Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Ritari

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Ritari (Books North, 2014. 31 sivua.)

Maailman viimeinen Lohikäärme on surmannut pohjoisen valtakunnan kuninkaan, ja asukkaat ovat eläneet vuosikausia ilman hallitsijaa. Hävitettyään puolet valtakunnasta Lohikäärme on vetäytynyt kaukaiseen luolaan levolle. Kun on kulunut kahdeksankymmentäyhdeksän rauhallista vuotta, alkavat asukkaat huolestuneina ounastella Lohikäärmeen heräävän pian unestaan.

  Päivisin ilma kaukaisten vuorten yllä näytti pyörteilevän, aivan kuin valtavien siipien liike olisi pakottanut sen hitaasti polkemaan paikallaan. Öisin taivaankaari oli kammottavan musta ja tähdetön. Kuin tähdetkin olisivat alkaneet pelätä, että pian - hyvin pian - Lohikäärmeen nälkä jälleen heräisi pitkästä unestaan.

Kuolleen kuninkaan viimeinen jälkeläinen on koko elämänsä ajan tähdännyt yhteen ainoaan päämäärään: hän on päättänyt kostaa kuninkaallisen esi-isänsä kuoleman surmaamalla Lohikäärmeen miekallaan, ja nostaa täten sukunsa takaisin suuruuteen. Aikuiseksi kasvettuaan hän pakkaa mukaan sukunsa vaakunan -- johon on kuvattuna kuollutta kuningasta edustava kaunis kultakruunulla seppelöity tammi -- ottaa hevosensa ja lähtee ratsastamaan kohti kaukaista vuorta, jonka uumenissa Lohikäärme lepää. Matkalla hän tapaa joukon ikivanhoja miehiä, joilla on kummallinen salaisuus, sekä kauniin prinsessan, josta on tuleva hänen vaimonsa.

Luin keväällä tämän Puiden tarinoita -lastenkirjasarjan ensimmäisen osan, Puusepän, ja ihastuin Küttnerin ja Tietäväisen yhteiseen kädenjälkeen niin, että jäin innolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa. En ole ollut ainoa kirjaan ihastunut, sillä Puuseppä kilpailee tämänvuotisen Finlandia Junior -palkinnon voitosta. Huikeaa! Myös odotus tämän sarjan toisen kirjan suhteen palkittiin, sillä Ritari viehätti ja ihastutti minua vielä Puuseppääkin enemmän.

  Tuuli oli pyyhkinyt usvan mukanaan ylängöltä. Prinsessa katsoi, kuinka pölyisiin ja himmenneisiin sotisopiin puolittain pukeutuneet vanhat miehet raahustivat yhtenä joukkona halki ylängön, suoraan kohti sen toisella laidalla erottuvaa suurta luolaa, joka ammotti vuorenseinässä mustana kuin reikä maailmassa. 
  Prinsessan palvelijat hevostensa selässä pyysivät emäntäänsä kiirehtimään, heidän oli paettava. Sen jälkeen kun Lohikäärme nousisi luolastaan, tämä tienoo ei olisi enää eläville olennoille sopiva paikka. Prinsessa käski muiden lähteä, hän itse jäisi odottamaan Lohikäärmettä. Hän halusi nähdä sen. 
  - Rakkaus ei pakene, sanoi Prinsessa. - Se juurtuu. Se pysyy, kasvaa, kantaa hedelmää ja uhmaa kaikkea sitä, mikä on mahdotonta ja toivotonta.

Kuten edeltäjänsä, myös Ritari on arvostetuille klassikoille ja perinteiselle sadunkerronnalle kunniaa tekevä tarina. Siinä on jännittävä juoni, ajatuksia herättävää hyvän ja pahan vastakkainasettelua, sekä viehättävän vanhanaikaista realismia aivan H. C. Andersenin henkeen: ihminen voi olla häikäilemätön ja paha, ja satumaailmassa voi olla kuolemaa ja tuskaa aivan kuin oikeassakin elämässä. Silti kaikki on kerrottu niin, että kirja jättää hyvän ja lukukokemuksesta viehättyneen olon. Lapsilukijakin voi kokea, että vaikka maailmassa on pelottavaa pahuutta, on sitä enemmän hyvää ja kaunista, ja että lopulta oikeus voittaa.

Tarina on kekseliäs, sellainen joka saa aikuisenkin lukijan kääntämään sivuja lumoutuneena, haluten tietää miten sadussa lopulta käy. Pienempiä lukijoita kirjan ihana ritari ja prinsessa varmasti viehättävät, ja pahaa lohikäärmettä pikkulukija taas puolestaan jännittää. Ritari on hieno ja viisas kertomus, ja ihastuttavan ehjä ja kokonainen tarina, joka solmii kaikki juonenkäänteet ja -haarat napakaksi kokonaisuudeksi. Oma lukunsa on luonnollisesti Ville Tietäväisen kuvitus, joka on melkein itkettävän ihanaa: kirjan jokainen kuva on taideteos, joka ansaitsee tulla tarkastelluksi rauhassa ja yksityiskohtiin syventyen. Tämä kirja on upea kunnianosoitus vanhoille saduille ja taiteelle, uskollisuudelle ja rakkaudelle, ja sillä on tärkeä paikkansa suomalaisessa lastenkirjallisuudessa.

Ritari on luettu myös mm. Yöpöydän kirjat- ja Kirjakko ruispellossa -blogeissa.