Katja Kettu: Hitsaaja


Katja Kettu: Hitsaaja (WSOY, 2012. 1. painos 2008. 348 sivua.)

  Ja siinä pirtissä seisoessaan ja katsoessaan ulkona tallattua maisemaa, alkaa laskea päiviä lintujen muutosta ensimmäisiin pakkasiin ja nyt ensilumeen, kalenteri seinällä näyttää pysyvästi vuotta -75, silmät harovat maisemaa ja lunta ja hiljaisuutta, ja samalla ymmärtää että se, mitä ei ole halunnut aiemmin ajatella eikä laskea, se on totta. Veli on ollut poissa kauan, kauemmin kuin koskaan ennen, ja mielen on aikaa sitten täyttänyt kaamea aavistus. Että nytkö sille on käynyt niin kuin vanha kansa aikaa sitten on ennustanut.

On syyskuinen myrsky-yö vuonna 1994. Matkustaja-alus Estonia on uponnut Suomenlahden pohjaan, ja sen mukana syvyyksiin on vajonnut liki tuhat ihmisuhria. Onnettomuuden vaikutukset tuntuvat yhtä lailla helsinkiläisellä telakalla kuin kaukana Lapin kairoilla saakka.

Helsingissä vaatimatonta elämäänsä yrittää elää Niila Kamsu, junantuoma pohjoisesta, joka on parikymmentä vuotta aiemmin jättänyt taakseen punahiuksisen naisen ja koko siihenastisen elämänsä. Mies on sielultaan runoilija, mutta tekstit eivät perhettä elätä. Siksi on pakko käydä työssä telakalla, hitsata varmoin käsin tasaista saumaa ja yrittää löytää hitsin kirkkaasta valokaaresta runollinen ulottuvuus. Kun Estonia uppoaa, menee koko elämä sekaisin. Vaimon sisaren perhe on ollut laivassa, kotona alkavat entistäkin koleammat ajat, ja työpaikalla kohdalle osuvat lomautus ja pakollinen hitsauskurssi. Menneisyyskin muistuttaa itsestään joka käänteessä, ja mielessä pyörii rikkinäisen levyn lailla sama ralli: Oli pakko lähteä. Jotain vikaa tavarassa. Lopulta ollaan siinä pisteessä, että miehen on pakko lähteä takaisin pohjoiseen, sen naisen luo, joka yli kaksikymmentä vuotta aiemmin jäi odottamaan.

Inarissakin tuntuvat Estonian murheelliset pärskeet. Mirka Autin kaksoisveli on kadonnut, ja herää epäilys, että mies on toteuttanut uhkauksensa, lähtenyt etelään ja saanut laivalta työtä. Veljen katoaminen nostattaa Mirkassa vihan: veli on poissa ja joku on siitä vastuussa. Tarvitaan sovitus, kosto ja rangaistus - ja on Mirkan tehtävä asettua Jumalan ruoskan rooliin. Mirkan ja Niilan tiet kohtaavat vääjäämättömästi, mutta oikeastaan kaikki on alkanut jo kauan sitten.


Katja Kettu nousi suosikikseni kertaheitolla luettuani Kätilön pian viisi vuotta sitten. Rakastuin kirjan vimmaisella tavalla aistivoimaiseen ilmaisuun ja upeaan kieleen, ja ihailuni vain kasvoi naisen seuraavan teoksen, Yöperhosen, myötä. Ketun seuraavaa romaania odotellessa halusin lukea hänen vanhempaa tuotantoaan, ja myös tämä Hitsaaja osoittautui hienoksi lukukokemukseksi.

