perjantai 16. marraskuuta 2012

Aki Ollikainen: Nälkävuosi


Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala, 2012. 141 sivua.)

  Toisen ihmisen puhe tuntuu hyvältä. Kun pitää pinnistellä ja keskittyä kuuntelemaan, unohtuvat hetkeksi nälkä ja kylmä. Ihan sama mitä toinen sanoo, kunhan vain osoittaa sanansa juuri hänelle. Silloin muistaa maailmassa olevan toisia ihmisiä, ja että ihmiset vielä puhuvat toisilleen. Ja jonakin päivänä ehkä puhuttaisiin taas jostain muustakin kuin leivästä, sen puutteesta, nälästä ja taudeista.

Eletään pulavuotta 1867. Hyisen kylmää ja runsaslumista talvea on edeltänyt jo syyskuussa alkanut halla, joka on tuhonnut sadon. Viljaa ei ole, laihaa leipätaikinaa jatketaan jauhoksi jauhetulla petulla ja oljilla. Nälkä pakottaa ihmisiä jättämään kotinsa ja lähtemään kerjuulle. Tämän kohtalon edessä on myös Marja kahden pienen lapsensa, Mataleenan ja Juhon kanssa. Oma torppa on jätettävä taakse ja vaikeita ratkaisuja on tehtävä, jotta edes osalla perheestä olisi mahdollisuus selvitä hengissä. Marjan haaveissa siintää kullanhohtoinen Pietari, jossa leipä ei varmasti lopu kesken. Köyhän kerjäläisen osa on kuitenkin kova, viima tuivertaa kuin nälkäinen susilauma, ja vaikeat ajat, hädänalaisuus ja nälkä tuovat ihmisistä esiin mitä julmempia piirteitä. 

Toisaalla seurataan parempiosaisten elämää. Renqvistin veljekset, lääkärinä toimiva Teo ja apulaiskamreeri Lars murehtivat omia murheitaan. Veljekset ymmärtävät jollain tasolla kansakunnan tilan, vaikka omakohtaisesti nälkä ja kylmyys eivät heitä kosketakaan. Kun näiden kahden perheen tiet kohtaavat, tapahtuu jotakin, joka saa vielä uskomaan ihmisen perimmäiseen hyvyyteen.


Voi, millaisen esikoisteoksen Aki Ollikainen onkaan kirjoittanut! Nälkävuosi on todellinen pieni helmi, joka kaikessa koruttomuudessaan ja raadollisuudessaan on riipaisevan kaunis ja koskettava, ja toisaalta kaikesta lohduttomuudestaan huolimatta lopulta omalla tavallaan lohdullinen tarina.

Kirjan henkilöt ovat jäässä sielua myöten, ja nälkä ja uupumus suorastaan tihkuvat rivien väleistä. Nälänhätä näkyy kaikkialla, tilallisilla ei ole kerjäläisille annettavaksi kuin vähän laihaa velliä, hevosetkin ovat kuihtuneita. Eletään aikaa, jolloin perunatkin ovat kuin pulavuosia, mustia ja vaatimattomia. Lapsen nauru voi kuitenkin tuoda toivoa harmaaseen toivottomuuteen, ja jokainen lähimmäisen hyvä teko - yösija tai pieni leivänpala lapselle - on kultaakin arvokkaampi lahja.

Ollikainen raottaa kauniisti ja vaivattoman vähäeleisesti henkilöidensä sielua. Äidin suru on piilossa, kätkettynä jonnekin, eikä itkulle ole tilaa. Kuitenkin suru ja tuska ovat koko ajan läsnä suorastaan käsinkosketeltavina, niin että lukiessa tekee melkein fyysisesti kipeää. Myös lapsen ajatusmaailma ja mielikuvitus tuntuvat aidoilta, Ollikainen osoittaa riipaisevalla tavalla että lapsi on aina lapsi, äärimmistäkin olosuhteista huolimatta.

  Mataleenaa naurattaa, kirkkoherran karvahattu näyttää untuvaiselta voikukkapallolta, paitsi että se on ruskea, ei valkoinen. Jos puhaltaisi, lähtisi hatusta leijailemaan haituvia yli hankien ja papin päähän jäisi pelkkä tappi. Haituvat putoaisivat maahan kievarin pihalle ja kesällä pihamaalla kasvaisi joka puolella keltaisia kukkapäisiä pappeja, jotka huojuisivat tuulessa.

