sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Tampereen Teatteri: Näytelmä joka menee pieleen


(Kuvassa Risto Korhonen, Mari Turunen, Pia Piltz, Arttu Ratnen, Lari Halme, Ville Majamaa ja Matti Hakulinen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.) 


Näytelmä joka menee pieleen (The Play That Goes Wrong) 16.2.2017
Käsikirjoitus: Henry Lewis, Henry Shields ja Jonathan Sayer, suomentanut Mikko Koivusalo
Ohjaus: Mika Eirtovaara
Suomen kantaesitys 14.10.2016 Tampereen Teatterin Päänäyttämöllä
Kesto n. 1 tunti 55 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu ja musiikki Ivan Bavard, kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Rooleissa: Matti Hakulinen, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Arttu Ratinen, Pia Piltz, Lari Halme, Mari Turunen ja Tomi Alatalo

Innokas harrastajateatteriryhmä on ottanut työn alle perinteikkään brittiläisen murhamysteerin. Ryhmän aiemmissa produktioissa kaikki ei ole mennyt aivan putkeen, mutta tällä kertaa kaiken pitäisi olla koko lailla kohdillaan: lavasteet ja rekvisiitta ovat moitteettomat, näyttelijät ovat paneutuneet rooleihinsa huolellisesti ja innolla, ja tekniikan väellä on homma ammattitaitoisesti hanskassa. On ensi-illan aika!

Näytelmä alkaa. On talvi 1922, tapahtumapaikkana on muuan yksityisasunto Havershamin kartanossa, vietetään Charlesin ja Florencen kihlajaisiltaa - ikävä kyllä itse sulhanen vain makaa hengettömänä kirjaston divaanilla. Tästä kohtauksesta alkaa mystinen murhatarina, jossa osansa on vainajan läheisillä ja poliisitarkastajalla, sekä kartanon puutarhurilla ja hovimestarilla, totta kai.

Näyttelijät antavat kaikkensa ja upeat kulissit luovat juuri oikeanlaisen tunnelman (niin kauan kuin ne pysyvät jollain lailla pystyssä), mutta ensihetkistä alkaen matka on täynnä mutkia, ja näytelmä, jonka oli määrä onnistua viimeistä piirtoa myöten, meneekin kaikin mahdollisin tavoin pieleen...

(Kuvassa Risto Korhonen, Ville Majamaa ja Matti Hakulinen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Lienen kertonut lukuisia kertoja, etten ole komedian ylin ystävä. Teatterin katsojana olen vakava ja etenkin itseni vakavasti ottava ( :D ), ja lavalla toivon useimmiten näkeväni tuskaa ja draamaa. Kuivakkaan huumorintajuuni kolahtaa aika harva hauskaksi tarkoitettu teksti. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin, että Näytelmä joka menee pieleen oli niin hillittömän hauska, että ulvoin katsomossa naurusta käytännössä koko kaksituntisen ajan.

Jo ennen näytelmän alkua ilmassa on viihdyttävää pöhinää: käsiohjelma hämmentää (esimerkiksi miksi Lari Halme onkin muka Risto Korhonen? - tämä kyllä aukeaa lukijalle hetkellisen hämmästelyn ja käsiohjelmaan syvemmän perehtymisen myötä), samoin ennen näytelmän alkua katsomossa yleisön joukossa kuljeskeleva tekniikan väki, joilta on hukassa milloin mitäkin: etsitään koiraa, Duran Duranin levyä, välillä vähän toisiaankin. Kulissien kanssakin on pientä ongelmaa jo ennen kuin näytelmä ehtii alkaakaan.

Alkuperäistekstin tarina on mielenkiintoinen: näytelmä on saanut alkunsa brittiläisten näyttelijäopiskelijoiden pubiin tekemästä hupikomediasta. Sittemmin näytelmästä on tullut hitti, se on valloittanut ja vetänyt katsomoita täyteen paitsi Lontoossa, myös muun muassa New Yorkin Broadwaylla ja Australiassa. Se on myös kerännyt useita arvostettuja alan palkintoja. Eikä ihme. Näytelmä vain kertakaikkiaan toimii alusta loppuun, ja onkin vaikeaa kuvitella ihmistä, jota kyseinen teos ei tippaakaan naurattaisi.

Näytelmä joka menee pieleen on kaikin puolin lähes täydellinen komedia. Vaikka kaksituntinen vaikuttaa täysin päättömältä kohellukselta, on se todellisuudessa millintarkkaa työtä; kuin hyvin öljytty koneisto tai katkeamaton ketju, joka koostuu täydellisistä ajoituksista, sekä timantinkovien ammattilaisten työstä yhtä lailla lavalla kuin sen takana. Näytelmä on kuin yhdistelmä Monty Pythonia ja Kummelin pieleen menneitä otoksia. Teatterista poistuttuaan huomaa juuri tehneensä melkoisen vatsalihastreenin.

(Kuvassa Matti Hakulinen, Risto Korhonen, Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Lari Halme ja Pia Piltz. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Näytelmälle joka menee pieleen ehdottoman lämmin suositus!
Me pääsimme katsomaan näytelmän Tampereen Teatterin pressilipuilla. Kiitos!

perjantai 17. helmikuuta 2017

Tampereen Ooppera: Pohjalaisia

(Kuvassa Ville Rusanen ja Marjukka Tepponen. Kuva: Petri Nuutinen.)

Pohjalaisia helmikuu 2017
Musiikki: Leevi Madetoja
Libretto säveltäjän mukaan, perustuu Artturi Järviluoman näytelmään

Musiikinjohto: Anna-Maria Helsing
Ohjaus: Tuomas Parkkinen
Kuorokapellimestari: Heikki Liimola
Kantaesitys 25.10.1924 Suomalaisessa oopperassa
Ensi-ilta Tampere-talolla 10.2.2017
Kolme näytöstä, kesto 2 tuntia 45 minuuttia (sis. yhden väliajan)
Lavastus Sampo Pyhälä, puvut Pirjo Liiri-Majava, koreografi Osku Heiskanen, valosuunnittelu Jussi Kamunen

Tampere Filharmonia
Tampereen Oopperan kuoro

Maija Harri (Tiina-Maija Koskela, sopraano) odottaa sulhastaan, talonpoika Antti Hankaa (Jyrki Anttila, tenori), joka on joutunut tutkintavankeuteen häjyä suutaria puukotettuaan. Vankeuden aikana Maija on herännyt, ja palattuaan Antti ymmärtää morsiamensa kääntyneen körttiuskoon. Vaikka Antti kertoo haaveilleensa iltaisin Maijasta, häistä ja tuvasta, jonne kelpaa morsiamen tulla, on kihlapari vieraantunut toisistaan eikä vanha rakkaus ole enää ennallaan.

Antin paluuta on juhlistettava, ja kun naapurin Kaisa (Päivi Nisula, sopraano) laittaa väelle syötävää, järjestää tämän juoppo mies Salttu (Ilkka Hämäläinen, tenori) samaan aikaan saunalla rengeille rehvakkaat ryyppäjäiset. Pian tämän jälkeen paikalle saapuu vallesmanni (Kristjan Mõisnik, basso) hakemaan Anttia käräjille. Tilanne kärjistyy vallesmannin ja Maijan Jussi-veljen (Ville Rusanen, baritoni) yhteenottoon.

Talon Liisa-piika (Marjukka Tepponen, sopraano) on rakastunut Jussiin. Vaikka piian ja talonpojan välinen liitto ei kovin mahdolliselta näytä, näkee Jussikin lapsuudesta saakka tutun Liisan luonnon helmassa uusin silmin ja parin välille syttyy rakkaus. Jussi ja Liisa lähtevät muun väen joukkoon tanssimaan Antin ja Maijan kihloja. Mutta vaikka näiden nuorten välillä kuplii ilo ja onni, on toisella parilla murhetta: Antti palaa käräjiltä tuomittuna miehenä, häntä odottavat vankeusrangaistus ja Siperia. Järkyttynyt Maija rohkaisee sulhastaan karkaamaan.

