Pirjo Rissanen: Äitienpäivä

Pirjo Rissanen: Äitienpäivä (Gummerus, 2011. 473 sivua.)

  He olivat vain kaikki kolme ulkopuolisia ja vääriä vieraita juhlimaan ilolla ja rakkaudella tätä uutta ihmisenalkua. Isoäiti, joka ei ollut mikään oikea isoäiti, nuori nainen, joka ei halunnut lapsia vaan kenties jopa inhosi niitä. Naisen aviomies, joka - . Äkkiä Ulpu ei tiennytkään, mihin lokeroisi Markuksen, poikansa, joka oli hänelle kaikkein läheisin ihminen maailmassa. Läheisin. Ainoa. Eikä ketään muuta tulisi, Ulpu ajatteli ja oli äkkiä täysin lohduton.

Ulpu on eläkkeelle jäänyt äidinkielenopettaja, jonka lähimpään piiriin kuuluvat hänen poikansa Markus ja tämän vaimo Susanna, sekä kuolleen tyttären mies uusine perheineen. Erityisesti suhde miniään on lämmin ja läheinen - naiset ovat vaikean alun jälkeen löytäneet yhteisen sävelen. Susannan elämää varjostavat vaikea suhde hänen omaan äitiinsä, viilentynyt ja arkipäiväistynyt avioliitto, ja oma tappiota tekevä yritys, hääsuunnitteluun erikoistunut liike, jolle ei pikkukaupungissa riitä asiakkaita. Eronnut Ulpu taas tuntee ajoittaista yksinäisyyttä, hän kaipaa kuollutta tytärtään ja haaveilee lapsenlapsista.

Tarina alkaa syksyllä, kun vaahterat ja koivut ovat vaihtaneet väriään, ja seuraavaan äitienpäivään mennessä on tapahtunut paljon: moni salaisuus on nähnyt päivänvalon, paljon on menetetty, ja monen elämä on peruuttamattomasti muuttunut.


Olen lukenut Rissaselta ennen blogiaikaa jokusen kirjan: naisen tuotannon kolme ensimmäistä aikuisten romaania Onnen tyttäret (1995), Askelten taito (1996) ja Kotimme Kevätniemi (1997) - jotka Gummerus on julkaissut yhteisniteenä Kevätniemi vuonna 2008 - sekä romaanin Muistot (2010), jolle tämä Äitienpäivä on eräänlainen itsenäinen jatko-osa. Tiesin Rissasen siis jo ennestään mutkattomaksi kertojaksi, sekä tarkkanäköiseksi arjen, ihmissuhteiden, suomalaisuuden ja ennen kaikkea naisen elämän kuvaajaksi. Äitienpäivän takakannessa Rissasta verrataan kanadalaiseen Carol Shieldsiin, ja on pakko myöntää, että kirjailijoiden teksteistä kyllä löytyy jotain samaa. Rissasen romaanit ovat mukavan kotikutoisella tavalla kuin suomalainen yhdistelmä Shieldsiä ja irlantilaista Maeve Binchyä.

Äitienpäivässä Rissanen pureutuu hienovireisesti paitsi äidin ja tyttären, myös anopin ja miniän monimutkaiseen suhteeseen. Erilaisia ihmissuhdekuvioita peilataan muutenkin monesta suunnasta, ja lukija pääsee seuraamaan muun muassa päähenkilöiden ongelmallisia avioliittoja, omaisen vaikeaa alkoholiongelmaa, naisen lapsen kaipuuta - sekä vielä syntymättömän ja olemassa olemattoman, kuin jo kuolleen, aikuisen lapsen - ja toisaalta vankkaa halua vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. Rissanen kuvaa hyvin sitä ihmiselon väistämätöntä tosiasiaa, miten monet suuret odotukset ja haaveet jäävät vaille täyttymystä, tai miten toisaalta moni suuri täyttynytkin toive voi lopulta osoittautua itselle vääräksi tai kipeäksi pettymykseksi. Romaani herättää lukijan myös pohtimaan, miten hyvin toisen ja tai edes itsensä lopulta voi tuntea.

Tarinan hahmot joutuvat vastatusten kukin omien kipupisteidensä kanssa, ja lopulta Rissanen riisuu heidät paljaiksi peilin edessä harjoitelluista hymyistä ja vaivoin ylläpidetyistä rooleista. Jäljelle jäävät vain kaatuneet kulissit, ja joukko ihmisiä, joiden on pakko pysähtyä ihan oikeasti pohtimaan omaa elämäänsä. Kuten elämässä useimmiten, menetetyn tilalle alkaa versoa jotain uutta, ja tarinan loputtua lukijan mielikin on kevyt ja valoisa. Äitienpäivässä on monista surullisista tapahtumistaan huolimatta lämmin, lohdullinen ja toiveikas pohjavire. Ihastelin lukiessani myös sitä, miten moniulotteisina kirjailija hahmonsa esittää - esimerkiksi lapsettomyyskysymykset eivät ole naisen (tai miehenkään) kannalta koskaan mustavalkoisia tai yksioikoisia, onpa kyseessä sitten omasta tahdosta riippumaton tai vapaaehtoinen lapsettomuus.

Rissasen kieli on hyvin huolellista ja siksi varsin sujuvaa luettavaa. Äärimmäisen täsmällinen ja huolellinen kieli on kuitenkin paitsi teoksen vahvuus, myös tavallaan sen heikkous, ja se on ainoa asia, josta osaan kirjaa moittia: kieli ja kerronta tuntuvat jopa niin siloitelluilta, että säröttömyys saa kaiken tuntumaan hieman epäaidolta ja päälleliimatulta. Kirjakielisiä dialogeja lukiessani en tunne lukevani oikeista ihmistä, vaan tiedostan hyvin vahvasti lukevani kirjaa. Lukemaansa on vaikeaa eläytyä: luen ihmisten tunteista mutta en pääse niihin kunnolla sisälle, vaikka samaistumispinta-alaakin löytyisi. Tosin tämähän nyt on oikeastaan vain minun ongelmani, mutta kaipasin koko romaanin ajan siihen jotakin säröä tai rosoisuutta. Syvällisyyttäkään kirjasta ei puutu, mutta olisin halunnut sen koskettavan minua enemmän ja syvemmin. Luin ja pidin, mutta en tullut liikutetuksi.

Äitienpäivä on kuitenkin kaikkiaan otteessaan pitävä ja mielenkiintoinen, hyvin suomalainen lukuromaani. Itse luin kirjan jo vuosi sitten, mutta halusin kirjoittaa siitä juuri tänään, äitienpäivänä. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi ja Susa P.