Marjan ja hänen perheensä tarina jää pitkäksi aikaa mieleen, se tunkeutuu uniin. Nälkävuosi on eläväinen ja taidokkaasti kirjoitettu kuvaus yhdestä Suomen historian surullisimmista ajanjaksoista. Historiankirjoitus tulee elävänä iholle tämän yksilöiden kautta kerrotun koskettavan tarinan myötä. Toisaalta se on myös loistava muistutus siitä, että nälänhätä ja köyhyys ovat tänäkin päivänä surullista arkitodellisuutta liian monelle ihmiselle ympäri maailman. Vaikka lukiessani samastuin vahvasti Marjaan, tunsin välillä piston sydämessäni - hyväosaisuudessani olen kuin teetä posliinikupista takan edustalla nauttiva apulaiskamreeri, ei minun tarvitse yrittää jyrsityillä kynsilläni roikkua kiinni tässä maailmassa

Ollikaisen esikoinen on ehdottomasti yksi parhaimmista tänä vuonna lukemistani kirjoista, ja suosittelenkin sitä lämpimästi niille, joita maamme historia - tai ylipäänsä laadukas proosa - kiinnostavat. Kovin herkillä lukijoilla en kirjaa kuitenkaan välttämättä luetuttaisi, niin rankka ja ravisuttava lukukokemus tämä oli. Nälkävuosi on muuten juuri nyt erityisen ajankohtainen teos, sillä se voitti eilen Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon (jee, paljon onnea Aki Ollikaiselle!), ja lisäksi kirja löytyy eilen julkaistulta Finlandia-ehdokaslistalta. Kirjasta on kirjoitettu lukuisissa blogeissakin pitkin vuotta. Linkitän tällä kertaa vain tuoreimman (ja erityisen hienon!) arvion, jonka Kirjainten virran Hanna on eilen kirjoittanut.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Camilla Läckberg: Majakanvartija


Camilla Läckberg: Majakanvartija (Gummerus, 2012. 501 sivua. Alkuteos Fyrvaktaren, 2009. Suomentanut Outi Menna.)

  Hän puristi kahvikuppia tiukasti. Vuodet olivat kuluneet niin nopeasti. Alamäki oli ollut huima, ja lopulta hän oli huomannut olevansa vankina omassa elämässään. Ilman ulospääsyä, ilman mahdollisuutta paeta. Hänellä ei ollut ollut ketään muuta kuin Fredrik ja Sam. Minne hän olisi voinut lähteä? 
  Mutta nyt he olivat vihdoinkin vapaita. Hän tunsi suolaisen merituulen hyväilevän kasvojaan. He olivat selviytyneet. Sam ja hän. Kun Sam vain vielä paranisi, he voisivat aloittaa kaiken alusta.

Majakanvartija jatkaa siitä mihin Läckbergin edellinen dekkari, Merenneito jäi. Merenneidon tapahtumista on kulunut jokunen kuukausi, ja kirjailija-poliisipariskunnan Erican ja Patrikin elämä on kokenut suuria muutoksia. Eletään loppukevään aurinkoisia, mutta vielä viileän raikkaita päiviä. Pienessä länsiruotsalaisessa Fjällbackan rannikkokylässä valmistaudutaan saneeratun kylpylän avajaisiin.

Toisaalla hätääntynyt äiti pakenee pienen poikansa kanssa kotoaan. Pakopaikaksi muodostuu Fjällbackan edustalla sijaitseva Gråskärin majakkasaari, jota myös Gastholmeniksi eli aavesaareksi kutsutaan. Saarella on erikoinen historia, ja huhutaan että kuolleet eivät poistu sieltä koskaan. Annien viettäessä eristäytynyttä elämäänsä sairaan lapsensa kanssa meren lohdullisuuden ympäröimänä hänen nuoruusvuosien poikaystävänsä, kunnan uusi talousjohtaja Mats Sverin, löydetään raa'asti murhattuna kotoaan. Poliisit ovat pitkään ymmällään, epäiltyjä ei ole, kuulustelut eivät johda mihinkään, ja silti tuntuu että monella on paljon salattavaa.


