keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Vihtorin kirjaston kirjamessut 2016

Reilu viikko sitten viikonloppuna oli jälleen aika katsastaa Suomen pienin kirjallisuusmessutapahtuma, tamperelaiset Vihtorin kirjaston kirjamessut. Tapahtuma järjestettiin nyt jo kuudetta kertaa, itselleni kokemus on neljäs laatuaan. Täältä löytyy kuvatunnelmia vuodelta 2013 ja täältä vuodelta 2014 (viimevuotisten messujen kuvat sisältävä muistikortti on sen sijaan ilmeisesti liuennut johonkin mustaan aukkoon, en löydä sitä mistään, pöh!). Totuttuun tapaani en tehnyt messuilla muistiinpanoja kuulemistani haastatteluista, mutta ehkäpä kuvien kautta pääsee vähän haistelemaan mukavien messujen tunnelmia.

Tavallisesti Vihtorin kirjaston messut järjestetään legendaarisen tamperelaishotelli Tammerin tiloissa, mutta tänä vuonna Tammerissa tehdään remonttia ja Vihtori joutui evakkoon Hotelli Ilveksen yökerhoon. Ilveksessä vietetään tänä vuonna 30-vuotisjuhlaa, ja jo yökerhon sisääntulo oli juhlavasti marinoitu monenlaisella pinkillä ja kiiltävällä - melkoinen ero klassisen tyylikkääseen Tammeriin. :) Messujen puitteet olivat monella tapaa muutenkin tavallisesta poikkeavat, ja esimerkiksi valokuvaamisen kannalta (ainakin näin amatöörin näkökulmasta) yökerhon hämäryys asetti melkoisia haasteita. Pahoittelen siis kuvien laatua jo etukäteen. Mutta nyt messukuviin!


Messut alkoivat virallisesti jo perjantaina, mutta itse en ehtinyt mukaan messuilemaan vielä silloin. Ensimmäisenä messupäivänä on aina tapana jakaa Lause-Finlandia, Suomen pienimpien kirjamessujen teemaan sopiva Suomen pienin kirjallisuuspalkinto, jonka rahallinen arvo on 0 euroa. Järjestäjän mukaan palkinnon tarkoituksena on osoittaa arvostusta lauseelle, tuolle kirjallisuuden DNA-järjestelmän pienimmälle osalle. Palkinnon ehdokkaat ja voittajan valitsee yksimiehinen raati: kirjailija ja tuottaja Marko Kulmala.

Aiempina vuosina Lause-Finlandian ovat voittaneet Petri Tamminen ("Danny tuli Vääksyyn." teoksesta Muita hyviä ominaisuuksia, Otava, 2010), Jari Tervo ("Minut kihlattiin kehdossa." teoksesta Layla, WSOY, 2011), Pertti Jarla ("Tahdon hehtaarin suota ja kymmenen kuutiota tilaa." sarjakuvateoksesta Fingerpori 6, Arktinen Banaani), Hanna Jensen ("Isä eli hyvän kuoleman." teoksesta 940 päivää isäni muistina, Teos, 2013) ja Juha Hurme ("Aimo oli laittanut aamiaiseksi kasvisruokaa ja pekonia." teoksesta Nyljetyt ajatukset, Teos,  2014). Tänä vuonna lauseineen ehdolla olivat Tuomas Nyholm, Antti Tuomainen, Osmo Soininvaara & Mikko Särelä, Kari Hotakainen, Laura Lindstedt ja Panu Rajala. Palkinnon pokkasi Kari Hotakainen lauseellaan "Varokaa heikkoja." mainiosta teoksestaan Henkireikä (Siltala, 2015). Onnea! ♥


Saavuin lauantaina, eli varsinaisena messupäivänä, paikalle parahiksi kuulemaan tuoreen Finlandia-voittajan, Laura Lindstedtin, haastattelua. Puheenaiheena oli luonnollisesti Oneiron. Lindstedt kertoi kirjan kirjoittamisprosessista ja omista mietteistään romaaninsa henkilöhahmojen suhteen, sekä luki kiehtovia otteita palkitusta romaanistaan.