Hitsaajassa Estonian uppoaminen ei ole varsinaisesti itse aihe, vaan tapahtumat liikkeelle sysäävä voima. Tarina etenee neljän ihmisen kertomana: Niilan ja Mirkan lisäksi syksyn 1994 tapahtumia tarkastellaan myös Niilan Kaisu-vaimon sekä inarilaisen poliisimiehen, vanhemman konstaapeli Someron näkökulmasta. Jokaisella henkilöllä on hyvin tunnistettava oma äänensä ja tapansa kertoa. Niilan osuudet vaativat pisimpään totuttelua: mies ikään kuin etäännyttää itsensä ja katselee itseään ulkopuolelta - kerronta kulkee omituisessa passiivissa, vaikka hän selvästi puhuu itsestään. Mirkan kieli sen sijaan on rikkainta, eläväisintä ja vimmaisinta. Hänen suullaan kerrotuista osioista nautin selvästi eniten. Kaisun ja poliisimies Someron tekstit kuvastavat hyvin heidän olemuksiaan: Kaisun teksti on hyvin tavanomaista ja helposti unohtuvaa - kuin nainen itsekin, Someron lapinmurteinen ilmaisu taas luo kuvan asiallisuuteen pyrkivästä ammattinsa edustajasta, jäyhästä ja jämystä lapinmiehestä.

Parasta tässäkin Ketun kirjassa on paitsi ihmisluonnon, myös Lapin luonnon kuvaus. Talveen valmistautuva maisema on karulla tavalla hyvin kaunis: Kaamos roikkuu matalalla, raskaana päälaella, mutta ensilumi luo maisemaan valjua valoaan. Pohjoisen syksyinen, pakkasia edeltävä valo on muutenkin aivan omanlaistaan, se näkyy taivaanrannassa paksuna ja emäksisenä, ja samanlaisena hengittää maa. Hämärtyvässä illassa varvikkoreunan käkkyrämännyt ja vaivaiskoivut vääntelevät peloissaan, ja kun ensimmäiset revontulet näkyvät metsän musteikon yllä, tulee lukiessa samanaikaisesti kylmä ja lämmin olo. Kaltaiselleni etelänvarikselle lappilaisessa luonnossa on taianomaista ja kutsuvaa eksotiikkaa, mutta samalla ymmärrän, että kairoilla, jossa kaikki kasvaa kitua ja on pientä ja surkeaa unelmia myöten, nujertaisivat luonnon karuus ja kuukausia kestävä kaamos minut hyvin nopeasti. Kettu kuvaakin Lapin turismia paikallisten näkökulmasta niin oivallisesti, että nauroin kuvauksia vedet silmissä. Kuvaukset elämysimmeisistäperinnepoppanan hypistelijöistä ja etelänhattaroista tavallaan osuivat ja upposivat. :D Ja entäs sitten nämä:

  Tai sitten joku peräkylän miehenkipiä mettävouti. Sellaset kulkevat satojakin kilometrejä kolojäkälän perässä, niillon pää suopursukännissä, housuissa himo. Sitten net kännäävät, rälläävät viikon, lähtevät kotia päin pahoilla mielin, taskut tyhjinä. Sellaselta saattaa heleposti urjeta vaikka mitkä rikkauet. 
  Tai sitten se on aatellu, että tämä Kamsu on etelänvariksia, näitä sileitä apurahataiteilijoita, jotka saapuu junalla mieli täynnä Lapin huumaa, pysähtyvät Rovaniemelle, lähettävät vaimolle postikortin, käyvät Kiutakönkäällä, saavat rakot jalkoihinsa, istuvat loppuviikon baarissa punottaen ja naisenkipeänä. Näkevät Joulupukin ja masentuvat. 
  Kummassakin tapauksessa on rahaa, millä mällätä.

:D

Hitsaajassa on mukavasti rivienvälistä huumoria, mutta enemmän kuitenkin alakuloa, painajaisia ja ahdistusta, niin ettei tämä mikään hilpeä kirja ole. Mutta sen sijaan jo varsin tunnistettavaa Kettua, jossa väkevästi aistivoimainen, alkukantainen ja kuitenkin runollinen kieli antaa esimakua siitä, mitä tämän jälkeen tuleman pitää. Jo Mirka kuvataan villisilmäksi, Niilan kotipihan oravasta - joka on muuten hänen ainoa ystävänsä! - huokuu villieläimen haju, kuin Jumalan paita, ja myrskyn riepottelemassa maisemassa on jotakin samaa kuin keski-ikäisen naisen ajellussa alapäässä.

Hitsaaja on koukuttava, vaikuttava ja komeaksi kokonaisuudeksi kasvava romaani - ja kertakaikkisen oivallista luettavaa marraskuisiin, pimeisiin iltoihin. Sen ovat lukeneet myös Kirsi, Aino ja Mari A.

  Tässä maailmassa täytyy osata elää. Kairoilla eletään suden lailla. Järvellä aallon lailla. Kylillä vallitsee ihmisen haju ja laki. Täytyy pelata niillä korteilla, mitä on maailman alussa jaettu. 

HelMet-lukuhaaste 2016: 32 - Kirjassa on myrsky

Kommentit

  1. Tämä on suosikkini Ketun kirjoista, upea teos! Näin muuten unta viime viikolla, että Katja Kettu ja Pajtim Statovci olivat luonani, ja Kettu sytytti asuntoni tuleen :o Pieniä liekkejä meni joka puolella lattiapinta-alaa, ja minä vaan riemuitsin kun kirjahyllyt ja kirjat eivät palaneet :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henna, en ihmettele yhtään että tämä on suosikkisi, minustakin tämä on hieno teos. :) Ja huh mikä uni!! :D Onneksi eivät sentään kirjat tuhoutuneet! :D :D

      Poista
  2. Minä tunnustan nyt etten ole (vielä!) lukenut yhtäkään Kettua... Hyllyssä on kyllä Yöperhonen, joten jospa sitä pian. Mielenkiintoa herättävä postaus! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, etkö?? Suosittelen kyllä lämmöllä näitä kaikkia lukemiani. Kettua kannattaa lukea, ja Yöperhosesta voisi kyllä olla hyvä aloittaa. :)

      Poista
  3. Kirja epäilyttää. En pitänyt Kätilöstä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, voihan olla, ettei mikään Ketun kirjoista sovi sinun lukijanpirtaasi. Hitsaaja ei ole kuitenkaan aivan Kätilön kaltainen, sillä sen kieli on vähän neutraalimpaa (joskin rikasta ja vimmaisella tavalla Ketulle ominaista). Kyllä minä tätä suosittelen kuitenkin. :)

      Poista
  4. Pidin Kätilöstä kovasti, voisi siis tutustua tähänkin. =) Ketun tapa kirjoittaa on tumma, mutta ei kuitenkaan liian ahdistava minun makuuni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minna, olipa hyvin kuvattu tuo tumma tapa kirjoittaa - sellaista Ketun teksti juuri on. Uskon, että Hitsaajakin olisi kyllä makuusi. Kannattaa tutustua. :)

      Poista
  5. Kätilön kieli on minusta ainutlaatuista ja hienoa, mutta samalla se meni omaan makuuni aivan liikaa yli. Olen miettinyt, että pitäisiköhän antaa Ketulle uusi tilaisuus ja kokeilla vaikka tätä vanhempaa tuotantoa. Tämä lukemasi Hitsaaja kuulostaa mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
  6. Tämä odottaa hyllyssä, en ole tarttunut kun Kätilöstä pidin mutta Yöperhonen oli sen jälkeen lievä pettymys. Ehkä puuttuu uskallus tarttua, josko tämä keikauttaa vaa'an jompaan kumpaan suuntaan suhteestani Ketun teoksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle kävi samoin Yöperhosen kanssa. Tämä vaikuttaa kyllä kiinnostavalta, taidan laittaa lukulistalle.

      Poista
  7. Mitähän Sarille kuuluu?

    VastaaPoista
  8. Hei, onko siellä kaikki kunnossa? Et ole postannut piiiiiitkiin aikoihin. :-/

    VastaaPoista
  9. Ihastuin ikihyviksi Kätilöön, ja tämän kuuntelin sitten myöhemmin. Hieno on tämäkin, ja Ketun vahva tyyli on selvästi jo nähtävissä niin kielessä kuin tarinan rakenteessa ja ovelasti avautuvassa juonessa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit