Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle


Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle (Tammi, 2008. 190 sivua.)

Itkuni alkaa, toisenlaisena kuin koskaan aikaisemmin. Se on vaistonvaraista valitusta, suussa ja kurkussa tuntuvaa paksua ääntä, jota lapsensa hengen puolesta pelkäävät vanhemmat vaikeroivat. Nieleskelystä huolimatta kyyneleet eivät pysy vesikalvona silmissäni vaan valuvat raskaina poskilleni. Ne raapivat jälkiä, jotka tulevat säilymään kasvoillani aina. Viima sisälläni yltyy, hakkaa ihoa kananlihalle. Minut on riisuttu äkkiä ja rumasti. Ovi on paiskattu kiinni, olen jäänyt oikuttelevan sään armoille alasti.

Jäähyväiset Einolle on äidin kertomus ja muistelma pienen lapsen, esikoispoikansa, menettämisestä. Palmusunnuntaina 2005 kolmevuotias Eino herää kesken yöuniensa, valittaa pääkipua ja oksentaa. Äiti ottaa pienen hauvapyjamaisen potilaan viereensä nukkumaan ja aamuyöstä kumpikin saa unen päästä kiinni. Aamulla Eino ei kuitenkaan enää herää. Tajuton lapsi viedään kiireellisenä ambulanssilla sairaalaan, jossa pojalla nopeasti todetaan massiivinen aivoverenvuoto. Eino leikataan, ja siitä alkaa ensin pääsiäisen piinaviikko, jolloin poika taistelee hengestään, ja sitten useiden piinaavien viikkojen sarja, jolloin käy musertavan selväksi ettei pienellä pojalla ole mitään mahdollisuutta enää toipua.

Johanna Ervast kirjoittaa sydäntäriipaisevasti tapahtumista, kokemuksista ja tuntemuksistaan keväällä 2005, Einon sairastumisesta aina tämän kuolemaan. Sairaalahoidosta, lapsestaan luopumisesta ja siitä käsittämättömästä kivusta jonka aiheuttaa kovin isku, joka vanhempiin voi osua.

Kun ihminen vuodattaa paperille sydänverensä, on sitä lukijana mahdotonta käydä arvioimaan tai arvostelemaan. Sen kuitenkin sanon, että Ervast osaa paitsi kertoa, myös kirjoittaa hyvin, ja siltä osin kirjaa oli helppoa lukea. Lienee kuitenkin sanomattakin selvää että kirja oli rankka lukukokemus. Äidin teksti on niin avointa, rehellistä ja viiltävän kipeää, etten usko monenkaan kykenevän lukemaan sitä kuivin silmin.

Itse lapsettomana naisena luin tätä kirjaa paitsi sivustaseuraajana, myös vahvasti ammatillisesta näkökulmasta. Hoitajan työssäni vaikeinta ja raskainta on kohdata kuolevan tai jo kuolleen lapsen vanhempia. Siihen tilanteeseen ei voi koskaan tottua tai oppia, vaikka siihen joutuisi kuinka lukemattomia kertoja tahansa. Oikeita sanoja ei ole olemassa, jokainen kuolema on erilainen, ihan kuin jokainen lapsi ja jokaiset vanhemmatkin ovat erilaisia. Tilanteessa täytyy vain uskaltaa olla avoimesti läsnä, olla oma itsensä ja mikä tärkeintä, ihminen ihmiselle. Tärkeä on roolini silloinkin, kun pieni lapsi kuolee niin etteivät vanhemmat ehdi ajoissa paikalle. On sanoinkuvaamattoman arvokas tehtävä olla se viimeinen turvallinen aikuinen, joka saattaa pienen toiselle puolelle, koskettaa, silittää päätä, puhuu hiljaa. Sellaisina hetkinä tiedän tekeväni jotain tärkeää, olevani välikappaleena jollekin sanoja suuremmalle.

Ervast kirjoittaa Einon saamasta hoidosta ja poikaa hoitaneista sairaanhoitajista liikuttavan kauniisti. Hän kertoo miten hoitajat Einon lähellä jaksavat ja ovat niitä turvallisia aikuisia, jollainen uupunut esikoisestaan luopumaan joutuva äiti ei enää jaksa olla. Miten osastolla aidosti välitetään toisesta ihmisestä. Tämä kirja antoi minulle rankkuudestaan huolimatta paljon: se antoi voimaa tehdä työtäni edelleen niin hyvin kuin osaan - ja aina suurella sydämellä.

Hoitajat Einon osastolla ovat ihania. He jaksavat ja jaksavat. He ovat kuin enkeleitä, sanansaattajia. He näkevät menneeseen, meidän entiseen hyvään elämäämme. He näkevät tämän hetken, meidän musertavan surumme ja murheemme. Mutta ennen kaikkea he näkevät tulevaisuuteen, aikaan, jota me emme usko tulevan. Meidän tulevaisuutemme on mennyt rikki. Sitä ei ole meille. Meillä on vain nykyhetken kipu ja tuska. Mutta hoitajat tietävät, että tulevaisuus tulee meillekin, sillä kokemus on opettanut sen heille. He ovat kuunnelleet ennen meitä monia vanhempia, joiden lapsi on ollut kuolemansairas. He kuuntelevat monia vanhempia myös meidän jälkeemme. Minusta tuntuu, että olemme ensimmäiset ja viimeiset, jotka saavat osaksensa näin raskaan taakan, mutta hoitajat tietävät, että huominen tulee, meillekin. Niin on tapahtunut toisillekin, mutta me emme sitä tiedä, enkä minä edes usko siihen. Meillä on vain tämä tuska, joka polttaa sisältä. Hoitajat kertovat välillä samantapaisista tilanteista. He kertovat vanhemmista, jotka ovat saatelleet lastansa kuoleman syliin. He näkevät eiliseen, tähän hetkeen ja huomiseen. He tuovat sanaa sieltä, mikä meiltä on rikottu ja viety pois.

Mielestäni kelle tahansa tekisi hyvää lukea tämä kirja, pysähtyä todella hetkeksi niiden elämän suurimpien asioiden äärelle. Tosin ymmärrän hyvin että pienten lasten vanhemmille tämä kirja voi olla liian vaikeaa lukea. Hoitotyötä tekeville tämä antaa paljon, samaten varmasti läheisensä, tai mikä pahinta, lapsensa menettäneelle. Kirjasta kirjoittaminen oli minullekin rankka kokemus, saatan vain hämärästi kuvitella miten vaikeaa kirjoittaminen ja kaiken uudelleen eläminen on ollut Johanna Ervastille. Hän on kuitenkin tehnyt hienon työn ja saanut aikaan valtavan arvokkaan ja tärkeän kirjan pienen rakkaan pojan elämän viimeisistä hetkistä. Jos voisin, sanoisin Ervastille kaksi asiaa: kiitos, ja olen niin pahoillani.

Kommentit

  1. Muistelen lukeneeni Johanna Ervastin haastattelun hänen julkaistuaan kirjansa. Itkin silloin. Luulen, etten koskaan voi lukea tätä kirjaa, koska lapsensa menettämisen pelko on pahinta, mitä äitinä voin kuvitellakaan. Silti toivon, että mahdollisimman moni lukisi tämän.

    VastaaPoista
  2. Voi että..minua alkoi itkettää jo tätä kirjoitustasi lukiessa. Hienoa, että toit näin tärkeän kirjan blogiisi!!!

    En ole lukenut kirjaa, aikonut kyllä jo pitkän aikaa, mutta en vain pysty. Omat poikani ovat niin samoissa ijissä (miten ihmeessä tuo ikä-sana taipuu ;D)..että en vain pysty. Haluan tämän kuitenkin joskus lukea, sillä siitä olen varma, että pikku-Einon tarina ansaitsee tulla mahdollisimman monella luetuksi.

    VastaaPoista
  3. Voi Sara, kyynel tuli silmiin tätä kirjoitustasi lukiessani, krjoitat niin koskettavasti hoitotyön ja elämän kipeistä hetkistä. Minä luin Ervastin kirjan vuosi, pari sitten, ja silloin niitä kyyneliä tuli vuodatettua useampiakin. Haluaisin lukea myös Ervastin toisen kirjan, Jäähyväisten jälkeen.

    VastaaPoista
  4. Minustakin tämä oli hyvä lukea vaikka se oli todella surullinen, koskettava tositarina. En ole ikinä itkenyt niin paljon kirjaa lukiessani kuin tämän parissa.

    VastaaPoista
  5. Katja, ymmärrän kyllä hyvin. Minäkin toivoisin että mahdollisimman moni lukisi tämän kirjan.

    Susa, minuakin itketti kun kirjoitin tämän. :) Ja kiitos! Tästä oli vaikeaa kirjoittaa. Luin kirjan jo elokuun alussa enkä ole tähän päivään mennessä löytänyt sanoja tähän päivitykseen. Tänään se sitten kuitenkin tuli - pakko kirjoittaa. Ja tosiaankin, pikku-Einon tarina todella ansaitsee tulla luetuksi.

    Maria, kiitos paljon! <3 Ihanaa että olet lukenut Einon tarinan! Minäkin haluan joskus lukea Jäähyväisten jälkeen...

    Sanna, olen ihan samaa mieltä. Ja tämä kirja todella on koskettavaa luettavaa.

    VastaaPoista
  6. Puhut kirjasta ja työstäsi todella kauniisti. Yleensä välttelen kirjoja, jotka tuntuvat henkisesti liian raskailta, mutta tämän kirjan voisin yrittää lukea. Minulla ei ole vielä omia lapsia, joten nyt siihen vielä kykenen. Myöhemmin tuskin enää pystyisin.

    VastaaPoista
  7. Saraseeeni, kiitos! <3
    Tätä kirjaa kyllä suosittelen, tämä kannattaa ehdottomasti lukea.

    VastaaPoista
  8. Voi Sara. Kaunis arvio, ja niin kuin olen aiemminkin sanonut: teet niin hirveän arvokasta työtä! Mutta minunkin täytyy jänistää tämän kohdalla. En ole mitenkään yliherkkä ihminen, ja olen yleensä sitä mieltä, että meidän kuuluu tietää, mitä kauheuksia maailmassa tapahtuu, mutta tämä on eri juttu, tässä en koe tarvetta itse tietää. Kirja on varmasti hieno ja tärkeä monelle muullekin kuin kirjoittajalle, mutta omat lapset ovat vielä liian lähellä Einon ikää. Ei pysty (kevennyksenä: liian hapokasta). Ehkä kymmenen vuoden päästä. :)

    Ihana, kun toit tämän blogiisi!

    VastaaPoista
  9. Kiitos ihana Karoliina! <3 :)
    Ehkä joskus, jonain päivänä, pystyt vielä lukemaan pikku-Einon tarinan... :)

    (Hyvä kevennys! :)

    VastaaPoista
  10. Minä olen pyöritellyt tätä kirjastossa moneen kertaan, lainatako vai ei. Aina on jäänyt lainaamatta, kun aihe tuntuu niin kipeältä. (Eikä vain tunnu vaan on sitä.)

    Oman lapsen menettämisen aiheuttamaa tuskaa on mahdotonta kuvitella. Jos pelkkä ajatus sattuu näin paljon, miten hirveää se todellinen menetys on?

    Haluaisin kovasti lukea Einon tarinan, mutta en tiedä pystynkö ikinä. Toivottavasti.

    Kiitos tästä arviosta ja siitä työstä, mitä teet.

    VastaaPoista
  11. Voi, kuulostaa raastavalta kirjalta, mutta haluaisin kyllä nyt lukea tämän.

    Minulla on rajaton kunnioitus hoitotyön tekijöitä kohtaan. Jos te pystytte kohtaamaan nämä asiat työssänne, täytyy minun (näin lapsettomana naisena) pystyä niistä lukemaan.

    VastaaPoista
  12. Vedet silmissä luin minäkin arvostelusi. En pysty itse lukemaan kirjaa, joten kiitos että sinä teit sen ja kirjoitit siitä vielä niin kauniisti. Ihana kuulla myös mietteitä työstäsi. Arvostan hoitajia ja lääkäreitä erittäin paljon, varsinkin sellaisia jotka osaavat ottaa huomioon potilaan iän ja myös meidät vanhemmat.

    VastaaPoista
  13. Minäkin herkistyin jo sinun tekstistäsi. Kiitos Sara kun toit tämän esille, minä harkitsen vakavasti tätä.. Kiitos.

    (on a brighter note, käväisepä blogissani kurkkaamassa.. :)

    VastaaPoista
  14. Niin ja nyt minä sitten varasin tämän saman tien.

    VastaaPoista
  15. Aivan ihania kommentteja täällä, kiitos teille! <3

    Maija, kiitos sinulle. <3 Kenties joskus tulee se päivä että pystyt lukemaan pienen Einon tarinan...

    Liisa, kiitos kauniista sanoistasi! <3 Jään odottamaan millaisia ajatuksia ja tunteita Einon tarina sinussa herättää, jos luet kirjan.

    Villasukka, kiitos sinulle! <3

    Linnea, hienoa jos luet Einon kirjan, kovasti odotan miten sen koet ja miten siitä kirjoitat. Ja kiitos vielä ihanasta arvontavoitosta, olen niin iloinen että arpaonni suosi juuri tässä arvonnassa! <3

    VastaaPoista
  16. Ehkä voisin jo kokeilla tämän lukemista. Oma tyttäteni kuoli aivosyövän runtelemana kaksi vuotta sitten ja usein tulee vielä vaikeita hetkiä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit