Charles Dickens: Saiturin joulu

Charles Dickens: Saiturin joulu (Basam Books, 2012. 111 sivua. Alkuteos A Christmas Carol, in Prose: Being a Ghost Story of Christmas, 1843. Suomentanut Tero Valkonen.)

  Ulkoinen lämpö ja kylmyys eivät juuri Scroogea liikuttaneet. Lempeinkään lämpö ei häntä koskettanut, yksikään talvipakkanen ei häntä hyytänyt. Kirpeinkään tuuli ei purevuudessa hänelle pärjännyt, tuiminkaan lumituisku ei ollut heltymättömämpi eikä rankkasade vastaansanomattomampi kuin hän. Huonot säät eivät saaneet hänestä minkäänlaista otetta. Ankarinkin sade, pyry, raekuuro tai räntätuisku peittosivat hänet vain yhdellä tavoin. Ne antoivat lahjansa usein kaikille, mutta Scrooge ei antanut koskaan mitään.

Ebenezer Scrooge on vanha, ahkera ja rikas mies, mutta luonteeltaan perin juurin ahne, häikäilemätön ja tyly. On jouluaatto, ja lämmin joulumieli valtaa koko muun lumisen ja sumuisen, kynttilöiden valaiseman Lontoon, mutta Scrooge ajattelee vain rahaa. Hänen mielestään joulunvietto, iloisen joulun toivotukset ja kauniit joululaulut ovat vain rahastusta ja joutavaa ajanhukkaa. Humpuukia! Kun Scrooge illalla työpäivän jälkeen vetäytyy konttorinsa tilikirjojen parista yksinäiseen ja synkkään kotiinsa, näyttäytyy hänelle yllättäen jo vuosia sitten kuolleen liikemieskumppanin, Jacob Marleyn, haamu.

Marley on ollut eläessään kuin Scrooge; ahne, itsekäs ja piittaamaton, mutta nyt hän on tullut haudan takaa varoittamaan vanhaa ystäväänsä. Haamu vaeltaa maan päällä kantaen eläessään tekemäänsä kahletta, ja ellei Scrooge paranna tapojaan, tulee hänelle koittamaan sama kohtalo kuin Marleylle. Haamu ilmoittaa, että hänen jälkeensä tulee muita: kolme henkeä, joiden Scroogelle näyttämät asiat sisältävät mahdollisuuden ja toivon välttyä Marleyn kohtalolta. Ennen kuin joulupäivä kääntyy iltaan, ovat Scroogen luona vierailleet Menneiden joulujen haamu, Nykyisen joulun haamu ja Tulevien joulujen haamu - ja vanhan miehen sydämessä on jotain peruuttamattomasti muuttunut.

  Olen pyrkinyt manaamaan tällä aavetarinalla esiin erään aatteen hengen, joka ei saa suututtaa lukijoitani sen enempää itseensä, toisiinsa, jouluun kuin minuunkaan. Kummitelkoon se lempeästi heidän kotonaan, älköönkä kukaan sitä karkottako.

Näillä saatesanoilla aloitti Charles Dickens pienoisromaaninsa joulukuussa 1843. Eipä tainnut rahapulassaan kirjan pienellä kiireellä kirjoittanut mies osata aavistaa, että Saiturin joulusta tulisi rakastettu klassikko, jota luetaan ympäri maailmaa vielä liki kaksisataa vuotta myöhemmin, josta otetaan vuosikymmen toisensa jälkeen uusia painoksia, ja josta tehdään näytelmiä, kuunnelmia ja elokuvia. Kirja on inspiroinut monia taiteilijoita ja kirjailijoita, esimerkiksi sarjakuvataiteilija Carl Barksia, joka kehitti aikanaan Dickensin Ebenezer Scroogesta oman Roope Ankkansa.

