Joni Skiftesvik: Yli tuulen ja sään

Joni Skiftesvik: Yli tuulen ja sään (WSOY, 1997. 173 sivua.)

  Vene keinahteli raskaasti. Tavallisesti se oli nöyräliikkeinen kulkija, eikä ottanut kovallakaan tuulella vettä juuri sisälle. Nyt Aulis oli huolissaan, nousisiko se aaltojen harjalle vai puskisiko raskaasti lastattuna niiden läpi.
  Aallokko kasvoi mereen ajettaessa ja keula upposi ensimmäisiin vaahtopäihin. Räiskeet lensivät ryöppynä. Hän hiljensi vauhtia ja ajoi niin kauan pienellä kaasulla, että vene ja meri löysivät toisensa ja alkoivat liikehtiä sovussa. Hän ajatteli, että ne olivat kuin mies ja nainen. Ne aavistivat toistensa liikkeet ja keinuivat aivan kuin olisivat aina olleet yhtä.

Eletään syksyä 1944. Jatkosota on päättynyt, ja vaikka Lapissa vielä soditaan saksalaisia vastaan, on 44-vuotias Aulis Kurtti kotiutettu rintamalta kuin ihmeen kaupalla haavoittumattomana. Kotikylällä Haukiputaan Martinniemellä miestä odottaa kolme naista: on hänen mieleltään järkkynyt vaimonsa Linnea, hänen kylällä kemikaalikauppaa pitävä rakastajattarensa Veera, sekä hänen aikuinen tyttärensä Armi, jonka nuori aviomies on myöskin päässyt ehjänä sodasta kotiin.

Ei ole Auliksen elämä helppoa sotien jälkeen, jos ei se sitä ole ollut ennen sotiakaan. Menneisyydessä kummittelevat vielä kansalaisssodan haamut, äärettömän huonoksi valinnaksi osoittautunut muutto Yhdysvaltain kautta Neuvostonaapurin kultalaan, pienen perheen henkensä kaupalla tekemä matka soiden ja metsien kautta takaisin Suomeen ennen talvisodan alkua, ja erään petollisen punikkinaisen kohtalo rajan takana. Auliksella katsotaan olevan niin kyseenalainen menneisyys, että luotsin pätevyydestä huolimatta työpaikan saaminen on kiven alla. Rahat ovat vähissä, kahden naisen miehenä olossa on omat ristinsä kannettavana, terveyskään ei ole enää entisensä, ja lisäksi käy ilmi, että vävy hakkaa rakasta Armi-tytärtä.

Jotain mukavaakin tapahtuu, kun Aulis saa väliaikaisen työpaikan Perämeren rannalla sijaitsevan luotsiaseman vartijana. Hän muuttaa yksin asumaan homeiseen ja vetoisaan luotsilaan, työnkuvaan kuuluu vartiointitehtävien lisäksi myös säännöllinen säätietojen kirjaaminen. Pian miehelle käy kuitenkin selväksi, että uuteen työhön liittyy asioita, joiden kohdalla hänen odotetaan vastoin omaa moraaliaan katsovan vain sopivasti muualle. Vielä kun vanha rintamatoveri ilmestyy Auliksen elämään ja sekoittaa asiat pahemman kerran, on perhe taas tilanteessa, jossa ainoa vaihtoehto on paeta.


Kiinnostuin minulle ennestään kirjailijana vieraan Skiftesvikin teoksista luettuani Luettua elämää -blogin ihanan Elinan vaikuttuneen arvion miehen romaanista Tuulenpesä. Olen monia kertoja pyöritellyt Skiftesvikin romaaneja käsissäni kirjaston hyllyiltä luettavaa etsiessäni, mutta jättänyt kirjat aina lainaamatta. Onneksi nyt viimein havahduin, sillä jo tämän ensimmäisen teoksen perusteella tuli vahva tunne, että nyt löytyi taas kirjailija, jolta haluan lukea ihan kaiken!

Yli tuulen ja sään on ollut ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaanakin, ja ymmärrän hyvin miksi. Se on upea romaani, joka jättää suuhun merensuolaisen jälkimaun ja iholle kevyen viluntunteen. Kylmää ja myrskyävää loppusyksyn merta on kuvattu niin elävästi, että sen pauhun ja huokailun kuulee väkisinkin korvissaan - meren, joka on pelottavalla tavalla kaunis. Alle kahteensataan sivuun mahtuu uskomattoman paljon, monia juonenkäänteitä, monenlaisia teemoja, ihmiskohtaloita ja eri aikatasoja, mutta siltikään mitään ei ole liikaa, vaan tarina on kerrottu hyvin napakasti ja kaikki palaset löytävät paikkansa Skiftesvikin komeassa kirjallisessa palapelissä. Vasta kirjan luettuani minulle selvisi sen olevan Aulis Kurtista kertovan sarjan kolmas osa, mutta sellaiseksi kirja on niin itsenäinen etten jäänyt kaipaamaan mitään, eikä minulla ollut mitään vaikeuksia päästä kiinni tarinaan, sillä teos vetäisi imuunsa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien.

Vaikka romaani sijoittuu Suomessa vuoden -44 lopulla yhä vallitsevaan sota-aikaan ja sen päähenkilö on juuri sodasta palannut mies, kertoo se lopulta paljon enemmän muista asioista ja laajemmista kokonaisuuksista kuin "vain" sodasta. Skiftesvik kuvaa uskottavasti sitä kansakunnan tilaa, josta uutta Suomea on lähdettävä rakentamaan. Ajat ovat vaikeat ja elämä on kovaa, sota on muuttanut ihmisiä, ja paikallisen poliisinkin mielestä kylä on täynnä rintamalta tulleita metsittyneitä, puolihulluja tappajia, varkaita ja raiskaajia. Moni tavoittelee härskisti vain omaa etuaan, ja ihmisen on vaikeaa tietää, kehen uskaltaa luottaa. Vähän sivutaan myös Karjalasta tulleiden evakkojen vaikeaa asemaa, auttamishaluja kotinsa menettäneitä kohtaan ei kaikilta löydy kun kuvitellaan karjalaisten tuoneen mukanaan kultaa ja hopeaa nyssyköiden täydeltä. Skiftesvikin romaanissaan luoma kuva ihmisestä ei ole aina kaunis, jalo tai miellyttävä, mutta se kuulostaa rehelliseltä ja kaunistelemattomalta.

  - Täällä on kova pohjoistuuli, Linnea sanoi huolestuneena rannassa.
  - Enemmän minä luotan pohjoiseen kuin etelään, Aulis sanoi. - Etelä on kuin ikävä ihminen. Se puukottaa selkään.

Skiftesvik kuvaa myös varsin kiinnostavasti Neuvosto-Venäjän Stalinin aikaisia vainoja ja vankileirille joutumisen uhkaa. Tajusin kirjaa lukiessani, etten ole tainnut koskaan kunnolla lukea kauno- tai tietokirjallisuutta vainotuista suomalaisista ja inkeriläisistä (tai venäläisistäkään toki yhtään sen enempää), tai ylipäänsä Gulagista, vaikka esimerkiksi Aleksandr Solženitsynin teokset ovat olleet lukulistallani jo vuosia. Kiinnostukseni heräsi nyt toden teolla, ja päätinkin ottaa tavoitteekseni lukea ensi vuoden aikana teoksen Gulag -vankileirien saaristo sen päätä huimaavasta 1300 sivusta huolimatta. Myöskään Skiftesvikin osalta tämä ei jää tähän. Ihastuin ja vaikutuin tästä lukemastani niin paljon, että hain jo kirjastosta kolme miehen teosta lisää. Vau, mikä romaani!