Luin Merenneidon viime vuoden lopulla, ja sen päätyttyä melkoiseen cliffhangeriin halusin ehdottomasti lukea mahdollisimman pian myös tämän dekkarisarjan seitsemännen kirjan. Merenneidon jälkeen odotukseni olivat korkealla, ja vaikka Majakanvartija kärsikin lievästä sekavuudesta (jonka aiheuttivat lähinnä muutamat turhalta tuntuneet henkilöt ja sivujuonet), pidin kirjasta lopulta melkoisesti. Läckbergin lämpimänsävyistä ja kotoisalta tuntuvaa kerrontaa lukee ilokseen, ja synkistä tapahtumistaan huolimatta Fjällbacka näyttäytyy idyllisenä ja viihtyisänä paikkakuntana. Jo edellisessä osassa ihastelin henkilöhahmojen todentuntuisuutta. Oli miellyttävää palata heidän arkensa pariin, siitäkin huolimatta että monella henkilöllä oli elämässään menossa raskas ja surullinen vaihe. Läckbergin henkilöhahmot ovat uskottavia, inhimillisiä ja rehellisiä, ja tämä luo arkisuudessaan hyvää vastapainoa psykologiselle jännitykselle ja osin karmivillekin tapahtumille. Lisäksi huvituin edelleenkin Bertil Mellbergistä, joka yhäkin synnytti voimakkaita mielleyhtymiä animaatiosarja Pasilan mainioon Rauno Repomieheen.

Teos rakentuu lyhyistä kappaleista ja se koukuttaa lukijan heti ensisivuiltaan lähtien. Merenneidon lailla tämäkin on siis melkoinen page-turner, jota on vaikeaa laskea käsistään. Monen muun teoksen lukeneen kirjabloggaajan tavoin minäkin olisin kuitenkin kaivannut siihen jonkin verran pelkistämistä; henkilöitä, sivujuonteita ja suuria teemoja on liikaa. Tarinan kantava teema on perhe- ja parisuhdeväkivalta, sen vaikutus naiseen sekä äidinrakkaus koko kirjossaan. Näitä teemoja kirjassa käsitellään hienosti, viihdyttävyytensä lisäksi se herättää myös paljon ajatuksia - ja toivottavasti myös keskustelua. Virkistävänä lisänä Läckberg on upottanut kokonaisuuteen 1800-luvun lopulla majakkasaaressa eläneen perheen tarinan, sekä ripauksen yliluonnollisuutta. Tämä kummitusaspekti miellytti minua kovasti, mutta mielestäni nämä kaksi rinnakkaista tarinaa olisivat riittäneet. Näiden rinnalla kulki kuitenkin vielä muutakin, ja se kaikki muu tuntui turhalta ja ylimääräiseltä, kirjan loppuvaiheilla olin jo melkein väsähtää kaikkeen rönsyilyyn.

Kirjan takaliepeessä Camilla Läckbergiä verrataan jopa Agatha Christieen. Christien tasolle Läckberg ei taida parhaimmillaankaan yltää, mutta allekirjoitan vertauksen kyllä osittain. Läckbergin kirjat ovat miellyttäviä ja mukaansatempaavia, ja uskon että etenkin moni Christie-fani viihtyy hyvin niiden parissa - kuten itsekin tein. Erikseen on muuten pakko vielä mainita kirjan aivan huikea kansi! Rakastan merta ja majakoita, ja Majakanvartijan kansi on sekä kuvansa että värimaailmansa puolesta erittäin kaunis ja onnistunut! * tähän syvä ihastunut huokaus *

Kirjasta on kirjoittanut myös Leena Lumi, jonka arvion lopusta löytyy kätevästi linkkejä moniin muihin blogeihin.

perjantai 9. marraskuuta 2012

A.S. Byatt: Pieni musta kirja


A.S. Byatt: Pieni musta kirja (Teos, 2012. 204 sivua. Alkuteos Little Black Book of Stories, 2003. Suomentanut Kersti Juva.)

  "Ja miksi te kirjoitatte, neiti Fox?" 
  "Tuskin minun kohdallani voi vielä puhua kirjoittamisesta. Mutta kirjoitan koska pidän sanoista. Jos minulla olisi samanlainen suhde kiveen, veistäisin varmaan kiveä. Pidän sanoista. Pidän lukemisesta. Panen tietyt sanat merkille. Siitä saan sykäyksen."