Luin toisen uusimmista Dickens-suomennoksista ja ihastelin Tero Valkosen käännöstyötä. Teksti oli sujuvaa luettavaa ja se sai klassikkoromaanin tuntumaan tuoreelta, mutta samalla se henki komeasti 1800-lukulaista tunnelmaa ja antoi Dickensin äänen kuulua vahvana jokaiselta riviltään. Omassa vuoden 2012 painoksessani on Minna Alangon värikäs ja moderni kuvitus, joka on minun makuuni, noh - vähän liiankin värikäs ja moderni. Lainasin vertauksen vuoksi kirjastosta Kariston painoksen vuodelta 1999, joka taas on näköispainos vuoden 1932 painoksesta. Werner Anttilan vanha suomennos viehätti ja tuntui samalla hieman vaikealukuiselta, mutta sen sijaan kirjan mustavalkoiseen kuvitukseen vallan rakastuin!

Vasemmalla Minna Alangon kuvitusjälkeä, oikealla kuva Kariston painoksesta vuodelta 1932 (piirtäjä ei tiedossa).

Saiturin joulu on ihastuttava, koskettava ja sydämeenkäyvä kummitustarina ja aikuisten satu. Se on kaunis ja lempeästi opettavainen kertomus siitä, miten paatuneempikin ihminen voi muuttua, ja miten hyvyys ja anteliaisuus maailmassa palkitaan. Minulle kirjan parasta antia olivat Scroogen kaikessa saituudessaan ja piikikkyydessään kuitenkin sympatiaa herättävä ja lohduttoman yksinäinen hahmo, 1800-luvun talvinen Lontoo, jossa lumi pöllähtelee jouluaamussa pikkuruisina pyryinä, sekä menneen ajan englantilaisen joulunvieton lähes taianomainen kuvaus: joululauluja ja tanssia, laihoja kalkkunoita ja hanhia, mistelinoksia, vanukkaita ja punssia, sammaleisia, ruskeita hasselpähkinä- ja kastanjakekoja sekä punaposkisia Norfolkin omenoita - oi että!

  Talojen julkisivut näyttivät mustilta ja ikkunat vielä mustemmilta kattojen valkoisuuteen ja maassa olevaan likaisempaan lumeen verrattuna. Teiden lumi oli vaunujen jäljiltä täynnä syviä uria, jotka ristelivät toistensa lomassa ja synnyttivät monimutkaisia virtoja, joissa kulki keltaista mutaa ja jäistä vettä. Taivas oli synkkä, ja lyhyimmillä kaduilla leijui tumma utu, joka oli puoliksi räntää ja jonka raskaimmat hiutaleet laskeutuivat likaisina maahan. Tuntui kuin kaikki Ison-Britannian piiput olisivat alkaneet yhteisellä sopimuksella savuttaa oikein sydämensä kyllyydestä. Ilmanalassa tai kaupungissa ei ollut mitään erityisen ilahduttavaa, mutta tunnelmassa oli riemua, jota raikkainkaan kesäilma tai kirkkainkaan kesäaurinko ei välttämättä olisi saanut aikaan.

Kävin joulunalusviikolla katsomassa myös Tampereen Teatterin version Saiturin joulusta ja ihastuin esitykseen kovasti. Pääosaa esittänyt Ilkka Heiskanen oli loistava, hän ei vain näytellyt Ebenezer Scroogea vaan oli Scrooge. Lavastus ja näyttelijöiden puvut olivat vaikuttavat, ja näytelmä kaikkinensa niin onnistunut, että poistuin teatterista Tampereen sateiseen iltaan iloisena, vähän liikuttuneena ja sydän täynnä lämmintä joulumieltä. Vinkiksi kerrottakoon, että teatterilla on vielä jokunen Saiturin joulu -näytös loppiaista edeltävinä päivinä tammikuun alussa, suosittelen esitystä lämpimästi!

Muualla: Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Hemulin kirjahylly ja Kirjakirppu (jonka P.J. Lynchin kuvittamasta painoksesta haaveilen - tuon minäkin haluan omaan hyllyyni!)