petsamossa sijaitsevaan Saksan pohjoisimpaan tukikohtaan asti, ja samalla tarkastaa sotatoimille elintärkeiden nikkelikaivosten tilannetta. Seurueeseen kuuluvat Speerin lisäksi hänen sihteerinsä Annemarie Kempf, nuori suomalainen tulkki Eero sekä viihdytysjoukoiksi mukaan pestatut saksalaistaiteilijat, taikuri ja viulisti.

Speerin mieltä kalvaa ahdistus. Aiemmin hän ollut Hitlerin suosikki ja kaiken ytimessä, Führeriä hän on ihaillut kuin isää. Nyt jotain on tapahtunut, yhteys Hitleriin on poikki ja Speer haluaa näyttää tälle antavansa kaikkensa Saksan asialle, siitäkin huolimatta että Saksan tappio alkaa näyttää vääjäämättömältä. Matkasta ei tule helppo. Saksalaisten on vaikeaa sietää pimeää autiutta ja veret seisauttavaa kylmyyttä. Äärimmäisissä olosuhteissa tapahtuu yllättäviä kohtaamisia, sodan todellisuus avaa monia silmiä, ja Speerille matkasta tulee samalla ensimmäinen askel matkalle omaan sysipimeään sisimpäänsä.

  Tienposken tykkylumen peittämät puut ovat kuin paikoilleen jäätyneitä ihmisiä, jotka seisovat käsivarret raskaina kylkiään myöden. Joku niistä näyttää pyytävän apua sormet ylöspäin harottaen. Aamu ei ylety viivan yli. 


Pitkäaikaisen suosikkikirjailijani Heidi Köngäksen syksyn uutuusromaani on ollut yksi kirjoista, joita olen viime kuukausina kiihkeimmin odottanut. Luettuani kirjaa muutaman kymmenen sivua tiesin jo että Köngäs on jälleen onnistunut kirjoittamaan väkevän ja suorastaan mestarillisen romaanin - tämä seikka ei suureksi ilokseni jäänyt Finlandia-kahinoissakaan noteeramatta. Verrattuna kirjailijan aiempiin teoksiin (Luvattuun, Vieraaseen mieheen ja Hyväntekijään - kirjaa Jokin sinusta en ole vielä lukenut) hänen kirjoitustyylinsä tuntuu kuitenkin hieman muuttuneen. Erityisesti Luvattua ja Vierasta miestä olen vaalinut mielessäni kauniina pieninä kirjallisina helminä, mutta Dora, Dora tuntuu niihin verrattuna kuin kirkkaalta ja teräväreunaiselta timantilta. Köngäksen kerronta on yhtä armottoman tarkkanäköistä kuin ennenkin, mutta Dora, Dorassa siinä on jokin uusi, raikas sävy. Kirja sisältää upeita, timantinkirkkaita lauseita ja ajatelmia jotka saavat huokailemaan ihastuksesta, kerronta on napakkaa ja samalla vaivatonta, ilmavaa.

Tarina etenee neljän kertojan kuljettamana. Oman äänensä saavat kuuluviin Speer itse, hänen sihteerinsä Annemarie, tulkki sekä kauhusta kankea taikuri. Minäkertojien moniäänisyys on mielestäni varsin onnistunut ratkaisu, kaikilla neljällä kertojalla on todellakin tunnistettava oma äänensä, ja tarina etenee selkeästi ja vaivattomasti näiden neljän kovin erilaisen henkilön vuorovedoin.

Köngäs piirtää tarkasti ja vahvoin värein henkilöidensä monikerroksiset mielenmaisemat. Komea, siisti ja huoliteltu Speer ei koskaan paljasta muille mitään itsestään, ja lukijan silmiin hän vaikuttaa etäiseltä, tunteettomalta ja kylmäsydämiseltä alusta loppuun. Miehen suhde Hitleriin on kompleksinen; heidän välillään on molemminpuolista kunnioitusta ja ihailua, mutta kaiken pohjalla tuntuu olevan sairasta tarvetta käyttää ja osoittaa valtaa. Kun Speer fantasioi Führerin nöyryyttämisestä, lukijaa kuvottaa. Minun pitäisi nöyryyttää häntä kunnolla, pakottaa nuolemaan saappaideni pohjia. Vain minä tiedän, kuinka hän nauttisi siitä. Speerin ei selvästikään ole hyvä olla itsessään, mutta mies ei tunnu löytävän ulospääsyä oman mielensä vankilasta. Speer käy kierroksilla, ei kykene nukkumaan ja polttaa itseänsä loppuun. 

Annemariessa taas on nähtävissä inhimillisiä häivähdyksiä lämmöstä ja empatiasta. Nuori, hyvistä oloista lähtöisin oleva nainen on selvästi hyväosaisen taustansa ansiosta tietämätön ja ymmärtämätön. Hänen katsantokantansa on kovin kapea, hän suree ajatuksen tasolla rintamalla olevaa miestään ja Berliinin pommituksia, mutta muuten sodan raaka todellisuus tuntuu vieraalta. Tämä on toki ymmärrettävää, miten hän voisikaan tietää paremmin? Lapin-matka raottaa naiselle ovea sodan toisenlaiseen todellisuuteen ja pakottaa häntä väkivalloin avaamaan silmiään.

  Opin jo pienenä, että kaikki katsominen ei ole näkemistä. Myös sokea näkee, näkee sisäisillä silmillään, ja ne sisäiset silmät meillä jokaisella on aivan näiden näkevien takana. Monella ne vain ovat kovin himmeät. 

Tulkista tulee lukijalle hyvä ja tuttu olo. Hänet kuvataan mukavana, suoraselkäisenä ja rehtinä suomalaisnuorukaisena, jolla on avoin ja suora katse. Mies joutuu täyttämään oman velvollisuutensa siitäkin huolimatta ettei se tunnu mielekkäältä. Matkasta muodostuu kuitenkin hänen elämänsä käännekohta. Taikuri puolestaan on monella tapaa kiehtova hahmo. Tämä työkseen viihdyttävä mies viljelee ajatuksissaan mustaa itseironiaa, hänen huumorinsa kylmää ja toisaalta aidosti huvittaa. Hän on epävarma ja niin pelokas, että hänen henkensä edestä tuntemansa pelon voi melkein haistaa.

Lisäksi yhdeksi päähenkilöistä nousee kaamoksessa elävä pohjoinen luonto kaikessa armottomuudessaan. Kun Speer seurueineen tekee matkaansa jäätyneessä hiljaisuudessa ja lumi pöllyää tien reunoilla kuin pölysokeri, lukijaa palelee. Loputon lumen peittämä tyhjyys saa matkaajat ymmärtämään luonnon ja talven voiman. Siis jos joudun pois autosta, jos minut jätetään tienposkeen, kuolen heti. Mikä kohtalo minut tänne paiskasi?

Dora, Dora on hieno kertomus paitsi vallasta, sodan mielettömyydestä ja natsien hirmuteoista, myös siitä, miten ihminen voi sokeutua osana suurta väkivaltakoneistoa kiertyen sykkyrään oman velvollisuutensa ympärille. Se kertoo miltä tuntuu, kun ihmiseen jää toisen ihmisen kokoinen jälki. Se saa lukijan pohtimaan kertojiensa mukana, miten tämän jälkeen voi elää rauhaa, miten siihen turvaan voi enää koskaan palata? Dora, Dora on väkivahva romaani, palanen Suomen ja Saksan yhteistä historiaa. Pieneksi harmikseni olisin jäänyt kaipaamaan kirjaan vielä yhtä oikolukukierrosta - etenkin kun ensimmäinen painovirhe tulee vastaan jo ensimmäisessä lauseessa. Onneksi kerronta on niin vahvaa ja tarina kantaa, että se saa painovirheet tuntumaan täysin merkityksettömiltä. Tämä Köngäs-fani hykertelee tyytyväisenä ja ounastelee lukevansa kirjan jo kuluvan talven aikana uudelleen, tämä hyinen tarina kun on parhaimmillaan pakkasten paukkuessa ikkunan takana, mukissa kuumaa teetä, joka lämmittää kun sisintä muuten palelee.

Köngäksen upeasta Finlandia-ehdokkuudenkin napanneesta uutuusromaanista ovat bloganneet myös Arja, Lumiomenan Katja ja Kolmannen linjan Miia.