(Novellista Materiaalia)


Pieni musta kirja on kokoelma lyhytproosaa, se sisältää viisi keskenään melko erilaista novellia. Olio metsässä kertoo kahdesta nuoresta evakkotytöstä, jotka lähetetään Lontoosta Englannin maaseudulle sotaa pakoon. Tytöt lähtevät tutkimaan tilapäismajoituksena toimivan kartanon maita, ja metsässä he näkevät näyn, joka pesiytyy mieleen kuin lapamato sisuksiin. Kehotaidetta esittelee meille synnytyslääkärin, sekä nuoren köyhän taiteilijatytön. Mies järjestää tytölle työtä lääketieteellisten kuriositeettien kokoelman lajittelijana. Miten karmivat museoesineet inspiroivat nuorta taiteilijaa? Kivinainen kertoo äitinsä menettäneen naisen tarinan. Äidin kuoleman myötä nainen menettää myös osan itsestään, ja alkaa vähitellen muuttua kiveksi - aivan kirjaimellisesti. Elämä kuljettaa hänet lopulta islantilaisen kivenveistäjän luo, ja alkaa matka kohti tuntematonta.

Materiaalia päästää meidät kurkistamaan nuoruudessaan kirjailijana menestyneen, mutta sittemmin urallaan mahalaskun tehneen Jackin vetämälle kirjoituskurssille. Keskinkertaisten kirjoittajien joukosta löytyy harvinainen helmi, kahdeksankymmentäkaksivuotias vanhapiika, neiti Cicely Fox. Pinkki nauha kertoo iäkkäästä miehestä, joka hoitaa kotona sekavaa ja vimmaista dementoitunutta vaimoaan. Tämä elää omassa maailmassaan ja vaatii jatkuvaa huolenpitoa ja vahtimista. Eräänä yönä heidän kotiinsa saapuu outo nuori nainen, joka vaikuttaisi olevan makuuhuoneessa nukkuvan vaimon haamu.


Aloin lukea tätä Byattin tuoreinta suomennosta innokkaana ja kovin odotuksin. Naisen edellinen suomennettu teos, Lasten kirja, on huikea runsaudensarvi, jota olen lukenut pitkään ja hitaasti nautiskellen (niin hitaasti, että kirja on edelleenkin vielä kuukausien lukemisen jälkeen vähän kesken :). Lasten kirjassa tuntuu olevan kaikki kohdallaan ja olenkin ollut siihen ja samalla Byattin kirjoitustyyliin kovasti ihastunut. Kun sain Pienen mustan kirjan käsiini, halusin heti päästä lukemaan sitä, etenkin kun teosta markkinoidaan "kokoelmana selkäpiitä karmivia tarinoita, joissa lukija pääsee kurkistamaan toiselle puolelle".

No, selkäpiitäni ei karminut enkä välttämättä edes pitänyt jokaisesta novellista, mutta on pakko myöntää että kaikesta huolimatta vaikutuin lukemastani suuresti. Byatt tarjoilee lukijalle kiehtovan sekoituksen mielenkiintoisia ja hieman arvoituksellisia henkilöhahmoja, historian tuulahduksia, viittauksia taiteeseen, kirjallisuuteen ja pohjoismaiseen mytologiaan, timanttisia ajatelmia, sadun ja fantasian elementtejä, sekä parissa novellissa jopa niitä kaipaamiani pieniä kauhun nyansseja, jotka tuovat mieleeni Edgar Allan Poen kauhunovellit. Kokonaisuuden viimeistelee pieni ripaus arjen mystiikkaa. Kieli on huoliteltua ja kirjailijalle tyypillisesti rikkaan rönsyilevää. Byattin tekstit välittävät kuvaa viisaasta ja sivistyneestä naisesta, jolla on pitkän elämänkokemuksen lisäksi valttinaan laaja lukeneisuus.

Ei ole epäilystäkään, etteikö Byatt olisi Suuri Kertoja. Nyt kun lukemisesta on kulunut hieman aikaa, huomaan tarinoiden tunnelmien ja tapahtumien palautuvan edelleen vaivatta mieleeni. Vaikken tosiaan välttämättä pitänyt jokaisesta novellista, ymmärrän niiden vaikuttaneen minuun vahvasti ja jääneen vaivaamaan mieltäni. Viidestä kertomuksesta ehdottomat suosikkini olivat Materiaalia, sekä erityisesti teoksen päättävä huikean hieno Pinkki nauha. Vähiten pidin Kivinaisesta, joka lukiessa tuntui pitkäpiimäiseltä ja jopa uuvuttavan yksityiskohtaiselta. Yllättävää kuitenkin itselleni on se, että juuri Kivinainen herättää näin jälkikäteen mielessäni voimakkaimpia tuntemuksia ja muistikuvia, novellin karut islantilaismaisemat elävät mieleni perukoilla niin vahvoina että melkein kuulen myrskytuulen puhaltavan kallioiden ja geysirien välistä. Kertomuksen naisen kohtalonomainen metamorfoosi herättää edelleen paljon kysymyksiä ja ajatuksia.

