Ranya ElRamly: Auringon asema


Ranya ElRamly: Auringon asema (Otava, 2002. 190 sivua.)

Minun isäni tapasi minun äitini junassa matkalla Luxorista Assuaniin. Kirjailija kertoo tässä kirjassa siis vanhempiensa, egyptiläisen Ismaelin ja suomalaisen Anun, rakkaustarinan. Hän kertoo elämästä Egyptissä, Suomessa, Libyassa ja Intiassa, hän kertoo paperimaisen hauraasta ja elokuvamaisen kauniista äidistään, sekä isästään joka ei pelkää mitään, joka leikkaa appelsiininkuoren irti pitkänä spiraalina ja joka tutkii vettä vaikka olisi voinut tulla rikkaaksi valitessaan öljyn. Kirja kertoo kahden kulttuurin yhteensovittamisesta, lapsuudesta monessa maassa, siitä miten ihmisellä voi olla kaksi kotia eikä kuitenkaan yhtään.

Kirjan kieli on kaunista ja vaikuttavaa, teksti on lyyristä, virkkeet pitkiä, monen lauseen ja jopa lähes sivun mittaisia. Tarina perustuu muistikuviin, jotka luovat luettaessa pakahduttavan väkeviä mielikuvia. Kirjan Egypti tuntuu kuumalta ja kiihkeältä, Suomi taas viileältä ja kuulaalta, ja kuitenkin niin tutulta. Kirja on ohut, mutta se sisältää kokonaisen maailman.

Koska oli päivä, aurinko paistoi varmasti, aurinko paistaa Egyptissä aina, se kypsyttää vesimelonit tummanpunaisiksi, niiden siemenet suuriksi ja mustiksi, se kuivaa parvekkeelle ripustetut lakanat ennen kuin kahvivesi on ehtinyt kiehua, ja jos lakanat ovat valkoisia, niistä tulee vielä valkoisempia, ja minä näin puiston loppukesästä kun ruoho oli kuivaa ja vanhaa ja auringon polttamaa, se teki minut surulliseksi, tunsin olevani aivan yksin, ja niin kävi Egyptissä aina, värit haalenivat ja vaalenivat ja joskus kaikki näytti hiekalta, sillä aivan kuin meri voi muuttua myrskyssä harmaan kiven väriseksi, kun aurinko on enää vain aavistus pilvien takana, voi hiekkakin olla vihreää tai sinistä tai punaistakin, ja suuret kukat äitini mekoissa kuihtuivat pian, ja kun astuin ulos lentokoneesta, kuuma ilma tulvahti kasvoilleni ja halusin kääntyä takaisin, ja suuret kukat isäni kädessä kuihtuivat, mutta kerran satoi marraskuussa, ja minä ja sisareni, me tanssimme.

Aloin lukea tätä kirjaa jo kertaalleen aiemmin tänä vuonna. Mutta aika ei ollut oikea, enkä päässyt tähän kirjaan millään sisälle. Laitoin kirjan lepäämään ja luin välillä muuta, ja kun aloin lukea tätä uudelleen, lepo oli tehnyt tehtävänsä ja lumouduin tarinasta aivan täysin! Lopulta lukukokemus olikin hyvin intensiivinen, vietin mielessäni vuorokauden kuumassa Egyptissä, siellä missä appelsiinien makea mehu valuu käsivarsia pitkin, hiekka hehkuu valkoisena kuin lumi, ja aurinko haalistaa kirkkaat värit junanvaunujen ikkunaverhoista.

Kirjailija kuvailee pakahduttavan elävästi kahden niin erilaisen maan eroja, ja niitä vaikeuksia joita Ismael ja Anu joutuivat kokemaan yrittäessään ymmärtää vierasta maata, vierasta kulttuuria, vieraita tapoja.

Minun isäni ei ymmärtänyt, että Suomessa nauretaan hiljaa ja suomeksi oudoista asioista, ja että lapset eivät hymyile jos heitä ei huvita hymyillä, eivätkä aikuisetkaan, ja että pohjoisessa on ihmisiä niin harvassa, että he kuolevat yksinäisyyteen, sillä ihminen ei elä ilman toista ihmistä, ja vihannekset pestään kaupoissa ja pakataan muoviin, ja vesimeloni on kalpeaa kuin sairas tytär, sen siemenet vain vihjeitä. Minun isäni ei ymmärtänyt että kuukin on toisessa asennossa ja että kaikki kadut on merkitty karttaan ja että tavarataloissa ei tingitä. Mutta muuttolinnut lähtevät pohjoisesta etelään ja kun ne saapuvat perille, ne vangitaan suuriin verkkoihin ja täytetään sipulilla.

Kirjailija kuvailee hienosti ja elävästi myös vanhempiaan, kahta niin erilaista ihmistä. Erityisesti sairastavasta äidistä syntyvä mielikuva oli eteerisen kaunis ja vaikuttava.