Tämän upean teoksen sekä viimeisen, minua suorastaan ravistuttavan sitaatin tunnelmissa toivotan kaikille lukijoilleni hyvää itsenäisyyspäivän iltaa!!

  "Ennen sotaa, ajatella, ettei ollut sotaa."
  "Joskushan tämä päättyy." 
  "Koulukirjoissa ne sodat aina alkoivat ja päättyivät yhtä täsmällisesti."
  "Nyt me tiedämme mitä siinä viivan välissä oli."

tiistai 4. joulukuuta 2012

Linn Ullmann: Aarteemme kallis


Linn Ullmann: Aarteemme kallis (WSOY, 2012. 360 sivua. Alkuteos Det dyrebare, 2011. Suomentanut Tarja Teva.)

  Vanha valkoinen alppihuvila mäen päällä olisi kaivannut uutta maalikerrosta, mutta sitä ei kukaan huomaisi sumuisessa hämyssä. Pian olohuoneen kaappikello, joka oli kerran maailmassa kuulunut Jennyn isoäidille, löisi seitsemän kertaa, ja silloin kaikki olisi valmista. Puutarha heräisi eloon. Talo heräisi eloon. Ovet pihalle ja puutarhaan avautuisivat. Sade hellittäisi hieman, ja vaikka sumu riippui raskaana puunlatvoissa, valot ja lyhdyt loistaisivat sekä sisällä että ulkona. Ja he kaikki seisoisivat pihalla ottamassa vastaan vieraita. Jenny ja Irma, Siri ja Jon ja Alma ja pikku Liv ja kuukasvoinen tyttö jonka nimi oli Mille. 
  Jenny piteli verhosta kiinni. Antaa juhlien alkaa! Melkein viisikymmentä vierasta läheltä ja kaukaa. Tuoden lahjoja ja kukkia ja samppanjaa, sadepisaroita hiuksissaan, suut leveässä naurussa, kesäleningit yllään ja valkoiset nenäliinat taskuissaan he tulivat toivottamaan Jenny Brodalille hyvää syntymäpäivää.

Entinen kirjakauppias Jenny Brodal täyttää seitsemänkymmentäviisi vuotta. Hänen ainoa elossa oleva lapsensa Siri haluaa järjestää äidilleen suuret puutarhajuhlat lapsuudenkodissaan Mailundissa, vanhassa valkoisessa puutalossa joka on kuulunut suvulle sodan päättymisestä asti. Jenny ei halua juhlia, puutarhassa juhla-asuissaan pönöttäviä vieraita, puheita tai espanjalaista maitoporsasta. Hän haluaisi vain olla rauhassa, tehdä pitkän kävelylenkin ystävänsä Irman kanssa, tai käydä kenties ajelulla tyttärentyttärensä Alman kanssa. Siri ei kuitenkaan ota kieltoja kuuleviin korviinsa, ja kun suurella vaivalla järjestetyt juhlat ovat alkamassa, istuu päivänsankari yläkerran huoneessaan villasukat jalassa juomassa itseään punaviinistä humalaan.

Perheeseen on kesäksi palkattu lastenhoitajaksi yhdeksäntoistavuotias oslolaistyttö, Mille. Tämä kuukasvoinen tyttö on kömpelö ja hieman arka, mutta kuitenkin innokkaan odottavalla mielellä aikuisen elämänsä kynnyksellä, ensimmäistä kertaa poissa kotoa. Kesän alussa hän on luvannut itselleen että hänestä tulisi kesän kuluessa kokonaan uusi, sisältä ja ulkoa, ja kun hän syksyllä palaisi Osloon, kaikki ihmettelisivät mitä hänelle on tapahtunut, olet jotenkin ihan toisenlainen. Kuitenkin ennen kuin jo etukäteen epäonnistuneiksi tuomitut juhlat sumuisessa heinäkuun illassa ovat päättyneet, on yksi joukosta poissa - Mille on kadonnut lopullisesti sumuun. Sumuun joka ikään kuin väisti sitä joka oli sumua kauniimpaa.

Mille kuolee, mutta muiden elämä jatkuu. Kaikkien kohdalla elämä on vain enemmän vain vähemmän umpisolmussa. Miten perhe pysyy kasassa, kun kaikki puhuvat toistensa ohi, eikä kukaan todella kuule tai näe toistaan? Miten pitäisi elää, kun syyllisyys kalvaa mieltä päivästä toiseen?


Luin aiemmin syksyllä Ullmannin esikoisteoksen Ennen unta, ja ihastuin suuresti hänen omaperäiseen ja raikkaaseen tyyliinsä kirjoittaa. Ja viimeistään tämän uutuusteoksen luettuani voin todeta että Ullmann on raivannut mielessäni paikan lempikirjailijoideni joukkoon. Aarteemme kallis on huikean hieno kirja, joka moniulotteisuudessaan jää mieleen pitkäksi aikaa, ja johon on vaikeaa olla ihastumatta.

Teos on kuin kaunis tilkkutäkki, se rakentuu pienistä palasista ja kokonaisuus hahmottuu lukijalle vähitellen. Ajassa liikutaan sujuvasti tarinan aloittavien juhlien nykyhetkestä menneisyyteen aina Jennyn lapsuuteen saakka, ja toisaalta juhlista parin vuoden päähän tulevaisuuteen. Takaumat ja nykyhetki liukuvat vaivatta lomittain eikä runsas eri aikatasoissa hyppely häiritse tai sekoita päätä vaan päinvastoin, Ullmann pyörittää palettia huomiota herättävän taitavasti.

Tarinan yllä tuntuu leijuvan painava sumu, ilmassa on koko ajan hienoinen lopullisuuden tuntu. Millen katoamisen jälkeen perheen elämä muuttuu harmaaksi ja tahmaiseksi, ja se tunne välittyy lukijalle vahvana. Perheenjäsenten on vaikeaa päästä lähelle toisiaan ja samoin käy lukijalle, kukaan henkilöhahmoista ei päästä kunnolla lähelle itseään, vaikka jokaisesta selviääkin paljon yksityiskohtia, menneisyyden palasia ja muistoja romaanin edetessä. Etäisyys ei kuitenkaan haittaa, juuri se tekee päähenkilöistä niin kiinnostavia ja kiehtovia.

Jokaisessa henkilössä on hyvä ja huono puolensa ja omat kipupisteensä. On vanha, siro ja leppymätön Jenny, nainen joka on menettänyt lapsensa ja miehensä ja yrittänyt selviytyä syyllisyyden ja syyllistämisen ajatustensa kanssa hukuttamalla niitä alkoholiin, on hänen tyttärensä Siri, vahva vinoselkäinen nainen joka pyörittää kahta ravintolaa turvatakseen perheensä elannon tähtitieteellisen pankkilainan kurimuksessa, sekä Sirin mies Jon - kehuttu kirjailija, joka on jo vuosia kärsinyt writer's blockista. Tekstiä ei synny, kustantaja ja vaimo hengittävät niskaan ja takaraivossa jyskyttää tietoisuus siitä että kirjan olisi pitänyt olla valmis jo viisi vuotta sitten, eikä vuodesta toiseen työn alla ollut kirja tule koskaan valmistumaan. Ahdistunut Jon hakee ymmärrystä suhteistaan vieraisiin naisiin. 

Ja sitten ovat vielä Sirin ja Jonin lapset, vakava ja penseä teini-ikäinen Alma jolla on äkäisenmustat hiukset, ja josta tulee vuosien myötä vanhemmilleen vieras ja käsittämätön lapsi, sekä seitsemän vuotta nuorempi vaaleakiharainen Liv, joka aurinkoisuudessaan ja iloisuudessaan hurmaa jokaisen. Eikä toki sovi unohtaa Leopoldia, perheen suurta ja tottelematonta koiraa, joka on kuin kaikkien koirien kosto ihmiselle. Erityisen suuri rooli on perheen ulkopuolisella Millellä, joka tuntuu kuin pikaisesti piipahtavan romaanissa, mutta jonka olemassaolo ja kohtalo värittävät tarinaa aina sen ensimmäiseltä sivulta viimeiselle.