Kihlajaiset keskeytyvät häjyjen saapuessa Harrin talolle häiriköimään. Porukan johtaja, Karjanmaan Köysti (Waltteri Torikka, baritoni) häviää sylipainissa väkevälle Jussille, ja kun häjyt lupaavat rehdisti jättää juhlaväen rauhaan ja jatkavat matkaansa, huomaa juhlaväki Antin karanneen. Vallesmanni miehineen saapuu aloittamaan kuulustelut. Hän saa tehtyä syyttömästä Jussista vangin pakoon auttamisesta epäillyn, ja pieksee tämän kostaakseen aiemman yhteenoton ja kokemansa nöyryytyksen. Tulisieluinen Jussi suuttuu ja uhkaa käydä vallesmannin kimppuun, kun tämä puolestaan ampuu kohti Jussia. Haavoittunut Jussi ehtii tappaa puukolla vallesmannin ennen kuin kuolee itse rakkaan Liisansa käsivarsille.

(Kuvassa Tiina-Maija Koskela ja Jyrki Anttila. Kuva: Petri Nuutinen.)

Tampereen Oopperan tämänvuotisen suurproduktion kuudesta esityksestä on nyt puolet takana. Itse olen nähnyt oopperan kahdesti, ensi-illassa viikko sitten, ja kolmannessa esityksessä 15.2. Pohjalaisia ei ole minulle ennestään erityisen tuttu ooppera, ja siksi ensi-ilta meni tarinaan tutustuessa ja sitä makustellessa, mutta jo toisella esityskerralla olin aivan Tampereen Pohjalaisten lumoissa. Miten vaikuttava ooppera, ja miten upea toteutus!

Produktion ohjaaja Tuomas Parkkinen on haastatteluissa kertonut halunneensa nostaa esiin tarinan naiset, Maijan, Liisan ja Kaisan. Käsiohjelmassa ohjaajan pohdinta on osuvaa:

Heidän kohtaloistaan sukeutuu myyttisiin mittoihin kohoava draama suomalaisesta naisesta, joka hoitaa talon, työn, lapset, ukkonsa ja katsoo vierestä, kun miehet laulavat: "Orjia, orjia emme ole, ja orjia ei meistä koskaan tule!" Millainen osa tulkinnassa jää miehille? Vastaus on tyly. Naiset menettävät miehensä: Maija kruunulle, Liisa kuolemalle ja Kaisa viinalle.

Ensi-illassa naisen osa ja asema herättivät kysymyksiä ja teemat jäivät mieleen mietityttämään. Toisella kerralla katsoin esitystä erityisen tarkasti juuri tätä naisnäkökulmaa ajatellen, ja silloin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Ihastuin erityisesti Tiina-Maija Koskelan Maijaan. Koskela tekee hienon roolin elämässään kipuilevana nuorena naisena, jonka mielessä ristiriitaa synnyttävät vanha rakkaus ja Antille annetun naimalupauksen aiheuttama velvollisuudentunto, toisaalta taas körttiläisen korkea moraali ja Jumalankaipuu. Maallinen ja jumalallinen sekoittuvat, nuori nainen hakee turvaa Jumalasta ja samalla kaipaa miestä ja rakkautta - tulisipa joku -, ja tämän moneen suuntaan lepattelevan mielen ja sydämen Koskela tekee roolissaan vakuuttavasti näkyväksi.

Väkeviä rooleissaan ovat myös Marjukka Tepponen Liisana ja aina yhtä mainio Päivi Nisula ikääntyvänä Kaisana. Kumpikin onnistuu tuomaan hahmoonsa moniulotteisuutta, sillä naiset ovat juuri oikeassa suhteessa vahvoja ja herkkiä, oikealla tavalla kovaluontoisia ja lempeitä. Katsojana ei jää epäilystä, etteivätkö nämä naiset pärjäisi elämässä ja kannattelisi varassaan hurjaluontoisia miehiään ja jopa kokonaista yhteisöä. Voi hyvin olla, että ensimmäisen esitysviikon aikana ilmaisu ja tulkinta ovat entisestään hioutuneet, mutta kolmannen esityksen aikana aistin lavalla jopa minnacanthmaista väkevää painokkuutta ja sanomaa. Noin juuri tuollaisia komeita naisrooleja tehdään. Mahtavaa!

(Kuvassa Waltteri Torikka ja Tampereen Oopperan kuoro. Kuva: Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Waltteri Torikka, Ville Rusanen, Marjukka Tepponen ja Tiina-Maija Koskela. Kuva: Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Waltteri Torikka ja Ville Rusanen. Kuva: Petri Nuutinen.)

Pohjalaisten varsinainen pääpari ovat Jussi ja Liisa. Heidän rakkautensa herääminen on Parkkisen ohjauksessa aivan liikuttavan ihanasti kuvattu. Rusasen ja Tepposen kemia toimii kaikin tavoin, ja kumpikin saa hahmoonsa sellaista herkkyyttä, onnea ja iloa, ja toisaalta niin suurta murhetta, että katsojana tuntee paikoin pakahtuvansa. Myös toisen puoliskon aloittava rakastelukohtaus on kauniisti ja hyvällä maulla toteutettu.

Oopperan ehdottomasti herkullisin kohtaus on kuitenkin häjyjen saapuminen kihlajaistaloon. Waltteri Torikka on suomalaisen oopperamaailman eittämätön rokkistara, ja Karjanmaan Köystin rooli on kuin juuri hänelle tehty. Torikka machoilee ja kukkoilee lavalla niin ihanan uhmakkaasti ja vakuuttavasti, että ainakin tämä naiskatsoja alkoi kohtauksen edetessä kaivata käteensä kaukosäädintä, jolla kohtauksen voisi kelata alkuun ja katsoa aina vain uudestaan ja uudestaan. :D Köysti, helavöillä ja koreilla liiveillä varustetut häjyt ja painissa helposti voittava karhumaisen väkevä Jussi täyttävät lavan melkoisella määrällä energiaa ja testosteronia. Etenkin ensi-illassa meno oli niin ihanan riehakasta, että kun Köysti riepoi yhtä omista miehistäänkin pitkin lavaa, näytti hetken jo siltä että kohta on orkesterimontussa yksi ylimääräinen.

Parkkisen ohjauksessa on myös mainiosti toteutettua huumoria. Pidin ensimmäisen puoliskon eläväisestä saunomiskohtauksesta, ja kun juhlatalossa pyörähdellään ja hypellään häähyppyjä, on juhlijoiden nitkuttava tanssityyli hauskaa katsottavaa. Kaikkiin hauskimpiin kohtauksiin liittyi kuitenkin aina Päivi Nisula, jonka heittäytyminen on ihailtavaa (no, mitäpä muuta voi toisaalta odottaa naiselta, joka jäi eläkkeelle Kansallisoopperasta parrakkaan naisen roolissa?). Kun Kaisa työntää juopuneen miehensä lattialuukusta nukkumaan, tai kun hän kuulustelussa puhuu julman vallesmannin pyörryksiin, saa katsojana nauraa ihan tosissaan. (Nauraa, oopperassa? Kyllä!)

Puvustus oli etenkin läheltä nähtynä upea, mutta oopperan lavasteet sen sijaan eivät olleet makuuni. Valaistus oli toteutettu kiehtovasti ja pari kertaa seinälle heijastettava suuri virtaava veriläikkä oli hieno efekti, joka loi kohtauksiin vaikuttavaa draamaa. Pienet pohjalaistalot ja -aitat olivat mainioita, mutta muuten suuri valkoinen tyhjyys oli makuuni liian kiiltävä, minimalistinen ja steriili miljöö noin rosoiselle tarinalle. Jäin kaipaamaan jotain perinteisempää ja maanläheisempää: hiomatonta puuta, säkkikangasta ja harmautta, jotain sopivan ankeaa. Kuulustelukohtauksen taustalla nähtiin kuinka Liisa ikään kuin (kirjaimellisesti) maalaa seinälle hänen ja Jussin välisen rakkauden. Se tuntui muuten hienosti toteutetussa ohjauksessa turhan päälleliimatulta ja alleviivaavalta. Suuri rakkaus kävi kyllä ilmi ilman kissankokoisia kirjaimiakin.

Tampereen Oopperan Pohjalaisia oli kuitenkin kokonaisuutena lopulta kovasti mieleeni. Tampereen Oopperan kuoro toimi taas kuin viimeisen päälle hyvin öljytty koneisto ja Tampere Filharmonia soitti Anna-Maria Helsingin johdolla jylhästi ja hengästyttävän komeasti, oikeanlaista draamaa ja nyansseja tavoittaen. Laulusuoritukset olivat juuri sellaisia kuin Suomen eturivin oopperalaulajilta sopii odottaa. Laulullisesti minuun erityisesti vaikutuksen tekivät suursuosikkini Ville Rusanen (no totta kai!), heleä-ääninen Marjukka Tepponen, sekä minulle ennestään tuntematon mutta karismaattisena vallesmannina vakuuttanut Kristjan Mõisnik, jota toivon näkeväni jatkossa enemmänkin.

Pohjalaisia kannattaa käydä katsomassa, vielä hyvin ehtii. Ristus notta oli komiaa!

(Kuvassa Päivi Nisula ja Marjukka Tepponen. Kuva: Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Ville Rusanen, Kristjan Mõisnik ja Tampereen Oopperan kuoro. Kuva: Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Jaakko Hietikko, Olli Lammi, Tiina-Maija Koskela, Ville Rusanen, Marjukka Tepponen, Päivi Nisula ja Jere Martikainen. Kuva: Petri Nuutinen.)

Pääsimme katsomaan ensi-iltanäytöksen Tampere-talon kutsuvieraslipuilla, kiitos!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Uusia alkuja

Moi pitkästä aikaa. Todella, todella pitkästä aikaa.

Onpas hienoa mutta outoa olla täällä taas. Tuntuu ihan samalta, kuin olisi ollut töistä pitkällä lomalla, eikä palatessaan muista sähköpostin salasanaa tai ylipäänsä sitä, mitä ihmettä täällä kuuluu tehdä. :) Luotan kuitenkin siihen, että samoin kuin parin työvuoron jälkeen, myös parin blogipostauksen jälkeen tuntuu taas siltä kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Kun aikaa kuluu, kirjoittamisen kynnys nousee päivä päivältä korkeammaksi, ja vähitellen mielen täyttää sellainen ajatus, ettei osaa ylipäänsä kirjoittaa enää ollenkaan. Mutta ei tässä nyt ruosteisesta olosta huolimatta auta kuin tarttua itseään niskasta ja yrittää. Pidän mielessäni nyt rakkaan ystäväni, kirjailija Minna Rytisalon sanat: solekko tehä. :D


Pitkälle blogitauolle on ollut syynä iso mullistus elämässä. Loppuvuodesta sattui muitakin vähän ankeita juttuja, jotka veivät voimia ja vetivät mieltä matalaksi, mutta joulunalusviikolla koirani, äärettömän rakas vanha Roope-pappa, kuoli. Joku saattaa ajatella, että mitäs tuosta, mutta minulle lemmikistä - ja samalla parhaasta kaverista - luopuminen on vaatinut ihan samanlaisen surutyön läpikäymisen, kuin jos olisi menettänyt elämästään tärkeän ihmisen. 12,5 vuoden kiinteän yhteiselon päätyttyä koko elämä on mennyt yhtäkkiä uusiksi. Kaikki on pitänyt opetella uudelleen: arki, aikataulut, jopa lukeminen. Mutta nyt alkaa jo sujua. Ja mikä parasta: olen löytänyt kirjat uudelleen. ♥

Palailen tässä pikkuhiljaa näihin kuvioihin. Luvassa on totuttuun tapaan juttuja uusista ja vanhoista kirjoista (juuri nyt luen mm. Anneli Kannon Lahtareita, joka on huikea teos!), oopperasta ja teatterista. Keväämmällä otan osaa myös Ylen Kirjojen Suomi -sivuston Kirjablogit ja 101 kirjaa -tapahtumaan (jossa oli muuten tänään vuorossa rakas ystäväni Elina - käykääpä kurkkaamassa hänen ajatuksiaan Leena Krohnin Mehiläispaviljongista!). Ja kun kohinalla lähestyvä kevät tuo tullessaan myös erilaiset kirjatapahtumat (esimerkiksi Vihtorin kirjamessut maaliskuun lopulla Tampereella ja Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalin toukokuussa Helsingissä), on kaikenlaista kivaa ja kiinnostavaa kirjapöhinää ihanaa odotella.

Mutta tästä se taas lähtee. Jälleen yksi askel kohti uutta.

Kaunista ystävänpäivän iltaa teille kaikille! Palataan pian.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...