Lindstedtin jälkeen lauteille nousi historioitsija Teemu Keskisarja. Minna Hyytiäinen haastatteli kirjailijaa tämän viime vuonna ilmestyneestä, Toivo Harald Koljosesta kertovasta tietoteoksestaan Kirves. Keskisarja kertoi mielenkiintoisia yksityiskohtia kirjastaan, Koljosen tarinasta ja ylipäänsä historiantutkimuksesta. Mies oli kerrassaan loistava puhuja ja häntä olisi kuunnellut vaikka koko päivän! Kirves on muuten kirjanakin aivan mahtavan hyvä. Luin sen alkuvuodesta ja kirjoittelen kirjasta blogiin kunhan nyt tässä kerkeän. :)



Messupäivä sattui olemaan myös Minna Canthin päivä. Messuohjelmaan olisi aamupäivän alkajaisiksi kuulunut Canthin patsaalta Tampereen Hämeenpuistosta alkanut kulttuurikävely. En ottanut osaa kulttuurikävelyyn, mutta Canthin patsasta kävin kuvaamassa iltapäivällä lounaalla piipahtaessani.


Lounaan jälkeen oli aika palata Ilvekseen messuilemaan. Kiertelin vähän myyntipöytiä katsomassa. Lauri Viitaa oli 100-vuotisjuhlavuoteen liittyven mukavasti esillä, samoin Tulenkantaja-palkintoehdokkaiden teoksia.



Tulenkantaja-palkinnon voittajan julkistaminen on aina Vihtorin kirjamessujen huipennus. Tänä vuonna palkintoraadin puheenjohtajana toimi kirjailija Tuomas Kyrö. 10 000 euron suuruisesta palkinnosta kilpailivat Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus, 2015), Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä (WSOY, 2015), Elina Hirvosen Kun aika loppuu (WSOY, 2015), Anneli Kannon Pyöveli (Gummerus, 2015), Laura Lindstedtin Oneiron (Teos, 2015) ja Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta (Gummerus, 2015). Viime vuonnahan palkinnon voitti Anni Kytömäki teoksellaan Kultarinta (Gummerus, 2014).



Tulenkantaja-palkinto myönnetään joka vuosi sellaiselle kaunokirjalliselle teokselle, jolla palkintoraati katsoo olevan parhaat mahdollisuudet menestyä käännöksinä ulkomailla. Ensimmäisen Tulenkantaja-palkinnon vuonna 2013 voitti Seita Vuorela nuortenromaanillaan Karikko (WSOY, 2012). Messuilla nähtiin pieni videohaastattelu, jossa Vuorela jutteli suomalaisen kirjallisuuden kääntämisestä ja maailmalle viemisestä. Videonpätkän katsominen oli erityisen koskettavaa, sillä Vuorela menehtyi äkisti noin vuosi sitten.


Ennen voittajan julkistamista ehdokkaita haastateltiin tunnin kestävässä Tulenkantaja-paneelissa. Kuvassa ovat vasemmalta oikealle Siiri Enoranta, Elina Hirvonen ja Laura Lindstedt.


Kirjapöydän toisella puolella istumassa vasemmalta oikealle Selja Ahava, Iida Rauma ja Anneli Kanto.







Vuoden 2016 Tulenkantaja-palkinnon voitti Iida Rauma upealla teoksellaan Seksistä ja matematiikasta. Paljon onnea! ♥ ♥ Romaani on aivan huikean hieno, yksi ehdottomasti parhaista tänä vuonna lukemistani, joten täältäkin lämmin ja tymäkkä lukusuositus. Lukekaa, ellette ole jo lukeneet!

Voittajan haastattelu löytyy Aamulehden verkkosivuilta.


Sellaiset minimessut tänä vuonna. Suuret kiitokset järjestäjille ja kirjailijoille! ♥ Vuoden päästä tavataan taas!

perjantai 25. maaliskuuta 2016

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta


W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta (Tammi, 2016. 69 sivua. Alkuteos Aufzeichnungen aus Korsika. Suomentanut Oili Suominen.)

  Mutta mitäpä me voimmekaan etukäteen tietää historian kulusta, joka määräytyy joidenkin logiikan ulottumattomissa olevien lakien mukaan, jota ohjaavat ja jonka suuntaa muuttavat ratkaisevalla hetkellä usein ennalta arvaamattomat pikkuseikat, jokin tuskin havaittava ilmavirta, maahan putoava lehti tai väkijoukossa vaihdettu katse. Edes jälkikäteen emme pysty selvittämään, miten asiat todella olivat olleet ja mistä tuo tai tämä maailmantapahtuma johtui.

Pääsiäispyhien lukulistalle sopivat loistavasti filosofisia pohdintoja sisältävät ja omaa ajattelua ruokkivat esseetekstit. Pari vuotta sitten uppouduin pääsiäisen aikaan Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneisiin askeleisiin, tänä vuonna luin puolestaan Tommi Melenderin huikean esseekokoelman Onnellisuudesta (siitä lisää lähipäivinä). Tämän Sebaldin postuumisti julkaistun teoksen luin kertaalleen jo alkuvuodesta, mutta mieleni teki palata siihen näin hiljaisena, harmaana ja hartaana pitkänäperjantaina. Sebaldin teksteillä on nimittäin merkillinen vaikutus: niitä lukiessa mieli rauhoittuu, hengitys tasaantuu ja syke hidastuu, kiire ja stressi unohtuvat, mieli tyhjenee ja hetkessä ovat läsnä vain lukija ja kirja. Sisimpään astuvat rauha ja taiteen voimaannuttava vaikutus.

Merkintöjä Korsikasta on kesken uransa auto-onnettomuudessa kuolleen W. G. Sebaldin keskeneräiseksi jäänyt esseekokoelma. Se sisältää neljä esseetä, joista viimeinen on oikeastaan vain muutaman sivun mittainen esseen aihio - pieni tekstikatkelma, joka on saanut innoituksensa salaperäisestä, mustavalkoisesta valokuvasta, jonka joku on kirjailijalle lähettänyt. Viimeinen, pahasti keskeneräiseksi jäänyt teksti on kuin kivulias muistutus siitä, että loistava kirjailija menehtyi aivan liian aikaisin.

Ensimmäisissä kolmessa esseessä Sebald kertoo lomamatkastaan Korsikan saarelle, josta hän ei tiedä ennestään muuta kuin että se on paikka, jossa Napoleon on syntynyt. Hän tutustuu saareen, selvittää sen historiaa ja tapakulttuuria, vanhoja taruja ja legendoja. Teksteissään Sebald tekee huomioita ja havaintoja itselleen ennestään vieraasta ympäristöstä. Miljöö on pakahduttavan kaunis: eukalyptukset ja oleanterit, viuhkapalmut, laakeripuut ja myrtit muodostavat keitaan keskelle kaupunkimaisemaa, tuuli puhaltaa mereltä, oliivilehtojen väräjävässä valossa avautuvat näkymät yli vanhojen sukujen perintömaiden, ja hämyisissä museoissa tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Saaren luonto kuiskii tavalla, joka tuo muistoja jostain kaukaa menneisyydestä, ja meren läheisyydessä miehen mielen täyttää ihmeellinen vapaudentunne. Hän kuljeskelee myös saaren hautausmaalla ja tutkii hautakiviä ja korsikalaisvainajien viimeisiä leposijoja - tämän lukeminen saa aikaan jotenkin haikeansurullisen olon, sillä mieleen tulee väistämättä, ettei kirjailija ole varmaankaan aavistanut vieraiden hautojen äärellä olevansa itsekin jo lähellä yllättävää kuolemaansa.

Sebald pohdiskelee ihmisen tekemisten mieltä ja mielettömyyttä. Hän miettii historian kulkua, ja sitä, miten ihmiskunnan menneisyys, sen totuudet ja maailmantapahtumien oikeanlainen tulkinta ovat joskus nykyihmisen ulottumattomissa kaikesta historiantutkimuksesta huolimatta. Hän kuvailee kiehtovasti korsikalaisia hautausrituaaleja, joihin hän oli perehtynyt saarelle suuntautuneen matkansa jälkeen, ja arvuuttelee sitä, millaiseksi kuolema, muistojen säilyttäminen ja vainajien kohtalot muodostuvat tulevaisuudessa, kun ihmiskunta muuttuu, maailman väestömäärä kasvaa kasvamistaan ja jokainen on käden käänteessä korvattavissa ja oikeastaan jo syntymästään saakka ylimääräinen.

  [--] ja koko menneisyys haihtuu ja sulaa muodottomaksi, tunnistamattomaksi ja mykäksi massaksi. Ja kun meillä ei enää ole muistoja ja edessämme on tulevaisuus, jota ainutkaan ihmismieli ei enää voi käsittää, me erkanemme elämästä haluamatta viipyä enää edes tuokion vertaa, emmekä liioin kaipaa pääsyä takaisin edes pieneksi hetkeksi.