Ullmann käyttää kieltä kuin terävää veistä. Hän kuvaa henkilöidensä mielenliikkeitä äärettömän taitavasti ollen tarkkanäköinen, pureva ja ajoittain sarkastisella ja tummalla tavalla hauska. Hänen kirjoitustyylinsä on tässäkin teoksessa samalla tavalla raikas, napakka ja omaperäinen kuin esikoisteoksessaan Ennen unta, mutta ote on entisestäänkin terävöitynyt ja teksti hioutunut. Tätä kirjaa oli todellakin nautinto lukea! Aarteemme kallis sai nauttimaan ja ahdistumaan juuri sopivassa suhteessa, ja toivonkin kirjan saavan runsaasti lukijoita ja niitä kuuluisia blogisavuja.

Kirjasta on kirjoitettu myös Kirjavassa kammarissa (huomaan nyt lainanneeni Karoliinan kanssa samaa kohtaa), Rakkaudesta kirjoihin -blogissaKirjakirpussa ja Leena Lumissa. Käykääpä kurkkaamassa!

perjantai 16. marraskuuta 2012

Aki Ollikainen: Nälkävuosi


Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala, 2012. 141 sivua.)

  Toisen ihmisen puhe tuntuu hyvältä. Kun pitää pinnistellä ja keskittyä kuuntelemaan, unohtuvat hetkeksi nälkä ja kylmä. Ihan sama mitä toinen sanoo, kunhan vain osoittaa sanansa juuri hänelle. Silloin muistaa maailmassa olevan toisia ihmisiä, ja että ihmiset vielä puhuvat toisilleen. Ja jonakin päivänä ehkä puhuttaisiin taas jostain muustakin kuin leivästä, sen puutteesta, nälästä ja taudeista.

Eletään pulavuotta 1867. Hyisen kylmää ja runsaslumista talvea on edeltänyt jo syyskuussa alkanut halla, joka on tuhonnut sadon. Viljaa ei ole, laihaa leipätaikinaa jatketaan jauhoksi jauhetulla petulla ja oljilla. Nälkä pakottaa ihmisiä jättämään kotinsa ja lähtemään kerjuulle. Tämän kohtalon edessä on myös Marja kahden pienen lapsensa, Mataleenan ja Juhon kanssa. Oma torppa on jätettävä taakse ja vaikeita ratkaisuja on tehtävä, jotta edes osalla perheestä olisi mahdollisuus selvitä hengissä. Marjan haaveissa siintää kullanhohtoinen Pietari, jossa leipä ei varmasti lopu kesken. Köyhän kerjäläisen osa on kuitenkin kova, viima tuivertaa kuin nälkäinen susilauma, ja vaikeat ajat, hädänalaisuus ja nälkä tuovat ihmisistä esiin mitä julmempia piirteitä. 

Toisaalla seurataan parempiosaisten elämää. Renqvistin veljekset, lääkärinä toimiva Teo ja apulaiskamreeri Lars murehtivat omia murheitaan. Veljekset ymmärtävät jollain tasolla kansakunnan tilan, vaikka omakohtaisesti nälkä ja kylmyys eivät heitä kosketakaan. Kun näiden kahden perheen tiet kohtaavat, tapahtuu jotakin, joka saa vielä uskomaan ihmisen perimmäiseen hyvyyteen.


Voi, millaisen esikoisteoksen Aki Ollikainen onkaan kirjoittanut! Nälkävuosi on todellinen pieni helmi, joka kaikessa koruttomuudessaan ja raadollisuudessaan on riipaisevan kaunis ja koskettava, ja toisaalta kaikesta lohduttomuudestaan huolimatta lopulta omalla tavallaan lohdullinen tarina.

Kirjan henkilöt ovat jäässä sielua myöten, ja nälkä ja uupumus suorastaan tihkuvat rivien väleistä. Nälänhätä näkyy kaikkialla, tilallisilla ei ole kerjäläisille annettavaksi kuin vähän laihaa velliä, hevosetkin ovat kuihtuneita. Eletään aikaa, jolloin perunatkin ovat kuin pulavuosia, mustia ja vaatimattomia. Lapsen nauru voi kuitenkin tuoda toivoa harmaaseen toivottomuuteen, ja jokainen lähimmäisen hyvä teko - yösija tai pieni leivänpala lapselle - on kultaakin arvokkaampi lahja.

Ollikainen raottaa kauniisti ja vaivattoman vähäeleisesti henkilöidensä sielua. Äidin suru on piilossa, kätkettynä jonnekin, eikä itkulle ole tilaa. Kuitenkin suru ja tuska ovat koko ajan läsnä suorastaan käsinkosketeltavina, niin että lukiessa tekee melkein fyysisesti kipeää. Myös lapsen ajatusmaailma ja mielikuvitus tuntuvat aidoilta, Ollikainen osoittaa riipaisevalla tavalla että lapsi on aina lapsi, äärimmistäkin olosuhteista huolimatta.

  Mataleenaa naurattaa, kirkkoherran karvahattu näyttää untuvaiselta voikukkapallolta, paitsi että se on ruskea, ei valkoinen. Jos puhaltaisi, lähtisi hatusta leijailemaan haituvia yli hankien ja papin päähän jäisi pelkkä tappi. Haituvat putoaisivat maahan kievarin pihalle ja kesällä pihamaalla kasvaisi joka puolella keltaisia kukkapäisiä pappeja, jotka huojuisivat tuulessa.

Marjan ja hänen perheensä tarina jää pitkäksi aikaa mieleen, se tunkeutuu uniin. Nälkävuosi on eläväinen ja taidokkaasti kirjoitettu kuvaus yhdestä Suomen historian surullisimmista ajanjaksoista. Historiankirjoitus tulee elävänä iholle tämän yksilöiden kautta kerrotun koskettavan tarinan myötä. Toisaalta se on myös loistava muistutus siitä, että nälänhätä ja köyhyys ovat tänäkin päivänä surullista arkitodellisuutta liian monelle ihmiselle ympäri maailman. Vaikka lukiessani samastuin vahvasti Marjaan, tunsin välillä piston sydämessäni - hyväosaisuudessani olen kuin teetä posliinikupista takan edustalla nauttiva apulaiskamreeri, ei minun tarvitse yrittää jyrsityillä kynsilläni roikkua kiinni tässä maailmassa

Ollikaisen esikoinen on ehdottomasti yksi parhaimmista tänä vuonna lukemistani kirjoista, ja suosittelenkin sitä lämpimästi niille, joita maamme historia - tai ylipäänsä laadukas proosa - kiinnostavat. Kovin herkillä lukijoilla en kirjaa kuitenkaan välttämättä luetuttaisi, niin rankka ja ravisuttava lukukokemus tämä oli. Nälkävuosi on muuten juuri nyt erityisen ajankohtainen teos, sillä se voitti eilen Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon (jee, paljon onnea Aki Ollikaiselle!), ja lisäksi kirja löytyy eilen julkaistulta Finlandia-ehdokaslistalta. Kirjasta on kirjoitettu lukuisissa blogeissakin pitkin vuotta. Linkitän tällä kertaa vain tuoreimman (ja erityisen hienon!) arvion, jonka Kirjainten virran Hanna on eilen kirjoittanut.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Camilla Läckberg: Majakanvartija


Camilla Läckberg: Majakanvartija (Gummerus, 2012. 501 sivua. Alkuteos Fyrvaktaren, 2009. Suomentanut Outi Menna.)

  Hän puristi kahvikuppia tiukasti. Vuodet olivat kuluneet niin nopeasti. Alamäki oli ollut huima, ja lopulta hän oli huomannut olevansa vankina omassa elämässään. Ilman ulospääsyä, ilman mahdollisuutta paeta. Hänellä ei ollut ollut ketään muuta kuin Fredrik ja Sam. Minne hän olisi voinut lähteä? 
  Mutta nyt he olivat vihdoinkin vapaita. Hän tunsi suolaisen merituulen hyväilevän kasvojaan. He olivat selviytyneet. Sam ja hän. Kun Sam vain vielä paranisi, he voisivat aloittaa kaiken alusta.

Majakanvartija jatkaa siitä mihin Läckbergin edellinen dekkari, Merenneito jäi. Merenneidon tapahtumista on kulunut jokunen kuukausi, ja kirjailija-poliisipariskunnan Erican ja Patrikin elämä on kokenut suuria muutoksia. Eletään loppukevään aurinkoisia, mutta vielä viileän raikkaita päiviä. Pienessä länsiruotsalaisessa Fjällbackan rannikkokylässä valmistaudutaan saneeratun kylpylän avajaisiin.