Minun äitini. Sellaisia naisia ei ole enää. Heidän kärsimyksistään tehtiin kirjoja ja oopperoita, he laihtuivat ja he yskivät ja he katsoivat ikkunasta ulos viimeisenä päivänään, parantolat vuorilla, hiljaiset naiset, jotka veivät vain vähän tilaa, hiljaiset naiset, jotka eivät olleet tästä maailmasta, hiljaiset naiset, jotka kuolivat ennen kuin heidän hiuksensa olivat lapsivuoteessa tummuneet. Muiden naisten kärsimys, siinä on verta, siinä on verta ja hikeä, mutta minun äitini kärsimys, se oli luuta ja kuiskausta, ja siksi se oli niin paljon pelottavampaa. Minun äitini kipu oli valkoista, se rätisi ja rapisi, se kahisi ja katosi jälkeäkään jättämättä. Minun äitini kipu oli hänen yksityistä kipuaan, hän ei jakanut sitä edes ruumiinsa kanssa, jolloin sitä olisi ehkä ollut helpompi lievittää. Minun äitini katsoi ruumistaan kuin vierasta ja lensi kauas pois, kauas painottomaan ilmaan, ilmaan. Minun äitini kärsimys kuin tyhjä tehdashalli, kuivuneet kyyhkyset katonrajassa, kuin vanhat sanomalehdet, ja valo, joka paistaa pölyn läpi, ja kaikuja, kaikuja kaukaa. Eikä minun kärsimykseni ole sellaista, eikä sisareni kärsimys, me huudamme ääneen kun sormemme jää oven väliin, ja minun isäni myös. Minun äitini, hän hengitti kipua ja kärsimystä, ne tekivät kotinsa häneen ja valtasivat hänet lopulta kokonaan.

Olen normaalisti melko selkeän ja realistisen tekstin ystävä, joskin välillä on ihan mukavaa lukea lyyrisempääkin tekstiä. Se tosin onnistuu minun kohdallani vain jos mieliala, vireystila ja kiinnostuksen aste ovat juuri oikeat ja lyyriselle tekstille sopivat. Jos olo on jo valmiiksi levoton tai väsynyt, ja elämä on hektistä, ei mielenkiinto riitä lyyriseen ja vaikeammin avautuvaan tekstiin eikä sen hienouksiin ja sävyihin jaksa keskittyä. Auringon aseman kanssa kävi ehkä juuri näin, aika ei ollut ensin oikea, ja ehkä odotin kirjan olevan aivan toisenlainen. Onneksi kuitenkin yritin uudelleen, tämä oli kertakaikkisen upea, sielukas kirja! Tätä kirjaa lukiessa muistin taas miksi on niin hienoa lukea kirjoja juuri omalla äidinkielellä, näitä sävyjä, oivalluksia ja kielen vivahteita ei voisi samalla lailla ymmärtää millään muulla kielellä lukiessa, vaikka olisi kielellisesti kuinka lahjakas tahansa. Suomen kieli on osa minua, se virtaa veressäni ja tekee minusta sen mikä ja kuka minä olen.

Nyt on elokuu. Taivas on täynnä lentäviä tähtiä. Joskus me valvomme aamuun asti, miksi me nukkuisimme? Me puhumme kirjoista ja lapsista ja vieraista kaupungeista. Kukat ovat kuihtuneet, kohta kypsyvät puolukat, ja metsä tuoksuu sieniltä. Omenat putoilevat oksiltaan. Me syömme mustikkapiirakkaa mökin kuistilla, ja kun ajatuksemme kiirehtivät liikaa, ne kompastuvat toisiinsa. Vain tärkeimmät sanat sanotaan, ja yleensä ei niitäkään. Yöllä on niin pimeää, ettemme näe eteemme. Me ojennamme kätemme toisillemme, ja jos laseissamme on viiniä, sitä ehkä läikkyy. Kalliot ovat lämmenneet, ja meri. Me kellumme yöllä, me olemme veden varassa. Vain sormiemme päät koskettavat toisiaan, ja me olemme hiljaa, kerrankin.

Rakastuin syvästi tähän kirjaan! Ranya ElRamly ei vain kirjoita hyvin, vaan hänellä on todellinen kertomisen lahja. Auringon asemasta on kirjoittanut myös Jum-Jum blogissaan Sanojen jano.

Edit: Tällä kirjalla osallistun Maahanmuuttajien tarinat -haasteeseen.

Kommentit

  1. Kirjoititpa tosi kauniisti suomen kielestä. Siksi mie opiskelen juuri kotimaista kirjallisuutta, koska haluan nauttia kirjoista alkukielellä. Luen tottakai taidokkaita käännöksiäkin, mutta sydän sykkii eniten juuri omalle kielelle, kirjailijan kielelle.

    "Olen normaalisti melko selkeän ja realistisen tekstin ystävä, joskin välillä on ihan mukavaa lukea lyyrisempääkin tekstiä. Se tosin onnistuu minun kohdallani vain jos mieliala, vireystila ja kiinnostuksen aste ovat juuri oikeat ja lyyriselle tekstille sopivat." <- Kuin omasta suustani. Hienoa!

