Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar, 2013. 415 sivua. Alkuteos The Snow Child, 2012. Suomentanut Marja Helanen.)

  Aurinko laski pitkin jokea, heitti kylmän punerruksen valkohuippuisiin vuoriin, jotka reunustivat laaksoa molemmin puolin. Yläjuoksulla pajupensaat ja soratöyräät, kuusimetsät ja matalat poppelimetsiköt kohosivat vuorille teräksensinisinä. Ei peltoja eikä aitoja, koteja eikä teitä, ei ristinsielua silmänkantamattomiin. Pelkkää korpea.
  Kaunista, Mabel tiesi, mutta sellaista kauneutta, joka repi rikki ja kaapi tyhjäksi, jätti avuttomaksi ja paljaaksi, jos siitä ylipäätään jäi henkiin.

1920, Alaskan territorio - paikka, jonka sanotaan olevan kadotettuja miehiä ja vastenmielisiä naisia varten. Viittäkymmentä ikävuotta lähentelevät uudistilalliset Mabel ja Jack asuvat korvessa Wolverinejoen lähistöllä. Talvi tekee tuloaan, ja elämä villin luonnon keskellä on ankaraa. Rahasta ja ruuasta on pulaa, mutta mikä vielä pahempaa, pariskunta on kadottanut yhteyden väliltään. Kymmenen vuotta aiemmin heille on syntynyt kuollut vauva, eikä muita lapsia ole sen koommin siunaantunut. Suru on saanut heidät muuttamaan Alaskaan tarkoituksenaan aloittaa kaikki alusta, mutta samalla vieraannuttanut heidät toisistaan. Erityisesti Mabel on vetäytynyt omaan maailmaansa, paikkaan joka on hiljainen ja harmauden kalvama - se on pimeyden, valon ja surun maailma. Tuleva julma talvi tuntuu naisesta niin kestämättömältä, että hän haaveilee kävelevänsä jokeen päästäkseen tästä elämästä.

Tapahtuu kuitenkin jotakin: elämä alkaa tarjota Mabelille pieniä, yllättäviä valonpilkahduksia. Ensin hän ystävystyy rempseän Estherin kanssa, jonka myötä hänen elämäänsä palaavat ilo ja nauru. Estherin ja tämän perheen luona vietetyn kiitospäivän jälkeen sataa ensilumen, ja Mabel rakentaa miehensä kanssa tuoreesta, kosteasta lumesta lapsen. Seuraavana aamuna lumilapsi on kadonnut, mutta sen tilalle on ilmestynyt jotain paljon parempaa: metsänreunassa lymyävä oikea pieni ja arka tyttö, jonka silmät ovat siniset kuin jäätikön railot tai kuutamon murtunut sini, ja joka tuoksuu raikkaalle lumelle, vuoriyrteille ja koivunoksille. Tyttö on Faina, ja hän tuo tullessaan onnen. Mutta miten kauan moinen onni voi kestää?

  Satumaista ja mahdotonta, mutta Mabel tiesi sen olevan totta - hän ja Jack olivat muovanneet tytön lumesta ja koivunoksista ja huurteisesta metsänheinästä. Totuus sai hänet kunnioituksen valtaan. Lapsi ei ollut pelkästään ihme, vaan heidän luomuksensa. Elämää ei luoda ja noin vain hylätä korpeen.


Tämä Iveyn esikoisromaani The Snow Child on ollut lukulistallani melko pitkään, ilmestymisestään lähtien. Ostin uudenkarhean kirjan reilu vuosi sitten Edinburghista, mutta en ole ehtinyt vielä lukea sitä hyvistä aikomuksistani huolimatta. Kun sain taannoin tuoreen suomennoksen käsiini, aloin silmäillä sen alkua uteliaana - ja kas, kirja lumosi minut heti ensimmäiseltä sivultaan lähtien. Rakastin sen kuulaan valkoista, huurteen ja jään peittämää kauneutta, ja se kertoo jo paljon: romaanin, joka saa kaltaiseni lumenvihaajan melkein rakastamaan talvista luontoa ja näkemään uskomatonta kauneutta lumienkeleissä ja niissä hetkissä, jotka ovat hitaita ja leijuvia kuin lumi, on oltava hyvä. Paljon enemmän kuin hyvä.

Lumilapsi on ihana (!) kirja, uniikki ja lumoava kuin talven ensimmäiset lumihiutaleet. Romaanissa on ihmeellistä taikaa, joka syntyy yksinkertaisen kauniista ja jokaisella sanallaan luontoa kunnioittavasta kerronnasta, sekä hypnoottisesta tarinasta, jossa on mukana ripaus mystiikkaa. Lumilapsi on kuin pitkä aikuisten satu, ja saduista kirjailija on innoituksensa romaaniin alunperin saanutkin. (Romaani toi muuten mieleeni yhden lempikirjoistani, Katja Kaukosen Odelman. Vaikkei Lumilapsi olekaan niin maaginen kuin Odelma, on tässäkin joki, kettu ja jotain samanlaista harmaata taikaa. Oih!)

  Tyttö liikkui metsän halki sirosti kuin villieläin. Tyttö tunsi lumen, ja se kantoi häntä kevyesti. Tyttö tunsi kuuset ja osasi pujahtaa niiden oksien lomitse, ja hän tunsi eläimet, ketun ja kärpän, hirven ja laululinnut. Tyttö osasi tämän maan ulkoa.

Ivey kuvaa Alaskan kitsasta ja villiä luontoa ja sen armottomia olosuhteita kauniisti ja niin elävästi, että lukiessa alkaa palella. Asutusta on harvassa, ihmisen on selviydyttävä vähällä ja oltava nöyrä. Uudistilalliset asuvat taivasta raatelevien vuorten kupeessa, luonnon keskellä, sitä kunnioittaen. Metsässä vaeltavat harmaakarhut, hirvet, karibut, sudet ja ketut, puolin ja toisin metsästetään vain tarpeeseen. Harmaassa maisemassa lentelevät resuiset korpit, lumi peittää alleen jäätyneitä karpaloita. Marraskuu tuo laaksoon kylmyyden, jäätiköltä puhaltavan pohjatuulen, joka tunkeutuu hirsien raoista mökkiin, sekä pimeyden, niin täydellisen pimeyden, että himertävätkin hetket tukahtuvat, päivänvalo palaa loppuun kuin kynttilä. Säälimätön ja karu Alaska ottaa miehestä mittaa, se elämä ei ole heikkoja tai laiskoja varten.

Luin kesällä toisenkin tuoreen käännösromaanin, jossa tarinan lähtökohtana on lapsettomuus ja kipeä lapsen kaipuu. Kirja oli M.L. Stedmanin Valo valtameren yllä, joka sekin on kirjailijansa esikoinen. Siinä missä Stedmanin kerronta jätti minut kylmäksi ja kaipaamaan lisää rosoa ja tunnetta, Ivey onnistui: Lumilapsi liikuttaa, koskettaa, ujuttaa kylmät sormensa ihon alle. Kummankin naisen kieli ja kerronta on samaan tapaan kauniin yksinkertaista ja pitkälti luontoa kuvailevaa, mutta Ivey saa henkilöistään aidompia, uskottavampia ja moniulotteisempia. Mabelin suru ja kaipuu ovat käsin kosketeltavissa, ja hänen lapsesta tuntemansa hauras onni tuntuu lämpönä lukijan sydämessä asti. Mabeliin on helppoa samaistua, hänen tunteensa tuntea ominaan. Rauhalliseen ja järkevään Jackiin taas on helppoa ihastua, ja pieni Faina on kaikkineen kiehtova, mystinen hahmo.

Minulle romaanin parasta antia olivat sen kaksi ensimmäistä osaa, loppua kohden tarina menetti ehkä pienen osan lumostaan. Lumilapsi on kuitenkin kokonaisuutena hieno romaani, ja esikoiseksi erityisen vaikuttava. Sen ovat alkukielisenä lukeneet myös Zephyr, Raija ja Laura. Toivoisin, että tämä kaunis romaani löytäisi tiensä mahdollisimman monen lukijan käsiin. (Heli, lue tämä! :)

(Kun tämä postaus ilmestyy, olen Lontoossa. Palailen kommentteihin loppuviikosta kun kotiudun ja pääsen taas koneen ääreen. Loppuviikosta luvassa myös Lontoon-kuulumisia, ainakin kuvien muodossa! Iloa viikkoonne! :)