Toisaalla hätääntynyt äiti pakenee pienen poikansa kanssa kotoaan. Pakopaikaksi muodostuu Fjällbackan edustalla sijaitseva Gråskärin majakkasaari, jota myös Gastholmeniksi eli aavesaareksi kutsutaan. Saarella on erikoinen historia, ja huhutaan että kuolleet eivät poistu sieltä koskaan. Annien viettäessä eristäytynyttä elämäänsä sairaan lapsensa kanssa meren lohdullisuuden ympäröimänä hänen nuoruusvuosien poikaystävänsä, kunnan uusi talousjohtaja Mats Sverin, löydetään raa'asti murhattuna kotoaan. Poliisit ovat pitkään ymmällään, epäiltyjä ei ole, kuulustelut eivät johda mihinkään, ja silti tuntuu että monella on paljon salattavaa.


Luin Merenneidon viime vuoden lopulla, ja sen päätyttyä melkoiseen cliffhangeriin halusin ehdottomasti lukea mahdollisimman pian myös tämän dekkarisarjan seitsemännen kirjan. Merenneidon jälkeen odotukseni olivat korkealla, ja vaikka Majakanvartija kärsikin lievästä sekavuudesta (jonka aiheuttivat lähinnä muutamat turhalta tuntuneet henkilöt ja sivujuonet), pidin kirjasta lopulta melkoisesti. Läckbergin lämpimänsävyistä ja kotoisalta tuntuvaa kerrontaa lukee ilokseen, ja synkistä tapahtumistaan huolimatta Fjällbacka näyttäytyy idyllisenä ja viihtyisänä paikkakuntana. Jo edellisessä osassa ihastelin henkilöhahmojen todentuntuisuutta. Oli miellyttävää palata heidän arkensa pariin, siitäkin huolimatta että monella henkilöllä oli elämässään menossa raskas ja surullinen vaihe. Läckbergin henkilöhahmot ovat uskottavia, inhimillisiä ja rehellisiä, ja tämä luo arkisuudessaan hyvää vastapainoa psykologiselle jännitykselle ja osin karmivillekin tapahtumille. Lisäksi huvituin edelleenkin Bertil Mellbergistä, joka yhäkin synnytti voimakkaita mielleyhtymiä animaatiosarja Pasilan mainioon Rauno Repomieheen.

Teos rakentuu lyhyistä kappaleista ja se koukuttaa lukijan heti ensisivuiltaan lähtien. Merenneidon lailla tämäkin on siis melkoinen page-turner, jota on vaikeaa laskea käsistään. Monen muun teoksen lukeneen kirjabloggaajan tavoin minäkin olisin kuitenkin kaivannut siihen jonkin verran pelkistämistä; henkilöitä, sivujuonteita ja suuria teemoja on liikaa. Tarinan kantava teema on perhe- ja parisuhdeväkivalta, sen vaikutus naiseen sekä äidinrakkaus koko kirjossaan. Näitä teemoja kirjassa käsitellään hienosti, viihdyttävyytensä lisäksi se herättää myös paljon ajatuksia - ja toivottavasti myös keskustelua. Virkistävänä lisänä Läckberg on upottanut kokonaisuuteen 1800-luvun lopulla majakkasaaressa eläneen perheen tarinan, sekä ripauksen yliluonnollisuutta. Tämä kummitusaspekti miellytti minua kovasti, mutta mielestäni nämä kaksi rinnakkaista tarinaa olisivat riittäneet. Näiden rinnalla kulki kuitenkin vielä muutakin, ja se kaikki muu tuntui turhalta ja ylimääräiseltä, kirjan loppuvaiheilla olin jo melkein väsähtää kaikkeen rönsyilyyn.

Kirjan takaliepeessä Camilla Läckbergiä verrataan jopa Agatha Christieen. Christien tasolle Läckberg ei taida parhaimmillaankaan yltää, mutta allekirjoitan vertauksen kyllä osittain. Läckbergin kirjat ovat miellyttäviä ja mukaansatempaavia, ja uskon että etenkin moni Christie-fani viihtyy hyvin niiden parissa - kuten itsekin tein. Erikseen on muuten pakko vielä mainita kirjan aivan huikea kansi! Rakastan merta ja majakoita, ja Majakanvartijan kansi on sekä kuvansa että värimaailmansa puolesta erittäin kaunis ja onnistunut! * tähän syvä ihastunut huokaus *

Kirjasta on kirjoittanut myös Leena Lumi, jonka arvion lopusta löytyy kätevästi linkkejä moniin muihin blogeihin.

perjantai 9. marraskuuta 2012

A.S. Byatt: Pieni musta kirja


A.S. Byatt: Pieni musta kirja (Teos, 2012. 204 sivua. Alkuteos Little Black Book of Stories, 2003. Suomentanut Kersti Juva.)

  "Ja miksi te kirjoitatte, neiti Fox?" 
  "Tuskin minun kohdallani voi vielä puhua kirjoittamisesta. Mutta kirjoitan koska pidän sanoista. Jos minulla olisi samanlainen suhde kiveen, veistäisin varmaan kiveä. Pidän sanoista. Pidän lukemisesta. Panen tietyt sanat merkille. Siitä saan sykäyksen."

(Novellista Materiaalia)


Pieni musta kirja on kokoelma lyhytproosaa, se sisältää viisi keskenään melko erilaista novellia. Olio metsässä kertoo kahdesta nuoresta evakkotytöstä, jotka lähetetään Lontoosta Englannin maaseudulle sotaa pakoon. Tytöt lähtevät tutkimaan tilapäismajoituksena toimivan kartanon maita, ja metsässä he näkevät näyn, joka pesiytyy mieleen kuin lapamato sisuksiin. Kehotaidetta esittelee meille synnytyslääkärin, sekä nuoren köyhän taiteilijatytön. Mies järjestää tytölle työtä lääketieteellisten kuriositeettien kokoelman lajittelijana. Miten karmivat museoesineet inspiroivat nuorta taiteilijaa? Kivinainen kertoo äitinsä menettäneen naisen tarinan. Äidin kuoleman myötä nainen menettää myös osan itsestään, ja alkaa vähitellen muuttua kiveksi - aivan kirjaimellisesti. Elämä kuljettaa hänet lopulta islantilaisen kivenveistäjän luo, ja alkaa matka kohti tuntematonta.

Materiaalia päästää meidät kurkistamaan nuoruudessaan kirjailijana menestyneen, mutta sittemmin urallaan mahalaskun tehneen Jackin vetämälle kirjoituskurssille. Keskinkertaisten kirjoittajien joukosta löytyy harvinainen helmi, kahdeksankymmentäkaksivuotias vanhapiika, neiti Cicely Fox. Pinkki nauha kertoo iäkkäästä miehestä, joka hoitaa kotona sekavaa ja vimmaista dementoitunutta vaimoaan. Tämä elää omassa maailmassaan ja vaatii jatkuvaa huolenpitoa ja vahtimista. Eräänä yönä heidän kotiinsa saapuu outo nuori nainen, joka vaikuttaisi olevan makuuhuoneessa nukkuvan vaimon haamu.


Aloin lukea tätä Byattin tuoreinta suomennosta innokkaana ja kovin odotuksin. Naisen edellinen suomennettu teos, Lasten kirja, on huikea runsaudensarvi, jota olen lukenut pitkään ja hitaasti nautiskellen (niin hitaasti, että kirja on edelleenkin vielä kuukausien lukemisen jälkeen vähän kesken :). Lasten kirjassa tuntuu olevan kaikki kohdallaan ja olenkin ollut siihen ja samalla Byattin kirjoitustyyliin kovasti ihastunut. Kun sain Pienen mustan kirjan käsiini, halusin heti päästä lukemaan sitä, etenkin kun teosta markkinoidaan "kokoelmana selkäpiitä karmivia tarinoita, joissa lukija pääsee kurkistamaan toiselle puolelle".

No, selkäpiitäni ei karminut enkä välttämättä edes pitänyt jokaisesta novellista, mutta on pakko myöntää että kaikesta huolimatta vaikutuin lukemastani suuresti. Byatt tarjoilee lukijalle kiehtovan sekoituksen mielenkiintoisia ja hieman arvoituksellisia henkilöhahmoja, historian tuulahduksia, viittauksia taiteeseen, kirjallisuuteen ja pohjoismaiseen mytologiaan, timanttisia ajatelmia, sadun ja fantasian elementtejä, sekä parissa novellissa jopa niitä kaipaamiani pieniä kauhun nyansseja, jotka tuovat mieleeni Edgar Allan Poen kauhunovellit. Kokonaisuuden viimeistelee pieni ripaus arjen mystiikkaa. Kieli on huoliteltua ja kirjailijalle tyypillisesti rikkaan rönsyilevää. Byattin tekstit välittävät kuvaa viisaasta ja sivistyneestä naisesta, jolla on pitkän elämänkokemuksen lisäksi valttinaan laaja lukeneisuus.

Ei ole epäilystäkään, etteikö Byatt olisi Suuri Kertoja. Nyt kun lukemisesta on kulunut hieman aikaa, huomaan tarinoiden tunnelmien ja tapahtumien palautuvan edelleen vaivatta mieleeni. Vaikken tosiaan välttämättä pitänyt jokaisesta novellista, ymmärrän niiden vaikuttaneen minuun vahvasti ja jääneen vaivaamaan mieltäni. Viidestä kertomuksesta ehdottomat suosikkini olivat Materiaalia, sekä erityisesti teoksen päättävä huikean hieno Pinkki nauha. Vähiten pidin Kivinaisesta, joka lukiessa tuntui pitkäpiimäiseltä ja jopa uuvuttavan yksityiskohtaiselta. Yllättävää kuitenkin itselleni on se, että juuri Kivinainen herättää näin jälkikäteen mielessäni voimakkaimpia tuntemuksia ja muistikuvia, novellin karut islantilaismaisemat elävät mieleni perukoilla niin vahvoina että melkein kuulen myrskytuulen puhaltavan kallioiden ja geysirien välistä. Kertomuksen naisen kohtalonomainen metamorfoosi herättää edelleen paljon kysymyksiä ja ajatuksia.

Pieni musta kirja on näennäisesti helppolukuinen, mutta todellisuudessa se vaatii aikaa ja paneutumista. Vähän yli kahdensadan sivun mittaisella matkalla Byatt haastaa lukijan antautumaan tarinoidensa verkkaiseen maailmaan, jossa lukijalla on tilaa tehdä vapaasti omia tulkintojaan. Tämä on hieno teos, johon varmasti vielä joskus palaan, uskon kirjan toisella lukukerralla antavan paljon lisää ja avautuvan uudella tavalla.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Viime aikojen luettuja ja muita kuulumisia

Huh mikä syksy - tai oikeastaan vuosi - tämä on ollut! Rakas pieni blogini on ollut jo pitkään aivan oman onnensa nojassa, kiitos armaan työpaikkani, joka tiristää minusta kaikki mehut viimeistä pisaraa myöten (jos joku nuori kysyisi minulta nyt ammatinvalintavinkkejä, kehottaisin kiertämään tämän oman alani kaukaa... :). Pitkien työputkieni aikana en ehdi edes ajatella koko blogia, ja vapailla väsynyt pääni tuntuu niin hattaralta ettei tunnu mielekkäältä yrittää väkisin kirjoittaa juttuja kirjoista. Etenkään hyvistä kirjoista - ne kun ansaitsisivat niin paljon parempaa.

Huomaan kuitenkin blogini saaneen hiljaisuudesta huolimatta lisää lukijoita, ja olenkin siitä hämmentyneen iloinen. Toivotankin uudet lukijat lämpimästi tervetulleiksi - ja erityisesti haluan kiittää vanhoja lukijoitani: kiitos että jaksatte pysytellä mukana, vaikka blogissani onkin välillä kuolemanhiljaista. :)

Toivon tämän kuitenkin olevan vain väliaikainen tilanne, pyrin tekemään elämääni viimeistään alkuvuodesta sellaisia muutoksia, että vapaa-ajalla voisi tehdä muutakin kuin nukkua ja olla jatkuvasti armottoman väsynyt. Toki siihenkin asti pyrin päivittämään blogiani edes silloin tällöin, ja nyt ryhdynkin tuumasta toimeen listaamalla kuukauden luettuja. Vaikken ole ehtinyt/jaksanut blogata, olen kuitenkin (luojan kiitos!) jaksanut lukea ihan kivasti, ja koska en ole aikoihin listannut tänne lukemiani kirjoja, täräytänkin nyt kaikki kerralla aina loppukesästä loppusyksyyn! :)


Heinäkuussa luin yhteensä kahdeksan kirjaa. Lukukuukautena heinäkuu oli ehkä hivenen tasapaksu, mutta mieluisimpina lukukokemuksina mieleen jäivät uudelleen lukemieni suosikkikirjojeni Hiljaisten siltojen ja Kymmenen pienen neekeripojan ohella äänikirjana kuuntelemani Hotakaisen Huolimattomat (sillä miehellä vain on sana hallussaan!) sekä Radgen äärimmäisen sympaattinen Berliininpoppelit. Luin myös ihania Märta Tikkasta ja Joel Haahtelaa, mutta tällä kertaa kumpikaan kirjoista ei tehnyt minuun lähtemätöntä vaikutusta. Heinäkuussa luin seuraavat:

Robert James Waller: Hiljaiset sillat
Kari Hotakainen: Huolimattomat
Anne B. Radge: Berliininpoppelit
Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa
Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy
F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
Märta Tikkanen: Emma ja Uno
Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut

Elokuu oli määrällisesti huono, mutta laadullisesti erinomainen lukukuukausi. Luin vain neljä kirjaa, mutta ne olivatkin kaikki hienoja lukukokemuksia. Etukäteen olin odottanut eniten Katja Kaukosen ja eritoten Heidi Köngäksen uutuusteoksia, mutta myös Paula Havaste yllätti minut varsin positiivisesti väkevällä Suomen sotavuosiin sijoittuvalla romaanillaan Kaksi rakkautta. Kuukauden parhaan kirjan titteli taitaa lopulta mennä Köngäksen Dora, Doralle, mutta vaakakupissa taitaa muihin nähden painaa jonkin verran myös pitkän linjan Köngäs-fanitus ja kiihkeä viidennen teoksen odotus. :) Elokuussa luin siis seuraavat neljä kirjaa:

Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen
Paula Havaste: Kaksi rakkautta
Katja Kaukonen: Vihkivedet
Heidi Köngäs: Dora, Dora

Syyskuussa ehdin taas lukea määrällisesti enemmän - kiitos viikon mittaisen matkan, joka suuntautui Etelä-Ranskaan, Monacoon ja vähän Italiaankin. Matkalla oli hyvää aikaa paitsi kuljeskella ympäriinsä ja valokuvata, myös rauhoittua, rentoutua ja lukea. Luin syyskuussa seitsemän kirjaa (joista yli puolet reissussa).  Syyskuun odotetuimpiin kirjoihin kuului ehdottomasti Karoliina Timosen Aika mennyt palaa, jonka lisäksi luin enimmäkseen muita kuin tänä vuonna julkaistuja uutuuksia. Kuukauden parhaiksi lukukokemuksiksi ylsivät lopulta Sarah Winmanin upea Kani nimeltä jumala (josta olen edelleen sitä mieltä, että kirja tulee löytymään parin kuukauden kuluttua vuoden 2012 parhaiden lukukokemusteni joukosta) sekä Linn Ullmannin Ennen unta. Syyskuussa luettujen listaltani löytyivät:

Markku Keisala: Aika ei anna anteeksi
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Valerie Tong Cuong: Pariisissa, sattumalta
Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
Hélène Grémillon: Uskottuni
Linn Ullmann: Ennen unta

Lokakuussakin kävin vähän reissussa viettäen taas viisi päivää sateisessa, mutta aina niin ihanassa Edinburghissa. Mukana oli muutama kirja, jotka kuitenkin raahasin takaisin kotiin miltei koskemattomina, matkalla kun oli niin paljon tekemistä ja lisäksi matkaseurani oli varsin puheliasta sorttia. :) Kuukausi oli muutenkin lukemisen suhteen taas hieman laiskanlainen, sain luettua lopulta vain viisi kirjaa. Kuukauden paras kirja oli ehdottomasti teos, joka noussee myös yhdeksi koko lukuvuoteni kirkkaimmista kohokohdista; Ulla-Lena Lundbergin Jää. Kuun loppupuolella pääsin onnekseni myös elämäni ensimmäistä kertaa osallistumaan Helsingin kirjamessuille, messumatkalla lukemani A.S. Byattin Pieni musta kirja jäi myös mieleeni vahvana (joskin omalla tavallaan erikoisena) lukukokemuksena. Lokakuussa luin siis seuraavat viisi kirjaa:

Ulla-Lena Lundberg: Jää
P.D. James: Death Comes to Pemberley
Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä
A.S. Byatt: Pieni musta kirja
Camilla Läckberg: Majakanvartija

Noin. Nyt on viime aikojen luetut kirjat laitettu pakettiin ja tästä on taas vähän helpompaa jatkaa bloggaamista pitkän tauon jälkeen. Yritän lähiaikoina saada kirjoitettua ainakin parista mainiosta lukemastani kirjasta, ja vaikka kirjamessuista alkaakin jo olla aikaa, aion silti palata messutunnelmiin vielä pikaisen bloggauksen merkeissä. :) Ja vaikka bloggaamattomien kirjojen pino alkaa olla huikean korkea, elättelen silti yhäkin toiveita sen suhteen, että ehtisin blogata ainakin useimmista kirjoista ennemmin tai myöhemmin. :)

Nyt toivottelen teille mukavaa viikon jatkoa!! Palaan pian - tai ainakin yritän! :)

P.S. Edellinen postaukseni on herättänyt hämmennystä muutamassa kommentoijassa. Kerrottakoon siis vielä tässä, että osallistuin Kultahatulla tähän kyseiseen flash mob -tempaukseen. Kyseessä oli siis valejuonipaljastus, en ollut lukenut kirjaa humalassa tai muutenkaan sekaisin. :)

maanantai 1. lokakuuta 2012

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (huom! spoilaava juoniselostus)


F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (Otava, 2004, 1. painos 1959. 220 sivua. Alkuteos The Great Gatsby, 1925. Suomentanut Marja Niiniluoto.)

  Gatsby ei ollut koskaan koskettanut naista. Nyt hän kuitenkin ojensi hetken mielijohteesta kätensä ja siveli Daisyn poskea. Daisy käänsi päätään ja liu'utti huuliaan miehen käden yli. Gatsby tarttui hänen hiuksiinsa ja puristi niitä lujasti hengittäen syvään, aivan kuin vapisten.

Eletään '20-lukua hektisessä New Yorkissa. Kultahatun keskiössä on Jay Gatsby, erityisesti Waterloon taistelussa kunnostautunut parikymppinen sotasankari, joka yrittää tulla toimeen työskentelemällä automekaanikkona kaupungin laidalla. Minäkertojana toimii Gatsbyn upporikas naapuri, Nick Carraway, joka on on kerännyt omaisuutensa hieman kyseenalaisin keinoin myymällä aseita ja huumausaineita Aasian markkinoille. Myös mies itse on vahvasti huumekoukussa, ja kärsii ajoittain voimakkaista harhoista. Jo tarinan alkuvaiheilla lukijalle paljastuu Gatsbyn intohimoinen salasuhde Carrawayn reilusti yli viisikymppiseen äitiin, Daisyyn. Carraway ei kuitenkaan tiedä suhteesta mitään, hänen huomionsa kiinnittyy rajuun juhlintaan, huumeidenkäyttöön sekä estottomiin nuoriin naisiin.

Kun Gatsbyn ja Daisyn salarakkaus lopulta paljastuu Carrawaylle, roihahtaa miehen sisällä syvä viha, sekä pelko äitinsä perinnön menettämisestä Gatsbylle. Tämä saa miehen huumepäissään tarttumaan aseeseen. Hän marssii naapuriinsa, yllättää nuoren Gatsbyn vuoteesta äitinsä Daisyn kanssa, ja surmaa miehen kylmäverisesti niille sijoilleen. Intohimorikos kuvataan varsin dramaattisesti ja lukija suree yhdessä Gatsbyn veren tahriman Daisyn kanssa, mutta lopussa lukijaa odottaa kuitenkin jymy-yllätys; loppukohtauksessa Gatsby kävelee hyväntuulisena Carrawayn suihkusta, kaikki onkin ollut vain miehen hurjaa, huumehuuruista unta!


Kultahattu sisältää runsaasti toimintaa, vauhdikkaita kohtauksia, huumehuuruisia juhlia ja melko rohkeita seksikohtauksia, joiden uskon herättäneen runsaasti kohua kirjan ilmestymisen aikoihin, vuonna 1925. Fitzgerald kuvaa romaanissaan rohkeasti ja ennakkoluulottomasti iäkkään puumanaisen ja nuoren miehen varsin kiihkeää ja aistillista suhdetta. Tyyliltään kirja on selkeästi lähes harlekiinimaisella romantiikalla maustettu trilleri. Tiettyjä asioita, kuten Carrawayn voimakkaita vieroitusoireita, tärinää, hikoilua ja oksentelua kuvataan mielestäni jopa inhorealistisin keinoin.

Teoksen retroaktiivinen juonijatkumo ja lopun yllättävä käänne on inspiroinut monia myöhempiä kirjailijoita ja käsikirjoittajia, ja muun muassa 1980-luvun suosikki-tv-sarjaan Dallas on käytetty samaa ideaa F. Scott Fitzgeraldin romaanin loppukohtausta mukaellen. Minusta lopun suihkukohtaus oli huikean hieno ja erinomaisesti kirjoitettu!

Lukiessani kirjaa harmittelin hieman sitä, etten ollut ymmärtänyt lukea sitä jo lukioaikoina, romaanista kun olisi saanut kirjoitettua loistavan ja monipuolisen esseen tai kirjallisuusesitelmän. Onneksi voin kuitenkin nyt aikuisella iällä suorittaa samankaltaista pohdintaa tässä lukupäiväkirjassani. :) 

Minun makuuni kirja oli ehkä hivenen liiankin vauhdikas ja rohkea, pahimmillaan se tuntui sekoitukselta Trainspottingia ja Fifty Shades of Greytä. Kirja teki minuun kuitenkin lopulta kaikessa ennakkoluulottomuudessaan ja rohkeudessaan suuren vaikutuksen, ja aionkin pian jatkaa Kultahatusta sen jatko-osaan, Yö on hellä -teokseen, joka jatkaa Gatsbyn ja Daisyn kiihkeää tarinaa.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa


Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa ( Tammi, 2012. 279 sivua.)

  Yritin tyynnytellä itseäni. Tunsin outoa pelkoa, mutta olin myös ihmeissäni, sillä uni oli ollut kuin kohtaus elokuvasta. Olin kokenut kaiken hyvin todentuntuisesti, kuin paikan päällä, enkä ollut silti ollut oma itseni, en Klarissa. Talo ja ihmiset siellä olivat selvästi olleet joltakin menneeltä vuosikymmeneltä, ehkä 1930-luvulta. Keitä he oikein olivat ja mitä he olivat tehneet, kun joku heitä niin kiihkeästi etsi?

Klarissa Laine muuttaa miehensä Mikaelin ja kahden pienen lapsensa kanssa vuodeksi Bostoniin. Kaupungissa Mikaelia odottaa työ, ja Klarissaa uusi rooli kotiäitinä. Aiemmin vahvasti uraansa panostanut nainen odottaa positiivisella jännityksellä laatuaikaa lastensa kanssa, kotona puuhailua ja omenapiiraiden leipomista, sekä mahdollisuutta toteuttaa taiteellista puolta itsessään luovan kirjoittamisen saralla. Kuitenkin jo menolennolla Bostoniin Klarissaa alkavat vaivata ihmeelliset, elokuvamaisen todentuntuiset unet vieraasta naisesta. Unissa eletään toisen maailmansodan aikaa, ja nainen on ranskalainen Corinne, joka joutuu pakenemaan juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin.

Kuin pelkissä painostavissa unissa ei olisi jo tarpeeksi, alkaa Klarissa nähdä jotakin harhojenkaltaista hereillä ollessaankin. Uudessa kodissaan hän kävelee päin seiniä ja tuntee tietyissä paikoissa voimakasta huonovointisuutta. Arki alkaa muutenkin tuntua uuvuttavalta ja yksinäiseltä. Klarissa alkaa jo epäillä itseään ja uniaan; kuka on tämä vieras nainen menneestä ajasta? Miksi hän näyttäytyy Klarissalle yöstä toiseen? Onko kotiäidin arki lopulta kuitenkaan ollenkaan odotetun kaltaista, tyydyttävää ja suloisen hehkeää? Mitä on tapahtumassa ennen niin järkevälle naiselle, onko Klarissan mielenterveys horjumassa vai onko hänestä kehkeytymässä sekava, kummituksille kuiskaileva kotirouva?


Aika mennyt palaa on Kirjava kammari -blogista tutun Karoliinan tuore esikoisromaani. Aloin lukea kirjaa pienellä jännityksellä (kuten varmasti moni muukin kirjabloggaja!) tiedostaen vahvasti sen, että kirjailija on tavallisesta lukukokemuksesta poiketen tuttu ihminen. Romaani kuitenkin koukutti minut varsin nopeasti ja kirjailijan tuttuus jäi taka-alalle. Keskityin itse tarinaan ja sainkin pian todeta Timosen onnistuneen kirjoittaa mukaansatempaavan ja taidokkaasti sommitellun, tasapainoisen teoksen, jossa hän kuvaa uskottavasti amerikkalaista lähiöunelmaa ja idyllisiä kohtauksia perhe-elämästä, maahanmuuttajaperheen ja pienten lasten kotiäidin arkea, sekä naisiin ja äiteihin kahdessa eri aikakaudessa kohdistuvia odotuksia ja paineita heidän itsensä, mutta myös yhteiskunnan taholta.

Tarinan edetessä se saa vähitellen myös psykologisen jännityksen piirteitä, ja kirjaa on lopulta vaikeaa laskea käsistään. Tarina avautuu lukijalle vähitellen, pala palalta, sitä kuljettavat vuorovedoin minäkertoja Klarissa, ja kolmannessa persoonassa kerrotut osiot Corinnen elämästä. Olin tarinalle varmasti otollista maaperää, sillä romaanin filosofinen keskeisajatus (jota en voi tässä sen enempää juonta spoilaamatta avata - kirjan lukeneet tietävät mitä tarkoitan) uppoaa minuun lähes sellaisenaan. Minulle kirja olikin varsinainen page-turner!

Timonen kirjoittaa houkuttelevaa tekstiä; huomasin lukiessani mieleni alkavan tehdä lasillista rieslingiä, kanelipaahtoleipää ja paholaisenkakkua. (Jäin myös kaipaamaan Karoliinalta ohjetta linsseihin ja pinaattiin kookoskermassa, Klarissan kokkailut kun kuulostivat kerrassaan herkullisilta. :) Intertekstuaaliset viittaukset muun muassa Virginia Woolfiin (jonka romaanihenkilöiden mukaan Klarissa sisarineen oli saanut nimensä) ja Richard Yatesiin (jonka Revolutionary Roadia aviomies Mikael luki Klarissan suosituksesta), sekä klassikkoteoksiin Anna KareninaNukkekotiPapin rouva ja Herääminen tuntuivat kutkuttavilta ja saivat aikaan kaipausta kyseisten kirjailijoiden ja teosten pariin lähitulevaisuudessa.

Myös paikan, tunnelmien ja olosuhteiden kuvaus oli (osittain - palaan tähän vielä lopuksi!) onnistunutta, Bostoniin liittyvää eläväistä kuvausta lukiessa tuntui selvältä, että kirjailija on itse kokenut sen kauniin kaupungin, jossa historian lehdet havisevat ympärillä sivistyneesti. Oli helppoa kuvitella Klarissan kotikatu, jonka ylle tammenlehvät muodostavat vehreän holvin, sekä talo, jonka puutarhassa kukkivat magnoliapuut ja kukkapensaissa pörräävät kolibrit. Omakotiasuminen Yhdysvaltain itärannikolla kuulosti viehättävältä ja tunnelmalliselta.

  Pehmeä naurahdus kantautui pihallemme saakka. Kynttilälyhtyjä oli sytytetty ja ne lepattivat hiljaa hämärtyvässä illassa meidän saapuessamme naapurin puolelle. Muutama yöperhonen tanssi lyhtyjen ympärillä ja kuistin lattia narahteli rauhoittavan rytmikkäästi Rachelin keinutuolin alla.

Päähenkilöistä Klarissa oli ehdottomasti eniten mieleeni. Tuo kiehtova, sosiaalinen ja sivistynyt nainen, joka luki paljon laatukirjallisuutta ja kuunteli klassista musiikkia, ja joka selkeästi rakasti hyvää ruokaa ja viinejä. (Määritelmä tuntuisi kuvaavan melko hyvin myös Timosta itseään, ja siksi en ihmetellytkään voimakasta päähänpinttymääni kuvitella Klarissan perheineen koko romaanin ajan Karoliinan, ja tämän perheenjäsenten näköisiksi. :) Klarissa ei kuitenkaan ollut liian täydellinen, vaan hänestä löytyi aimo annos inhimillisyyttä, herkkyyttä ja epävarmuutta. Ihastelin myös monia Klarissalle kirjoitettuja ajatuksia, joista yhden poimin itselleni muistiin, niin hieno se oli:

  Uudessa kodissa on ensimmäisenä yönä oma tunnelmansa. Jännittää vähän, olo on kuin yövieraalla. Talo ei ole vielä ystävä. Sen tuoksu ja äänet korostuvat päivään nähden. Ne eivät ole vielä tuttuja, eivät kuulu vieraalle, joka valvoo ja kuuntelee yötä.

Kirjaa lukiessani huomasin Timosen kerronnan tuovan hetkittäin mieleeni erään suosikkikirjailijani, irlantilaisen Colm Tóibínin, ja nimenomaan hänen upean teoksensa Brooklyn. Miehen kerronta on toki vähäeleisempää kuin Timosen, mutta heitä yhdistävät mielessäni samanlainen kerronnan sävy, tietyt temaattiset yhtäläisyydet, sekä samanlainen tunnelataus, kummankin kerronnassa pinnan alla ja rivien väleissä on suuria tunteita ja samankaltaista hiljaista ahdistusta (Timosen teoksessa lähinnä juuri minäkertoja Klarissan osuuksissa). Kuten Tóibíninkin, Timosen teksti on ilmavaa ja miellyttävää lukea, kieli on huolellista ja sujuvaa.

Jos nyt joitakin pieniä risuja lähtee hakemalla hakemaan, tulee mieleeni muutama pikkuasia. Ensinnäkin kirjan kansi, joka on kaunis, mutta itse olisin ehkä jättänyt siitä pois naisen kasvot. Kansi sellaisenaan luo mielestäni mielikuvaa kevyestä ja viihteellisestä (vähän norarobertsmaisesta) kirjasta, mutta sellainen Aika mennyt palaa ei ole. Raskaan sarjan tunnelma-addiktina jäin kaipaamaan Corinnen nuoruusvuosiin voimallisempaa kuvausta sen ajan Pariisista, sota-ajan kauhuista sekä perheen peloista juutalaisvainoihin liittyen; nyt Corinnen alkutaival tuntui jäävän hieman lyhyeksi ja ympäristöstään irralliseksi. Lisäksi asioita selitettiin auki minun makuuni kenties hieman liikaa, kun niitä olisi voinut jättää enemmän lukijan löydettäviksi ja tämän mielikuvituksen varaan.

Timosen esikoinen on kuitenkin kaikkiaan vaikuttava ja vakuuttava osoitus siitä, että Suomesta on löytynyt jälleen yksi lahjakas kirjoittaja, jolla on tarinankerronnan taidot hyppysissään. Jään innolla odottamaan Karoliinan seuraavaa kirjaa! Lisää tästä kirjasta löytyy Kirjavasta kammarista, johon Karoliina on linkittänyt kirjastaan kirjoitetut blogiarviot.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala


Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi, 2012. 324 sivua. Alkuteos When God Was a Rabbit, 2011. Suomentanut Aleksi Milonoff.)

  Vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi minut maailmaan vanhempieni makuuhuoneessa arpajaisissa voitetun untuvapeitteen päällä. Nopean kahdenkymmenenkahden minuutin synnytyksen jälkeen pääni tuli näkyviin ja hoitaja käski ponnistamaan ja isäni käski ponnistamaan, ja niinpä äitini ponnisti ja minä pullahdin kevyesti tuohon tarunhohtoiseen vuoteen. Kun Pariisin kadut vallattiin. Kun Vietnamissa tehtiin Tet-hyökkäys. Kun Martin Luther King kuoli unelmansa puolesta.