Sebaldin esseet ovat kerronnaltaan ihastuttavan verkkaisia. Ne tarjoavat sivistäviä ja kiehtovia pieniä yksityiskohtia korsikalaisesta historiasta ja kulttuurista, ja niiden viipyilevän pohdiskeleva ote lumoaa. Teksti ikään kuin hohtaa lämmintä valoa, ja samalla olo tuntuu haikealta - pieni kokoelma on kuin kirjailijan viimeinen tervehdys toisesta maailmasta. Merkintöjä Korsikasta on hieno, pieni ja surumielinen kirjallinen helmi, jonka uskon tulevani lukemaan vielä lukuisia kertoja.

HelMet-lukuhaaste 2016: 36 - Kokoelma esseitä tai kolumneja

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Minna Canth: Köyhää kansaa


Minna Canth: Köyhää kansaa (Sanasato, 2006. 113 sivua. 1. painos 1886.)

  Pahoja ne vaan ihmiset olivat köyhää ja heikkoa kohtaan, silloinkin kun olivat apua tekevinään. Parempi, että veisivät hengen kerrassaan, eivätkä kiusaisi puutteessa ja onnettomuudessa. Mutta köyhän puolta ei kukaan pitänyt, joka ikinen vaan oli valmis sortamaan ja kuormaa kuorman päälle panemaan. Sen hän niin elävästi tunsi, aina kun lastensa tulevaisuutta ajatteli. Kovuutta he tulisivat maailmassa tarpeeksi asti kokemaan, ei heillä ilon päiviä ollut odotettavana.

Eletään 1800-luvun loppupuolta Kuopion laitakaupungilla. Holpaisen nelilapsinen perhe sinnittelee kurjuudessa: Perheen isä on työtä vailla, eikä heillä ole rahaa ruokaan tai edes langanpätkään, jolla voisi korjata lasten risoja ja puhkikuluneita vaatteita. Perheen puolisokea esikoistyttö saa päivittäisillä kerjuureissuillaan kasaan sen verran kuivia leivänkannikoita ja kylmiä perunoita, että niistä juuri riittää hengen pitimiksi. Pikkupojat varastavat nälissään leipää naapurista, eikä äidillä ole sen vertaa ropoja, että voisi ostaa pikkuisen jauhoja korvatakseen naapurin emännälle poikien varastaman leivän. Hyyrykin on maksamatta, ja isäntä vie tuvasta viimeiset huonekalut vuokranmaksuna. Kun kaiken muun lisäksi pikkuvauva sairastuu, valvottaa yöt ja tekee kuolemaa, luisuu perheen äiti Mari kohti hulluutta.


Viime vuosina minulle on muodostunut tavaksi lukea keväisin Minna Canthia (aluksi kai tämän realismin uranuurtajan syntymäpäivän ja virallisen liputuspäivän innoittamana). Tämän Canthin pienoisromaanin luin nyt jo toista kertaa, ja köyhän kansan elämän riipaisevan lohduton kuvaus vaikutti minuun yhtä vahvasti kuin ensimmäiselläkin lukukerralla.

Köyhää kansaa kuvaa todellista ahdinkoa, jossa perheellä ei ole mitään muuta kuin katto pään päällä ja toisensa, eikä varmuutta edes näistä: maksamattomat vuokrat painavat mieltä ja takaraivossa kummittelee häätö ja joutuminen mieron tielle, ja kun perheen sairas vauva kuolee ja äiti menettää järkensä, jäävät mies ja lapset oman onnensa nojaan. Canth kuvaa tilannetta raadollisen realistisesti, sitä miten työlästä on köyhän elämä, miten huolta ja murhetta täynnä, ja miten vähissä ovat toivon kipinät.

Marin kohtalo on niin karu, että lukeminen kuristaa kurkkua kirjan alusta loppuun. Silmissään näkee monien lapsivuoteiden ja elämän raskaan kuorman riuduttaman laihan naisen, luisen kaidat kasvot ja silmillä roikkuvat hiukset, paljaat jalat, ihon harmaana uupumuksesta. Jaksamisen äärirajoilla mennään jo tarinan alkuvaiheessa, kun Mari pimeässä tuvassa tuudittelee sairaan vauvan kätkyttä. Hän miettii lastensa kohtaloa, joka ei hyvältä näytä - kun on lapsesta saakka kärsinyt kipua ja nälkää, ja kokenut maailman kovuutta, voiko edessä olla muunlaista tulevaisuutta kuin kituminen köyhäinhuoneessa tai kahlehdittuna vankilassa? Kaikki tuntuu niin toivottomalta, että Mari liukuu pimeään mustuuteen: pitäisikö tukehduttaa lapsensa hengiltä ja hypätä itse avantoon?

