David Vann: Kylmä saari

David Vann: Kylmä saari (WSOY, 2014. 328 sivua. Alkuteos Caribou Island, 2011. Suomentanut Irmeli Ruuska.)

  Kolmekymmentä vuotta sitten tämä paikka oli ollut uusi. Ja hän itse oli ollut nuorempi, haave vielä tuore, vielä saavutettavissa. Ilma kuulaampaa, vuoret terävämmin taivasta vasten piirtyneitä, metsässä enemmän eloa. Jotain sellaista. Herkkä aistimus maailmasta, sellainen joka ajan myötä haihtuu. Meillä on lahja, mutta se on hauras, pysymätön. Nyt tämä paikka oli pikemminkin idea, ontoksi muuttunut, sisällyksetön. Jäljellä enää hyttyset, väsynyt vanha ruumis ja tavallinen ilma. Täällä hänen kuului elää, mutta olisi pitänyt tulla jo silloin.

Keski-ikäiset Irene ja Gary ovat olleet naimisissa kolmisenkymmentä vuotta. Kumpikin ymmärtää avioliiton natisevan liitoksissaan, mutta ei ole vielä valmis myöntämään asiaa edes itselleen. Gary pyrkii pelastamaan liittonsa toiminnan kautta: hän ryhtyy toteuttamaan omaa unelmaansa syrjäiselle saarelle entisaikojen tyyliin rakennettavasta mökistä, jonka pariskunta yhdessä rakentaisi. Eletään loppukesän viimeisiä päiviä, mutta Alaskassa kun ollaan, lähestyy kylmä syksy rankkasateineen ja ensilumineen vauhdilla. Rakennustöitä saarella aloitellessaan tulee pariskunta kylmän syyssateen yllättämäksi, ja pahasti kastunut Irene sairastuu. Sairauden lisäksi naista painaa myös menneisyys: hän on lapsena löytänyt itsemurhan tehneen äitinsä, mutta ei ole käsitellyt asiaa mielessään koskaan.

Toisaalla seurataan pariskunnan aikuisia lapsia, Markia ja erityisesti esikoistytärtä, Rhodaa. Nainen kaipaa elämäänsä pysyvyyttä ja samanlaista pitkää parisuhdetta, kuin vanhemmillaan on. Hän seurustelee reilusti itseään vanhemman Jimin kanssa ja haaveilee häistä ja elämästä vakavaraisen hammaslääkärin rouvana. Jim puolestaan potee neljänkympin kriisiä, ja omaa elämäänsä puntaroidessaan päätyy pettämään Rhodaa. Keskiössä on siis kaksi parisuhdetta, joissa enemmän on pielessä kuin kohdallaan. Syrjäisellä saarella ahtaan ja huteran mökin noustessa kohti harjaansa myös neljän ihmisen elämät etenevät vääjäämättä kohti kohtaloaan.


Kylmä saari on ollut tämän syksyn uusista kirjatuttavuuksista se positiivinen yllättäjäni. Se on mielenkiintoinen tarina, kirpeä ja kuulas kuin alaskalainen syyspäivä, onnistunut yhdistelmä kaunista ja rumaa. Kauniiksi sen tekevät jo jokaisen uuden luvun aloittava piirroskuva sankasta metsämaisemasta (katso kuva alla), ja ylipäänsä jylhän erämaaluonnon kuvaus, joka on niin eläväistä, että kirjaa lukiessa palelee vähän koko ajan. Rumuus sen sijaan löytyy ihmisistä, jotka ajattelevat rumia asioita ja tekevät rumia tekoja. Romaani on vahvasti elämänmakuinen erityisesti henkilöhahmojen ansiosta, joista Vann on onnistunut kirjoittamaan todella aidon oloisia, oikeita ihmisiä, lihaa ja verta. Hahmot ovat sopivasti kompleksisia ja uskottavan moniulotteisia kaikkine ajatuksineen ja pelkoineen. Paljon pidin myös romaanin dialogista, joka on monin paikoin varsin herkullista. Käännöksen korkea tasokin ilahduttaa, Irmeli Ruuska on tehnyt hienoa työtä.

Muuten (aihepiireiltään) raskasta romaania keventää ripaus melko tummanpuhuvaa huumoria. Eniten sitä tarjoilee sivuhenkilöksi jäävä Markin pääkaupungista saapunut tuttava, Carl, joka tuntuu olevan varsinainen oman elämänsä Aku Ankka -- kaikki mihin Carl ryhtyy, on tuomittu epäonnistumaan. Toisaalta hän on myös kirjan sympaattisin hahmo, se ainoa, johon lukiessaan oikeasti kiintyy. Omalla tavallaan mielenkiintoinen on myös Carlin särmikäs tyttöystävä Monique, jonka tehtävänä on toden teolla sekoittaa pakkaa.

Ennen kaikkea Kylmä saari on terävä ja tarkkanäköinen parisuhteen kuvaus. Se piirtää kuvan avioliitosta, jossa vuosien jälkeen on jäljellä enemmän katumusta ja jossittelua kuin lämpöä ja rakkautta. Se näyttää lukijalle mitä vuosien puhumattomuus ja jatkuva periksi antaminen saavat aikaan, ja miten epäterve on suhde, jossa yhden elämä on selviö, jota ei sovi asettaa kyseenalaiseksi, kun toisen ääneen sanomattomana tehtävänä on vain säestää. Vann vertaa avioliittoa itsetuntoon: se voi olla häilyvä ja ailahtelevainen, tärkeä ja samalla yhtä tyhjän kanssa -- sen olemassaoloon luottaa vuosia, mutta kun sitä etsii kaivatessaan elämään sisältöä, jotain mistä tarttua, käteen jää pelkkää ilmaa. Hyvä on lopulta muistaa myös, että voihan sitä valita, kenen kanssa on, muttei sitä, millainen toisesta tulee.

  Oikeastaan Irene toivoi, että Gary kävisi vain pitkälleen hänen viereensä. He kaksi rannalla. He antaisivat periksi, päästäisivät irti köydestä, antaisivat veneen ajelehtia pois, unohtaisivat mökin, unohtaisivat kaiken mikä ei mennyt vuosien varrella kuten kuului ja palaisivat vain kotiin lämmittelemään ja alkaisivat kaiken alusta. Ei se mahdottomalta tuntunut. Jos he kumpikin päättäisivät tehdä niin, kyllä he pystyisivät siihen.

Kylmän saaren viimeiset luvut salpaavat hengen. Vaikka tarina ehkä paikoin tuntuu hivenen ennalta-arvattavalta -- kuten ihmissuhteista kertovat romaanit niin usein -- loppuratkaisu ei sitä ole. Henkilöitä ja tapahtumia miettii vielä pitkään takakannen sulkeuduttua, on melkein vaikeaa päästää irti. Hämmennystä aiheuttaa myös se, miten Vann on onnistunut näinkin kuluneista aiheista kirjoittamaan toimivan ja raikkaan, suorastaan nerokkaan romaanin.

Kylmä saari on komea kuvaus jylhästä ja karusta Alaskasta, jossa ihmisen on syytä muistaa olevansa luonnon armottomuuden edessä pieni ja heikko. Minua kirjan sivuilta puhaltava raaka tuuli ei säikäyttänyt, päinvastoin. Vannin kerronta sai minut kaipaamaan Alaskaan, sillä haluaisin päästä maisemaan jossa voi imeä itseensä ilmaa, taivasta ja etäisyyksiä. Se sai myös pohtimaan elämää ja puntaroimaan tyytyväisyyttä ja tyytymättömyyttä, karille ajaneita ihmissuhteita ja omia haaveitaan. Mainio kirja!