Pieni musta kirja on näennäisesti helppolukuinen, mutta todellisuudessa se vaatii aikaa ja paneutumista. Vähän yli kahdensadan sivun mittaisella matkalla Byatt haastaa lukijan antautumaan tarinoidensa verkkaiseen maailmaan, jossa lukijalla on tilaa tehdä vapaasti omia tulkintojaan. Tämä on hieno teos, johon varmasti vielä joskus palaan, uskon kirjan toisella lukukerralla antavan paljon lisää ja avautuvan uudella tavalla.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Viime aikojen luettuja ja muita kuulumisia

Huh mikä syksy - tai oikeastaan vuosi - tämä on ollut! Rakas pieni blogini on ollut jo pitkään aivan oman onnensa nojassa, kiitos armaan työpaikkani, joka tiristää minusta kaikki mehut viimeistä pisaraa myöten (jos joku nuori kysyisi minulta nyt ammatinvalintavinkkejä, kehottaisin kiertämään tämän oman alani kaukaa... :). Pitkien työputkieni aikana en ehdi edes ajatella koko blogia, ja vapailla väsynyt pääni tuntuu niin hattaralta ettei tunnu mielekkäältä yrittää väkisin kirjoittaa juttuja kirjoista. Etenkään hyvistä kirjoista - ne kun ansaitsisivat niin paljon parempaa.

Huomaan kuitenkin blogini saaneen hiljaisuudesta huolimatta lisää lukijoita, ja olenkin siitä hämmentyneen iloinen. Toivotankin uudet lukijat lämpimästi tervetulleiksi - ja erityisesti haluan kiittää vanhoja lukijoitani: kiitos että jaksatte pysytellä mukana, vaikka blogissani onkin välillä kuolemanhiljaista. :)

Toivon tämän kuitenkin olevan vain väliaikainen tilanne, pyrin tekemään elämääni viimeistään alkuvuodesta sellaisia muutoksia, että vapaa-ajalla voisi tehdä muutakin kuin nukkua ja olla jatkuvasti armottoman väsynyt. Toki siihenkin asti pyrin päivittämään blogiani edes silloin tällöin, ja nyt ryhdynkin tuumasta toimeen listaamalla kuukauden luettuja. Vaikken ole ehtinyt/jaksanut blogata, olen kuitenkin (luojan kiitos!) jaksanut lukea ihan kivasti, ja koska en ole aikoihin listannut tänne lukemiani kirjoja, täräytänkin nyt kaikki kerralla aina loppukesästä loppusyksyyn! :)


Heinäkuussa luin yhteensä kahdeksan kirjaa. Lukukuukautena heinäkuu oli ehkä hivenen tasapaksu, mutta mieluisimpina lukukokemuksina mieleen jäivät uudelleen lukemieni suosikkikirjojeni Hiljaisten siltojen ja Kymmenen pienen neekeripojan ohella äänikirjana kuuntelemani Hotakaisen Huolimattomat (sillä miehellä vain on sana hallussaan!) sekä Radgen äärimmäisen sympaattinen Berliininpoppelit. Luin myös ihania Märta Tikkasta ja Joel Haahtelaa, mutta tällä kertaa kumpikaan kirjoista ei tehnyt minuun lähtemätöntä vaikutusta. Heinäkuussa luin seuraavat:

Robert James Waller: Hiljaiset sillat
Kari Hotakainen: Huolimattomat
Anne B. Radge: Berliininpoppelit
Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa
Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy
F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
Märta Tikkanen: Emma ja Uno
Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut

Elokuu oli määrällisesti huono, mutta laadullisesti erinomainen lukukuukausi. Luin vain neljä kirjaa, mutta ne olivatkin kaikki hienoja lukukokemuksia. Etukäteen olin odottanut eniten Katja Kaukosen ja eritoten Heidi Köngäksen uutuusteoksia, mutta myös Paula Havaste yllätti minut varsin positiivisesti väkevällä Suomen sotavuosiin sijoittuvalla romaanillaan Kaksi rakkautta. Kuukauden parhaan kirjan titteli taitaa lopulta mennä Köngäksen Dora, Doralle, mutta vaakakupissa taitaa muihin nähden painaa jonkin verran myös pitkän linjan Köngäs-fanitus ja kiihkeä viidennen teoksen odotus. :) Elokuussa luin siis seuraavat neljä kirjaa:

Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen
Paula Havaste: Kaksi rakkautta
Katja Kaukonen: Vihkivedet
Heidi Köngäs: Dora, Dora

Syyskuussa ehdin taas lukea määrällisesti enemmän - kiitos viikon mittaisen matkan, joka suuntautui Etelä-Ranskaan, Monacoon ja vähän Italiaankin. Matkalla oli hyvää aikaa paitsi kuljeskella ympäriinsä ja valokuvata, myös rauhoittua, rentoutua ja lukea. Luin syyskuussa seitsemän kirjaa (joista yli puolet reissussa).  Syyskuun odotetuimpiin kirjoihin kuului ehdottomasti Karoliina Timosen Aika mennyt palaa, jonka lisäksi luin enimmäkseen muita kuin tänä vuonna julkaistuja uutuuksia. Kuukauden parhaiksi lukukokemuksiksi ylsivät lopulta Sarah Winmanin upea Kani nimeltä jumala (josta olen edelleen sitä mieltä, että kirja tulee löytymään parin kuukauden kuluttua vuoden 2012 parhaiden lukukokemusteni joukosta) sekä Linn Ullmannin Ennen unta. Syyskuussa luettujen listaltani löytyivät:

Markku Keisala: Aika ei anna anteeksi
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Valerie Tong Cuong: Pariisissa, sattumalta
Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
Hélène Grémillon: Uskottuni
Linn Ullmann: Ennen unta

Lokakuussakin kävin vähän reissussa viettäen taas viisi päivää sateisessa, mutta aina niin ihanassa Edinburghissa. Mukana oli muutama kirja, jotka kuitenkin raahasin takaisin kotiin miltei koskemattomina, matkalla kun oli niin paljon tekemistä ja lisäksi matkaseurani oli varsin puheliasta sorttia. :) Kuukausi oli muutenkin lukemisen suhteen taas hieman laiskanlainen, sain luettua lopulta vain viisi kirjaa. Kuukauden paras kirja oli ehdottomasti teos, joka noussee myös yhdeksi koko lukuvuoteni kirkkaimmista kohokohdista; Ulla-Lena Lundbergin Jää. Kuun loppupuolella pääsin onnekseni myös elämäni ensimmäistä kertaa osallistumaan Helsingin kirjamessuille, messumatkalla lukemani A.S. Byattin Pieni musta kirja jäi myös mieleeni vahvana (joskin omalla tavallaan erikoisena) lukukokemuksena. Lokakuussa luin siis seuraavat viisi kirjaa:

Ulla-Lena Lundberg: Jää
P.D. James: Death Comes to Pemberley
Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä
A.S. Byatt: Pieni musta kirja
Camilla Läckberg: Majakanvartija

Noin. Nyt on viime aikojen luetut kirjat laitettu pakettiin ja tästä on taas vähän helpompaa jatkaa bloggaamista pitkän tauon jälkeen. Yritän lähiaikoina saada kirjoitettua ainakin parista mainiosta lukemastani kirjasta, ja vaikka kirjamessuista alkaakin jo olla aikaa, aion silti palata messutunnelmiin vielä pikaisen bloggauksen merkeissä. :) Ja vaikka bloggaamattomien kirjojen pino alkaa olla huikean korkea, elättelen silti yhäkin toiveita sen suhteen, että ehtisin blogata ainakin useimmista kirjoista ennemmin tai myöhemmin. :)

Nyt toivottelen teille mukavaa viikon jatkoa!! Palaan pian - tai ainakin yritän! :)

P.S. Edellinen postaukseni on herättänyt hämmennystä muutamassa kommentoijassa. Kerrottakoon siis vielä tässä, että osallistuin Kultahatulla tähän kyseiseen flash mob -tempaukseen. Kyseessä oli siis valejuonipaljastus, en ollut lukenut kirjaa humalassa tai muutenkaan sekaisin. :)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...