Kun Anni-vauva kuolee, on se viimeinen pisara. Hulluna huutava, sekava ja harhainen Mari toimitetaan Harjulan vaivaistaloon mielipuolia varten rakennettuun pieneen ja pimeään lautakoppiin. Tämä romaanin loppupuolen kuvaus mielen järkkymisestä ja Marin hylkääminen Harjulaan toivottomana tapauksena on niin kauheaa luettavaa, että siinä moni kauhuromaani kalpenee rinnalla. Erityisen kauheaa kaikesta tekee realismi: kuinka moni perhe onkaan kärsinyt nälästä ja puutteesta, kuinka moni lapsi kuollut, kuinka moni nainen tai mies suljettu lukkojen taa vaivaistaloon loppuiäkseen?

Mutta vaikka Köyhää kansaa on ahdistava ja synkkä teos josta jää takuuvarmasti surullinen olo, on se myös tavattoman hieno pieni romaani, jonka yhteiskuntakriittistä ja rohkeaa otetta ei voi kuin ihailla. Canthia kannattaa lukea!

Muualla: Nannan kirjakimara, Kirjoista, Kirjanainen, Morren maailma ja Orfeuksen kääntöpiiri.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

torstai 17. maaliskuuta 2016

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon


Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon (Tammi, 2016. 180 sivua. Alkuteos God Help the Child, 2015. Suomentanut Kaijamari Sivill.)

  En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin ainoaa lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuden takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en osannut vain rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan totta rakastan. Minusta tuntuu että tyttö nykyään ymmärtää. Luulisin.

Nuori pariskunta saa ensimmäisen lapsensa, pienen tyttövauvan, joka saa nimekseen Lula Ann. Lapsen syntymäiho on vaalea kuten kaikilla vauvoilla, mutta nopeasti hän alkaa muuttua yönmustaksi. Ihonväriltään selvästi vaaleammat vanhemmat tuntevat vierautta ja inhoa omaa lastaan kohtaan. Äiti ei halua imettää Lula Annia, eikä mielellään edes koske tähän, ja lapsen syvä sudaninmustuus synnyttää vanhempien välille niin suuria jännitteitä, syytöksiä ja riitoja, että pari eroaa.

Pieni tyttö kaipaa äitinsä hyväksyntää ja huomiota niin kipeästi, että päätyy tekemään sellaisen virheen, joka tuhoaa erään viattoman ihmisen elämän. Vuosia kuluu, ja Lula Ann kasvaa aikuiseksi. Hänestä tulee Bride, menestyvä ja kaunis, aina vain valkeaan pukeutuva nainen, joka on osannut kääntää ihonvärinsä voitokseen. Lapsuuden kokemukset ja syyllisyys menneisyyden tapahtumista eivät kuitenkaan anna naiselle rauhaa.


Toni Morrison on kirjailija, jonka teokset tekevät minuun aina valtavan vaikutuksen. Väkevät Minun kansani, minun rakkaani ja Sinisimmät silmät kuumottavat mielessä vieläkin, vaikka kummankin lukemisesta on jo aikaa. Vuosi sitten lukemani Koti puolestaan on noussut mielessäni yhdeksi rakkaimmista viime vuosina lukemistani käännöskirjoista. Siksi tartuinkin suurin odotuksin tähän Morrisonin uusimpaan romaaniin.