    VastaaPoista
  2. Kiitos Hanna, sydäntä lämmittävästä kommentista! :)

    Auringon asemassa oli paljon sellaisia sieluunkäyviä lauseita ja kielikuvia, joita ei voinut kuin ihastella ja jäädä makustelemaan suussaan. Yksi suosikeistani on tuo "...vesimeloni on kalpeaa kuin sairas tytär, sen siemenet vain vihjeitä." Uskomattoman itkettävän hienosti, suorastaan nerokkaasti sanottu.

    Myös englanti on kaunis kieli, ja välillä on tosi mukavaa lukea englanniksi, mutta mielestäni vain kun lukee tekstiä omalla äidinkielellään, teksti pystyy koskettamaan johonkin sielun ja sydämen syvimpään ytimeen...

    VastaaPoista
  3. Luin tämän joskus useita vuosia sitten ja muistan että tykkäsin kuin hullu puurosta, mutat arviotasi lukiessasi huomasin että en muistanut kirjasta juuri mitään ja että se vaikuttaa vielä paremmalta kuin muistinkaan! Siis ehdottomasti santsaamisen paikka :)

    VastaaPoista
  4. Kyllä, santsaamisen paikka! :) Tämä kirja on sellainen jonka uskon antavan jokaisella lukukerralla aina jotakin lisää, päästävän syvemmälle. Ihana kirja kerta kaikkiaan!

    VastaaPoista
  5. Minäkin luin Auringon aseman vuosia sitten, se piti saada omaankin hyllyyn ja muistan kirjasta juuri tuon lyyrisen kielen. Ihana!

    VastaaPoista
  6. Tämä on yksi niistä kirjoista joka on roikkunut lukulistallani vuosia. Toisaalta ehkä hyvä että luin sen vasta nyt, voi olla ettei se nuorempana olisi tehnyt ihan näin suurta vaikutusta... :)

    VastaaPoista
  7. Kiva että nostit kirjan esiin. Olen lukenut sen useita kertoja ja siinä on todellakin upea kieli. Jäin viimeisellä kerralla maistelemaan sanoja, ja nauttimaan niistä. Tässä kirjassa on niin monta hyvää kohtaa myös tarinan puitteissa, mm. tuo kohta, jossa isä ei oppinut, miten Suomessa pitää nauraa hiljaa jne. Se on vain niin sattuvaa ja osuvaa.

    Upea kirja, ja kuten kirjoitit, kirjassa on koko maailma, vaikka se on niin pieni.

    VastaaPoista
  8. Mari A., kirjan teksti on juuri sellaista mitä tekisi mieli vain maistella suussaan, useita kohtia luin moneen kertaan ja palailin lukiessani takaisin hienoimpiin kohtiin... Vaikuttava kirja, varmasti tulen lukemaan sen uudestaankin. :)

    VastaaPoista
  9. Tämä Auringon asema ja Ranya ovat kyllä ehdottomia esikuviani kirjailijan uralla :) Kauniisti kirjoitat hänen kirjastaan. Mutta niinhän se onkin, että kauniista kirjasta on mahdotonta kirjoittaa muuten kuin kauniisti.

    VastaaPoista
  10. Helmi-Maaria, kiitos kauniista sanoistasi! :) Minä koen kirjoittamisen melko hankalaksi, enkä siis kirjoittelekaan muuta kuin näitä kirja-arvioitani ja opiskeluun liittyen jotain esseitä, ei minusta kirjailijaa tulisi ikimaailmassa! Usein kirja-arviotakin kirjoittaessa pää on täynnä ajatuksia ja tunnelmia mutta ne eivät suostu tulemaan ulos. Auringon asema oli niin huikean hieno kirja että olisin halunnut osata kirjoittaa tästä niin että jokainen tämän tekstin lukenut myös ymmärtäisi mikä helmi tämä kirja on. Mukavaa kuulla jos olen edes pikkuisen onnistunut. :)

    VastaaPoista
  11. Mukava lukea positiivisiakin kommentteja tästä kirjasta, kun tähän mennessä kaikki tuttuni ovat haukkuneet tämän:) Tämä on kirja kuuluu mulla blogini aakkoshaasteeseen sitten kun e:hen asti ennätän.

    VastaaPoista
  12. Susa P., oikeastiko?? En ole kuullut yhdenkään ihmisen haukkuneen tätä kirjaa, päin vastoin tämä on niitä kirjoja joita varmaan kymmenkunta ihmistä on suositellut minulle vuosien ajan. Toisaalta voin sikäli ymmärtää etteivät tästä välttämättä kaikki pidä, koska teksti on niin lyyristä. Sitä on luettava hitaasti, rauhassa ja sille antautuen, hosumisesta ei tämän kirjan kanssa tule mitään.

    Haluan ehdottomasti lukea mielipiteesi tästä kirjasta kunhan ennätät lukea tämän jossain kohtaa! :)

    VastaaPoista
  13. Kirjoilla on salaiset polkunsa kuten kirjojen ystävilläkin. Olen lähettänyt tämän teoksen eräälle suomen opiskelijalle Moskovaan. Nyt kirja kuuluu erään tanskalaisen suomen opiskelijan tenttipensumiin. Tämäntapaisten kirjojen ystävät muodostavat salaisen, maanalaisen rihmaston. Hyvä niin...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit