Lontoon lumoava syyskesä

Kävin viime viikolla pitkästä aikaa rakastamassani Lontoossa. Tai no, pitkästä ja pitkästä, mutta olen tottunut käymään siellä pari, kolme kertaa vuodessa, ja nyt edellisestä kerrasta oli jo reilusti yli vuosi. Olin reissussa maanantaiaamusta torstai-iltaan, ja sinä aikana ehdin mukavasti nauttia puistojen huumaavasta vehreydestä (Lontoossa syksy oli vasta ihan aluillaan, kuten kuvista kohta näette), kierrellä roppakaupalla kirjakauppoja ja antikvariaatteja, istuskella kahviloissa lukemassa (luin muun muassa yhden superihanan kirjan - siitä lisää parin päivän sisällä!) ja käydä kahdessa musikaalissa. Ihana reissu taas kerran, nautin.

Lontoon-matkoihini on kuulunut jo pitkään vähintään yhdessä musikaalissa käyminen per reissu. Suursuosikkejani, kuten Dirty Dancingin ja Billy Elliotin, olen käynyt katsomassa useampaankin kertaan. Tälle kerralle olin suunnitellut käyväni katsomassa kaksi uutuusmusikaalia, Oncen ja The Commitmentsin (kumpikin kun ovat lempielokuviani), mutta lopulta suunnitelmat muuttuivat ihan viime hetkellä ja päädyin ensin tiistaina Lyric Theatrelle katsomaan Michael Jackson -tribuuttia Thriller Live (jonka olen nähnyt jo kertaalleen muutama vuosi sitten - jestas miten se on hieno!), ja keskiviikkona Savoy Theatrelle katsomaan musikaalin Let It Be, joka puolestaan on konserttimainen kunnianosoitus The Beatlesin huikean menestyksekkäälle uralle.

Kummankin illan musiikkielämykset olivat aivan mahtavia, mutta erityisesti Let It Be teki suuren vaikutuksen. Olen ollut Beatles-fani ala-asteen neljänneltä luokalta lähtien, ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä tärkeämmäksi ja merkityksellisemmäksi moni bändin kappaleista on elämässäni muodostunut. Oli järisyttävää kuulla nelisenkymmentä Beatles-klassikkoa, joukossa myös muun muassa ne omat suurimmat Beatles-suosikkini (While My Guitar Gently Weeps, Eleanor Rigby, Norwegian Wood, The Long and Winding Road, Come Together ja Hey Jude). Let It Be -ryhmän muusikot olivat todella taitavia, ja esitys tuntui autenttiselta, kaikki neljä olivat selvästi omaksuneet omat roolinsa viimeistä piirtoa myöten: Paul McCartney, John Lennon, George Harrison ja Ringo Starr olivat välittömästi tunnistettavissa puhetapaa ja pienimpiäkin maneereja myöten. Hauskaa oli myös se, että musikaalissa kaikenlainen kuvaaminen ja esitysten taltiointi oli poikkeuksellisesti sallittua, yleisö seisoi ja tanssi suurimman osan esitysajasta ja ihmiset lauloivat mukana. Niin minäkin, ja oli hauskaa huomata osaavansa sanat lähes kaikkiin Beatles-hitteihin. :) Tuo konsertti kyllä melkein tuntui siltä, kuin olisi päässyt oikean Beatlesin keikalle - se oli todella suuri ja pakahduttava elämys (ja juu, taisin vähän itkeäkin liikutuksesta taas kerran, minä itkupilli). Tiedän jo nyt meneväni ensi kerralla katsomaan musikaalin uudelleen. Toivottavasti ehtisin silloin näkemään myös nuo kaksi, jotka tällä kertaa jäivät väliin.

Lopuksi liuta jo aiemmin lupailemiani Lontoon-kuvia, olkaa hyvät! (Postaan myöhemmin vielä toisen Lontoo-jutun, kirjakauppoihin ja kirjoihin liittyen.)

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!