Eeva Tikka: Hiljainen kesä

Eeva Tikka: Hiljainen kesä (Gummerus, 1979. 277 sivua.)

  Vene ui yhä syvemmällä ja päästi aaltoja ylitseen. Se oli haavoittunut ja halusi levätä jo.

  Se tiesi tämän! Se tahtoi tätä! Se odotti häntä kaislikossa, odotti kevättä lumen alla, odotti häntä lähtemään - viedäkseen hänet tähän viimeisillä voimillaan.

  Hän huusi mutta tuskin kuuli omaa ääntään. Silti hän huusi, kauhuissaan, monta kertaa. Huutaessaan hän muisti miten äänettömänä koira oli häntä katsonut kun hän eilisaamuna lähti. Seisoi koppinsa edessä ja katsoi mutta ei pyrkinyt mukaan - sitä hän silloin ihmetteli ettei pyrkinyt.

  Sekin tiesi tämän!

On 1970-luvun loppupuoli pohjoiskarjalaisessa maalaismaisemassa. Eletään kevään kynnyksellä, jäät alkavat lähteä järvestä, kun yhdeksäntoistavuotias Olli soutaa hivenen rikkinäisellä löytöveneellä kotirannasta läheiselle Lammassaarelle viettämään viikonloppua ja järjestelemään ajatuksiaan yksinäisyydessä. Töitä ei löydy, raha ei ole riittänyt auton ylläpitoon, ja autosta luopumisen myötä tyttöystäväehdokaskin on lakannut hakeutumasta Ollin seuraan. Kun poika herää myrskyiseen aamuun vietettyään saarella yhden kylmän yön, hän alkaa kaivata kotiin aamukahville, ja koko saaressa käynti alkaa tuntua harharetkeltä. Olli työntää veneensä myrskyävään järveen ja uskoo selviytyvänsä kotiin korkeista ja terävistä aalloista huolimatta. Toisin käy.

Ollin kuoleman myötä muulla perheellä on edessään hiljainen kesä. Ekaluokkalainen Esko ei voi ymmärtää ettei isoveli enää palaa, kuusitoistavuotias Ulla taas pelkää menevänsä surusta rikki - ja miten palasina voisi mennä kouluun? Ollin vanhemmat vaikenevat tahoillaan, ja mummon tehtäväksi jää pitää perhe kasassa ja maatalon arki pyörimässä. Ukki puolestaan makaa vanhainkodissa halvaantuneena.

  - Eikö häntä suatane toisettii hautajaiset tänä vuonna, hän sanoo ja huokaa. Sitten hän polkaisee reippaasti mopon käyntiin ja ajaa pihasta tielle.

  Mutta minä ajattelen että ukin kuoleminen voi kestää vielä kauan, vuosikausia vielä niin kuin se vuosia sitten on jo alkanutkin. Olli sen sijaan - miten erilainen kahden ihmisen kuolema voi olla. Miksei ihmisen itse anneta valita milloin ja miten kuolee - jos saisi valita, olisiko maailma täynnä kuolemista pakoilevia vanhuksia? Milloin minä olisin valmis kuolemaan? Milloin ihminen yleensä saa kyllikseen elämästä?

Toukokuussa Olli lasketaan haudan lepoon. Maatalo ei lepää, kevätkylvöt on tehtävä ja perunat istutettava, tulee juhannus, ja pian jo elokuiset viljanpuinnit ja lempeän lämpimät, pimeät illat. Luonto etenee kesästä syksyyn, ja maatalon arjessa perheenjäsenet yrittävät käydä läpi suruaan, kukin omalla tavallaan.

En ole aiemmin lukenut Tikan kirjoja, ja tartuinkin tähän Hiljaiseen kesään Kirjavan kammarin Karoliinan suosituksesta, lähes täysin ilman ennakko-odotuksia. Ja onneksi tartuin - kuten edellisessä merkinnässäni jo ehdinkin todeta, sain kirjan myötä valtavan upean lukuelämyksen. Ihastuin Tikan kerrontaan jo alkusivuilta lähtien, ja lopulta luin suurimman osan kirjasta pala kurkussa ja kyyneleet silmäkulmissa.

Hiljainen kesä on surullisen aiheensa ympärillä valtavan viisas, lämmin ja lempeä kirja. Se koskettaa syvästi, ja tuntuu kuitenkin ihanan lohduttavalta. Tikka käsittelee jokaisen perheenjäsenen surua yksilöllisesti ja ymmärtäen, ja jopa kuusivuotiaan Eskon ääni tuntuu aidolta, pienen pojan ajatusmaailmaa on kuvattu varsin todentuntuisesti ja onnistuneesti. Pohjoiskarjalan murre elävöittää tekstiä kauniisti ja tekee henkilöistä vielä astetta todempia.

On mielenkiintoista ikään kuin sivustakatsojana seurata, miten erilaisia Ollin omaiset ovat surussaan. Yksi asia heitä kuitenkin yhdistää: puhumattomuus. Kuolemasta ja menetyksestä ei puhuta, vaan jokainen kietoutuu omaan suruunsa ja yrittää omalla tavallaan päästä asian kanssa sinuiksi. Perisuomalaisella (ja varsin omakohtaisella) tavalla tutulta kuulostaa myös se, ettei kuolemasta keskustella ollenkaan pienen lapsen kanssa. Seitsemänvuotiaan Eskon käytös muuttuu veljen kuoleman jälkeen, ja lukijana on helppoa ymmärtää mistä on kysymys. Kirjan aikuiset eivät sitä kuitenkaan tunnu ymmärtävän, lapsi saa kiukutteluunsa selkeän ankaran vastauksen: "Etkö sie poika ymmärrä että äitilläsi on suru." Vanhempien, ja erityisesti Ollin äidin tuntemukset Tikka on kuvannut niin vahvasti sydämellä, että ne tuntuvat lukiessa menevän suoraan ihon alle.

  Hän on melkein iloinen siitä ettei anoppi nyt ole tässä hänen kanssaan. Sillä tällä hetkellä hän ei ole vain perheensä jäsen ja sen osa, vaan hän on kokonainen yksinään. Kokonainen vaikka on reikiä täynnä ja vaikka löytää niitä aina lisää ja vaikka niiden läpi huljuu suru: suru menettämisestä ja kaiken, myös itsensä vaillinaisuudesta, joskus koko maailmastakin kun hän ajattelee millainen se on ja miten paljon siinä kärsitään. Mutta oma suru on kuitenkin häntä lähinnä, sen kosketus kuin muistuttava käsi joka työntää sormensa reikiin ja kulkee lävitse juuri kun sen luulee voivansa vähäksi aikaa unohtaa.

Hiljainen kesä on vaikuttava kirja. Mikäli lukijalla on tarttumapintaa tarinan teemoihin, menetykseen ja surutyöhön, tulee kerronta vielä vahvemmin liki. Ja vaikkei olisikaan, se varmasti vakuuttaa silti. Tikan hahmot ovat todenmakuisia, kerronta arkisella ja jotenkin niin suomalaisella tavalla kaunista, ja maaseudun ja maalaiselämän kuvaus elävää. Käet kukkuvat, pöllöt huhuilevat iltahämärissä, ja kuovi päästää lyhyen hätäisen äännähdyksen, järvellä koetaan verkkoja ja kurjet kylpevät oraspellossa. Tällaisen maaseudun kasvatin romaani kuljetti paitsi Pohjois-Karjalan vaaramaisemiin, myös lapsuuteni maisemiin Itä-Uudellemaalle, heinäpelloille heinäntekoaikaan, naapuriin possuja syöttämään ja pellonlaitaan seuraamaan sadonkorjuuta. Lukiessa mieleni alkoi myös tehdä oikeaa pannukahvia ja kalakeittoa. :)

Hiljainen kesä oli siis monella tapaa onnistunut lukukokemus: se vei suurien kysymysten äärelle, liikutti, kosketti, lohdutti ja nostatti esiin nostalgian aallon. Lopulta se toimi myös erinomaisena muistuttajana siitä, mikä lopulta onkaan elämässä tärkeää.

  Siksi on vaikea käsittää että hän on joutunut poikansa sille antamaan. Ennen itseään, ennen isäänsäkin. Se tuntuu mahdottomalta - ja kuitenkin se on toteutunut. Se on käynyt hänelle toteen kuin kirveen lyönti syvälle elävään puuhun. Ja puu seisoo vielä vaikka on puoliksi poikki, eikä siinä näy muutosta päälle päin: se näyttää elävältä, sen haava tihkuu kirkasta pihkaa ja neulaset ovat syvän vihreät. Mutta yhteys juuriin on puolittain poissa.

  Siltä hänestä tuntui kun se hänelle tapahtui. Siitä pitäen elämä on hitaasti virrannut hänestä pois - ei se elämä joka ilmenee siinä että ihminen kävelee ja puhuu ja nukkuu ja tekee työnsä, vaan se elämä joka antaa kaikelle tälle elämän maun.

Suurkiitos vielä ihanalle Karoliinalle loistavasta lukuvinkistä! <3 Eeva Tikan suhteen tämä ei jää tähän. :)