Antti Tuuri: Talvisota

Antti Tuuri: Talvisota (Otava, 2009. 1. painos 1984. 242 sivua.)

  Meno Seinäjoelle kesti koko yön eikä oikein osattu nukkua kun sentään oltiin matkalla kohti tuntematonta päämäärää ja pitkin syksyä oli saatu lukea niistä neuvotteluista, joita meidän hallitus kävi Moskovassa ja venäläisten vaatimuksista, joiden mukaan meidän piti antaa niille pala Suomesta, koska niillä itsellään kuulemma oli maata niin vähän olemassa siellä kotonaan päin ja ne sen takia tarvitsivat sitä lisää.
  Meidän mielestämme Venäjän pojalla oli maata jo aivan tarpeeksi. Arvelimme, että jos oikein kova paikka tulee, niin meillä on antaa niille korkeintaan sellainen metri kertaa kahden pala, minkä ihminen hautapaikkaansa tarvitsee.

Eletään syksyä 1939. Euroopassa soditaan, ja lokakuussa suomalaismiehetkin kutsutaan ylimääräiseen kertausharjoitukseen. Ilmassa väijyy sodan uhka. Nuoret miehet lähtevät nöyrinä ja innokkaina kohti tuntematonta, kun taas vanhemmat, jo kansalaissodassa taistelleet, osaavat vähän aavistella mitä edessä voi olla. Pohjanmaalaisesta pitäjästä satojen muiden mukana sotaan lähtevät myös Hakalan veljekset, vanhempi veli Martti, ja vasta 20-vuotias Paavo. Miehet pääsevät samaan ryhmään, jossa Martti aikoo katsoa nuoren ja kokemattoman veljensä perään. Ajan myötä käy selväksi, että niissä paikoissa joihin miehiä myöhemmin viedään, ei kenestäkään ole toisensa perään katsojaksi eikä varjelijaksi. Kun välirauha maaliskuussa solmitaan, on Martti ainoa kotiinpalaaja.


Tuurin Talvisota on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, ja nyt lukiessani sitä uudelleen sekä Ihminen sodassa -lukuhaasteen nimissä, että aiheen ajankohtaisuuden vuoksi (talvisodan syttymisestä tulee tänään kuluneeksi 75 vuotta!), muistin jälleen miksi näin. Talvisota on nimittäin myös yksi parhaista kotimaisista sotaromaaneista -- se on niin sujuvasti ja elävästi kirjoitettu, että sitä lukiessaan on vaikeaa muistaa lukevansa fiktiivisen henkilön muistelmia. Tämä ei ole toisaalta mikään ihme, sillä teoksen takakannessakin  muistutetaan, että sen todellisuuspohja on vankka: Tuuri on teosta kirjoittaessaan käyttänyt tukenaan autenttisia sotapäiväkirjoja, sekä sodan kokeneiden haastatteluja ja kertomuksia.

Talvisota ei romantisoi sotaa, vaan se kuvaa sitä hyvin todenmukaisesti ja realistisesti. Tuuri kuvaa miesten mielialoja, jotka vaihtelevat alun riehakkuudesta vähitellen sodan todellisuuden lannistamaan vakavuuteen ja hartauteen. Arjeton arki tekee olon irralliseksi ja epätodelliseksi, ja vaikka nälkä, kylmyys, uupumus ja jatkuva pelko henkensä edestä ovat jokaisen miehen pysyviä seuralaisia, leijuu kaiken yllä kummallinen turtumus: Hakala muistelee sodan tapahtumia hyvin toteavaan sävyyn, kuin omaan kohtaloonsa hiljaisesti tyytyen. Ja juuri se tekee romaanista niin toden ja kipeää tekevän.

  Iltapäivä meni siinä. Kauheassa aseiden paukkeessa ja tykistön ammusten ja lentopommien pauhussa tunsi olevansa niinkuin huumattu eikä ollut olemassa mitään aikaa, joka jatkui, tuli jostakin ja jäi menneisyydeksi; mitään tulevaisuutta ei tuntunut olevan vaan kaikki oli tässä ja nyt, ja läsnä oli vain se työ, jota tehtiin: ampuminen, aseen lataaminen, käsikranaattien heittäminen. Ja koko ajan oli myös läsnä se korviahuumaava pauhu, joka aiheutui ampumisesta kaikilla aseilla molemmilta puolin rintamaa.

Kun nuori Paavo-veli kaatuu jouluna 1939, näkee Martti vierestä kaiken omin silmin. Lukijana kohtausta on paitsi mahdotonta lukea itkemättä ja pakahtumatta, myös mahdotonta käsittää: sodassa vastaavaa tapahtui kaikille, miehet näkivät vierestä veljiensä, ystäviensä, jotkut jopa isiensä tai poikiensa kuolevan, eikä siltikään ollut aikaa tai mahdollisuutta surra, sillä sota ei tunne armoa, on vain pakko jaksaa jatkaa. Sota jättää jokaiselle omat muistonsa loppuelämäksi. Henkisten traumojen (joista ei tietenkään sillä nimellä -- tai millään muullakaan -- puhuta sanaakaan) lisäksi Marttikin saa omansa, ikuisen päänsäryn, kun hyytävässä pakkasessa lopen uupuneen miehen juoksuhautaan nukahtaminen kostautuu pään jäätyessä kiinni maahan.

Tuuri onnistuu kuvaamaan sodan arkea toteavasta ja miltei lakonisesta kerronnastaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi) niin aidosti, että tuntuu kuin hän olisi itse ollut rintamalla. Tankit kolisevat ja taivaalta sataa rautaa, maa on mustaa ja tykistön hakkaamaa, haavoittuneet valittavat, mutta huudot jäävät tykkien jyskeen ja ammusten räjähtelyn peittoon. Korsussa haisee kamalalle: likaisille miehille, märille vaatteille ja jalkaräteille, kuivuville kengille ja lampuissa käryävälle petroolille. Lepoakin on kahdenlaista: hyväunisten kuolemaa muistuttavaa syvää unta tai huonompiunisten kuuntelevaa koiranunta, kun levätessäänkin saa pelätä omaan korsuun tulevaa täysosumaa. Lukiessa kylmää erityisesti silloin, kun sotilaat makaavat tykistötulessa kankeaksi jäätyneiden tai vielä lämpimien, rikkiammuttujen vihollisruumiiden päällä ja väleissä, katsellen kuolleiden kasvoja ja odottaen omaa kuolemaansa. Elämää eletään hetki kerrallaan.

Talvisota on kaikin puolin onnistunut ja kunnioitusta herättävä teos, ja aivan syystäkin nykyklassikko. Se on myös romaani, jonka lukemista suosittelen todella lämpimästi niille, joilla se on vielä lukematta -- samoin kuin sen pohjalta tehtyä, Pekka Parikan 1989 ohjaamaa elokuvaa, jossa Taneli Mäkelä tekee huikean roolisuorituksen sotamies Martti Hakalana. Kirja ja elokuva näyttävät merkittävän palasen Suomen historiaa, ja täyttävät mielen kunnioituksesta ja kiitollisuudesta kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat taistelleet maamme itsenäisyyden puolesta. ♥