Maaria Päivinen: Silja ja Mai

Maaria Päivinen: Silja ja Mai (ntamo, 2010. 255 sivua.)

Ihminen tarvitsee Main kaltaisen ihmisen rinnalleen ja se on paljon pyydetty. Silja vaipui tämän tästä masennukseen; syynä liika, paljous, ylivoimaisuus; järkähtämätön paine pyrkiä muuttamaan muotoa. Eikä hän silti - kaikista ponnistuksistaan huolimatta - saanut Maita huomaamaan itseään sillä tavalla kuin olisi tarvinnut. Hän ei saanut Maita, itseasiassa, lainkaan, koskaan, ei sinä aamuna ei milloinkaan! 

Silja on herkkä ja esteettinen nainen, oppinutkin, englannin kielen lehtori. Mai on Siljan alivuokralainen, hän rassaa työkseen autoja ja on raivokkaan tehokas saamatta elämässään kuitenkaan mitään aikaiseksi. Mai tekee mitä huvittaa, hän on hurja, häikäilemätön, raaka, röyhkeä ja itsevarma - hän tulee ja menee miten huvittaa, ja Silja antaa kaiken anteeksi. Silja vihaa ja rakastaa Maita samanaikaisesti, hän juopuu Maista, sulautuu yhdeksi ja repäisee taas itsensä rajusti irti. Silja ja Mai kertoo näiden kahden naisen tarinan, se kertoo tarinan rakkaudesta, vihasta, intohimosta ja kipeästä kaipuusta.


Sain Päivisen kirjan luettavakseni jo viime kesän lopulla. Minua hieman jopa pelotti alkaa lukea sitä. Tiesin kerronnan olevan tavallisesta kaunokirjallisuudesta poikkeavaa, ja mietinkin ymmärränkö, osaanko, pysynkö kyydissä? Silja ja Mai onkin kuin pitkä surrealistinen runo. Se ei ole helppo kirja, se vaatii oikean ajan, vireen ja mielentilan, jotta lukiessaan pääsee sisälle sen moniulotteiseen ja hypnoottiseen maailmaan. Tarinan päättyessä olo on hengästynyt, vähän huimaavakin, mutta maaliviivan ylittäminen aikaansaa raukean olotilan, matka on ollut hurja mutta palkitseva.

Silja ja Mai on varsinainen mielikuvien ja symboliikan runsaudensarvi. Se huokuu eroottista voimaa, alkukantaisuutta ja jopa rajua eläimellisyyttä - toisaalta siinä kuitenkin on koskettavaa herkkyyttä ja seesteisyyttä. Se on vuorotellen ruma, kaunis ja rumankaunis tarina, ylistys ja rukous naiseudelle sen kaikkine iloineen ja kirouksineen.

Paitsi runsailla eroottisilla kohtauksilla, teoksessa on tärkeä roolinsa myös maantieteellä. Mai pakenee jotain - itseään tai asioiden kohtaamista? - milloin minnekin päin maailmaa, joko mielessään tai konkreettisesti, Silja puolestaan pakenee Maita Moskovaan.

Ja hänen vanansa; ei sellaista jää jos se piirretään aallottomaan veteen; joutuu matkustamaan ilman passia Vilnaan ja Pariisiin, Hampurin läpi Brysseliin, Meksikoon, Keniaan, Tansaniaan; Silja valui alas Etelämantereelle, Kuolan niemimaalle, Mumbain kautta Pekingiin, eikä missään ollut hyvä; alastomat asennot olivat Siljan valkoinen, irstas humala; alastomat pitkitetyt asennot hänen tyhjä hautapaikkansa josta kaikki joskus alkaisi jälleen, luonnon kiertokulku; pidellään viimeistä henkäystä, muututaan mullaksi, joka jää jalkapohjiin, kovettuu. 

Mai on miestennielijä, Siljakin yrittää hakea lohtua tuntemattoman sylistä tuntien itsensä lopulta vain vajaaksi naiseksi. Selväksi tulee myös Siljan kaipaus jota hän tuntee tätä raakalaismaista ystäväänsä kohtaan, rakkaus joka jää vaille vastakaikua ja täyttymystään. Naiset herättävät lukijassa runsasti tunteita; sääliä, raivoa, turhautumista, ja toisaalta myös iloa ja onnea - tämä on teos joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi, teos jota ei lueta vaan joka täytyy elää ja kokea.

Päivinen vyöryttää lukijan eteen kyyneliä, meren lailla kuohuvaa vihaa, sairauden aiheuttamaa pelkoa, rommiteetä ja leualle valuvaa mansikkarahkaa, tyhjää melua, jätesäkissä muljahtelevia kissanpentuja ja lopulta appelsiinintuoksuista kodikkuutta. Silja ja Mai on uskalias hyppy kylmään veteen, hengästyttävä matka jolle on uskallettava lähteä avoimin mielin.

Maaria Päivinen kirjoittaa myös hienoa blogia täällä, ja viime vuonna häneltä on ilmestynyt jo toinen romaani, Minä rakastan sinua nuori mies. Minua ennen Siljan ja Main ovat lukeneet Paula ja Villasukka kirjahyllyssä, ja Kiiltomato.netissäkin kirja on saanut hienon arvostelun. Lukemani kappale on tosiaan kiertokirja, kuka haluaa päästä seuraavaksi sen pariin?