Aiemmin lukemistani teoksista Luoja lasta auttakoon poikkesi parillakin tapaa: tarina sijoittuu enimmäkseen nykyaikaan, ja sen kerronta on selkeästi suoraviivaisempaa kuin kolmessa aiemmin lukemassani romaanissa. Paljon tuttuakin on: Morrisonille ominaiset maagisen realismin elementit kiehtovat tälläkin kertaa (tarinan omituisuudet toivat mieleeni Haruki Murakamin ihanan Sputnik-rakastettuni), ja tekstissä korostuvat sellainen elämänviisaus, näkemyksellisyys, rohkeus ja tarinankerrontataito, jotka kertakaikkiaan riemastuttavat. Jotain on kuitenkin tapahtunut. Etenkin 1970- ja -80-luvuilla ilmestyneiden teosten rajumyrskyn kaltaiseen ilmaisuun verrattuna Luoja lasta auttakoon on kuin tyyntä vettä. Morrisonin aiempien vuosikymmenten vimmaisuus on tyyntynyt ja sen tilalle on astunut uudenlainen seesteisyys ja rauhallisen toteava ote. Kirjailijatar on täyttänyt tänä vuonna 85 vuotta, joten seesteisyys selittynee ihan jo silläkin, että elettyä elämää alkaa olla takana kunnioitettavan kauan. Huikeaa, että Morrison jaksaa vielä kirjoittaa!

Rotukysymykset ovat Morrisonin teoksissa keskeinen teema. Tätä kirjaa luin kuitenkin koko lailla värisokeana ja ennemminkin surullisena tarinana siitä, millaista on, kun vanhemman on syystä tai toisesta vaikeaa kiintyä omaan lapseensa. Briden äiti ei näe tämän mustuuden ohi, mutta "väärän" ihonvärin tilalla olisi voinut olla yhtä lailla mitä tahansa muutakin: lapsen sairaus, anomalia tai vammaisuus, väärä sukupuoli, tai vaikkapa se tilanne, ettei lapsi olisi ollut alkujaankaan toivottu. Luoja lasta auttakoon osoittaa hyvin sen, että rakkaudettomalla lapsuudella voi olla vakavia ja kauaskantoisia seurauksia, ja että lapsuudessa koetut rankat ja kammottavat asiat särkevät ihmisessä jotakin pysyvästi. Se seikka, ettei ihmisen oma äitikään osaa nähdä kuka tai millainen hänen lapsensa todella on, luo melko toivottoman olon.

Vaikka lukukokemuksesta jäi päällimmäiseksi jälleen vahva vaikuttumisen tunne, on myönnettävä, että ensimmäistä kertaa koin Morrisonin parissa myös pientä ärtymystä. Kirjassa oli kahden päähenkilön lisäksi melkoinen määrä sivuhenkilöitä, ja kun käytännössä jokaisen menneisyydestä alkoi paljastua toinen toistaan rankempia kokemuksia, tuli jossain vaiheessa tunne, että vähempikin olisi riittänyt - tarinassa ei tainnut olla yhtään henkilöhahmoa, jolla olisi ollut edes suurin piirtein normaali lapsuus. Rankkuudessaan teos on toki tehokas ja vakuuttava, enkä usko sen jättävän ainuttakaan lukijaansa kylmäksi. Lukuisista henkilöhahmoista nousi esille kaksi, joihin todella ihastuin. Toinen päähenkilöistä, Briden salaperäinen poikaystävä Booker, ja tämän iäkäs sukulaistäti Queen olivat kerrassaan oivallisesti rakennetut, elämänmakuiset hahmot.

Kaikkiaan Luoja lasta auttakoon on hieno, silmiä avaava ja ajatuksia herättävä kertomus oikeaksi ihmiseksi, ajattelevaksi ihmiseksi kasvamisesta. Teosta on luettu blogimaailmassa jo paljon. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Omppu, MarjattaMarikaOksa, Kaisa Reetta, TainaUlla, Mari A, Bleue, Jonna, Jenni ja Krista.

HelMet-lukuhaaste 2016: 24 - Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Moi, täällä ollaan taas! Viime viikot ovat kuluneet joko tiiviisti töissä tai opintojen parissa, koiralenkeillä tai sairastaessa (olen pikkuhiljaa paranemassa viisi viikkoa kestäneestä flunssa-influenssa-flunssa -kierteestä). Olen ajatellut blogia joka päivä, ja lukenutkin melko paljon, mutta aika ja/tai voimat eivät vain ole riittäneet tänne asti. Mutta palailen ennalta suunnittelemattomalta blogitauoltani nyt kepeän kirjahöpön merkeissä, ja jatkan lähipäivinä tuttuun tapaan kirja- ja teatterijutuilla. :) Sain taannoin Lumiomenan Katjalta tämän Facebookissa ja kirjablogeissa ahkerasti pyörineen kirjahaasteen - kiitos vain! ♥ Nyt on hyvä hetki vastailla kivoihin kirjakysymyksiin.



1. Kirja, jota parhaillaan luen: Minulla on aina monta kirjaa kesken samaan aikaan, niin nytkin. :) Aktiivisimmin luen tällä hetkellä juuri tänään aloittamaani Elena Ferranten uutuusromaania Loistava ystäväni (joka vaikuttaa olevan nimensä mukaisesti loistava kirja), Eeva Joenpellon romaania Neito kulkee vetten päällä, uusintakierroksella olevaa Minna Canthin Köyhää kansaa, sekä Jens Andersenin kirjoittamaa hienoa Astrid Lindgren -elämäkertaa Tämä päivä, yksi elämä. Lisäksi edelleen kesken ovat mm. ikuisuusprojektini Volter Kilven Alastalon salissa ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä (nyt on aluillaan toinen nide), sekä englanninkielinen Gustav Mahlerin elämäkerta, jota luen sivun silloin, toisen tällöin. Lähipäivinä on myös tarkoitus aloittaa ensi viikon lukupiirikirja, Günter Grassin Taikalaatikko, sekä Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä, jonka näin eilen Hämeenlinnan teatterissa, ja se oli i h a n a!! ♥ Nyt on niin hyviä kirjoja meneillään, että tekee melkein kipeää.


2. Kirja, josta pidin lapsena: Olin kova tyttö lukemaan jo lapsena. Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjat, Astrid Lindgrenin Eemelit, Melukylän lapset, Saariston lapset ja Pepit, sekä Anni Swanin sadut olivat pienelle minulle tosi rakkaita. Alakoulussa ihastuin mm. Anni Polvan Tiina-sarjaan, Merri Vikin Lotta-sarjaan ja Carolyn Keenen Dana-tyttöihin. Myöhemmin yksi suuri rakkaus olivat L. M. Montgomeryn Anna-kirjat.


3. Kirja, joka jäi kesken: Olen huono jättämään kirjoja kesken, mutta toisinaan jätän kirjoja pitkälle "tauolle". :D Viime vuosina kokonaan kesken ovat jääneet mm. Heidi Jaatisen Finlandia-ehdokkaanakin ollut Kaksi viatonta päivää (joka ei kertakaikkiaan ollut minun kirjani), Umberto Econ Ruusun nimi (jonka tosin aion vielä joskus selättää) ja J. R. R. Tolkienin fantasiaklassikko Taru sormusten herrasta (jota olen yrittänyt monta kertaa, viimeksi viime kesänä, mutta ei vain pysty, huh!).


4. Kirja, joka teki vaikutuksen: Tähän ikään mennessä on ehtinyt vaikuttua kymmenistä ja taas kymmenistä kirjoista, mutta mainittakoon tässä kohtaa ennen kaikkea kolme teosta, jotka ovat paitsi tehneet valtavan vaikutuksen, myös nyrjäyttäneet jotain minussa hyvällä tavalla sijoiltaan - siten, etten kirjat luettuani ole enää ollut ihan sama. Nämä teokset ovat Hannu-Pekka Björkmanin kolme kolumni- tai esseekokoelmaa Valkoista valoa, Kadonneet askeleet ja Välähdyksiä peilissä.

Aivan lähiaikoina olen viimeksi vaikuttunut syvästi kahdesta lukemastani upeasta romaanista, Jukka Viikilän päiväkirjaromaanista Akvarelleja Engelin kaupungista, sekä Iida Rauman teoksesta Seksistä ja matematiikasta. Että tuollaisia kirjoja voikin olla, vau!


5. Kirja, johon palaan uudestaan: Niitäkin on useita, sillä pidän toistosta (seikka, jonka jotkut ystäväni tietävät paremmin kuin hyvin :D ), ja siksi esimerkiksi luen itselleni rakkaita teoksia useampaan kertaan. Mainitsen tässäkin kaksi kirjailijaa, joiden teokset ovat tehneet minuun syvän vaikutuksen: Joel Haahtelan ja Antti Hyryn kirjoja luen mielelläni yhä uudelleen ja uudelleen.


En haasta nyt ketään, sillä haasteeseen on vastannut jo niin moni (melkein kaikki?). Mutta tästä haasteen saa poimia itselleen, mikäli haluaa.

Mukavaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa viikkoa, olkoon se täynnä kevätaurinkoa, sulavan lumen synnyttämiä puroja ja kevättä kohti kurottuvia pajunkissoja! ♥
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...