Vuosi on siis 1968, kun Eleanor Maud, tuttavallisemmin Elly, syntyy kohtalaisen tavallisen essexiläisperheen kuopukseksi. Pian Ellyn synnyttyä hänen äitinsä vanhemmat kuolevat traagisessa onnettomuudessa. Murtuneen äidin arki muuttuu sumuksi; se on kuin huuruinen ikkuna, jota äiti ei jaksa pyyhkiä. Silloin Ellyn viisi vuotta vanhempi isoveli Joe ottaa pienen siskonsa siipiensä suojaan, ja sisarusten välille kehittyy sellainen side, jota mikään mahti maailmassa ei voi horjuttaa. Kiharatukkainen Joe on erilainen kuin muut ikäisensä pojat; hän on eksoottinen olento, joka panee yöllä salaa äidin huulipunaa. Pikkuvanhasta Ellystä kehittyy veljensä vanavedessä utelias ja taitava lapsi, joka osaa jo nelivuotiaana samoja asioita kuin koulua käyvä isoveli - hän lukee, kirjoittaa ja keskustelee kuin tuplasti itseään vanhemmat lapset. Jouluna 1974 heidän perheeseensä muuttaa jumala, jolla tulee olemaan tärkeä rooli Ellyn elämässä.

  "Sanoinhan, että hankin sinulle oikean ystävän."
  "Se on kani!" sanoin ihastuksesta suunniltani.
  "Se on oikeasti belgianjänis", hän sanoi hyvin veljellisesti.
  "Belgianjänis", toistin hiljaa, kuin hänen sanansa olisivat tarkoittaneet samaa kuin rakkaus.
  "Minkä nimen haluat antaa sille?" hän kysyi.
  "Eleanor Maud", sanoin.
  "Et voi antaa sille omaa nimeäsi", veli nauroi.
  "Miksen?" sanoin hiukan lannistuneena. 
  "Koska se on poika", hän sanoi. 
  "Ai", sanoin ja katsoin kanin kastanjanruskeaa turkkia, valkoista häntää ja kahta pientä papanaa, jotka olivat pudonneet sen takapuolesta, ja ajattelin, että se tosiaan näyttikin pojalta.
  "No mikä sen nimi voisi olla?" kysyin. 
  "Jumala", veli sanoi mahtipontisesti.

Tammikuussa 1975 aloittaa Ellyn luokalla uusi kummallinen, omassa maailmassaan haahuileva, kähärätukkainen ja hieman nuhruinen tyttö, Jenny Penny. Elly tietää heti löytäneensä oikean ystävän. Puuttuvan palasensa, vastakappaleensa
Miten elämä kohtelee Ellyä, Joeta ja Jenny Pennyä? Kestääkö sisarusten ja ystävien välinen rakkaus aikaa ja vastoinkäymisiä? Luuletko, että kani voisi olla Jumala?


When God Was a Rabbit on odotellut lukuvuoroaan hyllyssäni jo kuukausitolkulla, olen aavistellut ihastuvani kirjaan kovasti. Kun sain viime viikolla käsiini teoksen uunituoreen suomennoksen, päätin kuitenkin mennä siitä missä aita on matalin ja lukea kirjan suomeksi. Nyt, kirjan luettuani olen pakahtua onnesta - olen tainnut juuri lukea oman lukuvuoteni 2012 parhaan kirjan! Hieno ja vahva tarina, 70-lukua, brittiläistä kulttuuria ja identiteettiä, suuria tunteita, ripaus taikaa ja palkitseva lukukokemus - tässä teoksessa on minun mittapuullani kaikki ainekset viiden tähden romaaniin.

Jo ensimmäisillä sivuilla tiesin, että käsissäni on aivan erityisen ihana romaani. Kani nimeltä jumala on hieman samaan tapaan suloisen rakastettava teos kuin Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, tai Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Winmanin esikoisteos (!) sivuaa monia raskaita, vaikeita ja vaivaannuttaviakin aiheita; koulukiusaamista, perheväkivaltaa, syöpää, vanhusten erektiohäiriöitä, kuolemaa, menetystä, WTC-iskuja ja pedofiliaakin - mutta kaikesta huolimatta kokonaisuus on raikas, ja niin täynnä lämpöä ja rakkautta ettei sitä voi olla tuntematta sisällään koko ajan kirjaa lukiessaan. Kaiken suloisuuden ja rakastettavuuden lisäksi kirjailija kuitenkin myös haastaa lukijan ilahduttavasti, asioita pitää osata lukea rivien väleistä, eikä kaikkia vastauksia kanneta eteen tarjottimella.

Romaani on jaettu kahteen osioon. Ensimmäinen osa kertoo Ellyn ja Joen lapsuudesta, toisessa osassa ollaan siirrytty viime vuosituhannen loppuun, sisarukset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet tahoilleen, Elly Lontooseen ja Joe New Yorkiin. Rakastin erityisesti kirjan ensimmäistä puoliskoa, Winman on tavoittanut suorastaan loistavasti lapsen maailman ja mielikuvituksen. Koko ensimmäinen osa on kuin pitkää, tarunhohtoista kertomusta, lapsen näkökulmaa ja maailmaa, jossa voi tapahtua melkein mitä tahansa. Tyttö taikoo kolikon ihonsa alta, kani puhuu pääministeri Harold Wilsonin äänellä, uuden kodin maa kuuluu keijuille ja muille henkiolennoille. Ensimmäisen osan lähes maagisrealistisen tunnelman jälkeen toinen osa on puolestaan vakavampaa ja realistisempaa tekstiä, mutta taas huomattavasti tunteisiin vetoavampaa. Luin kirjan loppupuolta ollessani ravintolassa lounassalaatilla, ja minulla oli täysi työ nieleskellä kurkussani painavaa palaa. Winmanin teos itkettää ja naurattaa aidosti, se saa hengittämään tahdissaan ja elämään tarinaa sisällään.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Britanniaan, joskin kirjan puolivälin jälkeen aikaa vietetään myös Joen uudessa kotikaupungissa, New Yorkissa. Winman on kuvannut elävästi perheen ensimmäistä kotipaikkaa Essexissä, virtsanhajuisia sivukujia, rugbykentän laidalla palelevia perheitä ja koulun vanhoillisia opettajia. Ellyn ja Joen toinen kotipaikka Cornwallin maaseudulla kuulostaa puolestaan lumoavalta; suuria tammipuita, keltaisia rapsipeltoja, joiden takana piilottelee meri. Nousu- ja laskuvesiä, sekä suolavaahtoa, jota myrskyn jälkeen pitää raaputtaa rantakallioilla nököttävien pikkumökkien ikkunoista. Oih! Aikuisten sisarusten elämät Lontoossa ja New Yorkissa puolestaan herättivät vahvaa, miltei vastustamatonta matkakuumetta kyseisiin kaupunkeihin.

Romaanin dialogi on luontevaa ja toimivaa, ja kerronta kaunista ja vaivatonta lukea. Winman käyttää paljon onnistuneita kielikuvia, jotka elävöittävät tekstiä juuri sopivasti. Kun lapsi varjeli salaisuuksiaan kuin hauraita kananmunia, kun hiljaisuus oli täyteläistä ja sielukasta, tai kun seisova arki asettui taloksi kuin sitkeä home, huokailin ihastuksesta. Erityiskiitos on annettava myös teoksen kääntäjälle, Aleksi Milonoffille. Huono käännös pistää silmään, mutta niin tekee myös erinomainen käännös, jollaista nyt tunsin lukevani. En ole lukenut alkuteosta, mutta uskon Milonoffin onnistuneen tavoittaa täsmälleen sen saman taianomaisen tunnelman ja hengen, joka kirjassa on alkukielelläänkin.

Winman on kirjoittanut ystävyydestä, perheestä, rakkaudesta, menetyksistä, lapsista ja aikuisista niin vastustamattoman ja elämänmakuisen tarinan, että sitä on melkein mahdotonta selittää. Tämä kirja on koettava itse. Tämän lähes käsittämättömän hienon esikoisteoksen on (alkukielellä) lukenut myös Lukuisa -blogin Laura, jonka huomaan olleen kirjaan ihan yhtä rakastunut kuin minäkin. Laura myös vertaa Winmania John Irvingiin! Tässä siis kirja, jota todella uskaltaa suositella vaativillekin lukijoille.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...