Kirjabloggaajien joulukalenteri 23.12.2013

Joulukuu on edennyt jo niin pitkälle, että tänään on aika avata tämän kirjabloggaajien joulukalenterin kolmanneksi viimeinen luukku. Eilinen luukku löytyy Kolmas linja -blogista, siellä Miia viettää hieman erilaista joulua Augusten Burroughsin seurassa. Huomenna jouluaattona luukun avaa Suvi Orfeuksen kääntöpiirillä, ja muistakaahan, että joulupäivällekin on vielä luvassa oma luukkunsa!

Näin aivan joulun kynnyksellä on hyvä lukea kirjaa, josta löytyy takuuvarmasti joulumieltä ja hieman taianomaista tunnelmaa. Minulle sellainen kirja on Mika Waltarin Joulutarinoita (WSOY, 2011, 1. painos 1985, 298 sivua). Kirja sisältää Waltarin eri joululehdissä julkaistuja kirjoituksia useammalta vuosikymmeneltä; on novelleja, sadunomaisia kertomuksia, runoja ja ajatelmia. Waltarin kynänjäljessä on jotain melkein itkettävän ihanaa ja ihmeellistä taikaa, tekstit ovat viisaita, oivaltavia ja kauniita, niitä lukiessa tulee hyvä ja jouluinen olo. Tekstit heijastavat omaa aikaansa; 20- ja 30-luvuilla sävy on iloisempi, sota-ajan kirjoitukset herkistävät mieltä, ja 50- ja 60-luvuilla niitä värittää jo vanhenevan miehen muistojentäyteinen lämpö, hentoinen itseironia ja ihailtava elämänkokemus. Minun kappaleeni on kirjan tuorein painos, johon oman hienon lisänsä tuo kokoelma suomalaisten taiteilijoiden talvimaisemia. Olen lueskellut kokoelmaa pitkin joulukuuta, ja poimin sieltä teille nyt muutamia helmiä.

Aluksi on hyvä virittäytyä tunnelmaan aina ajankohtaisella mietelmällä vuodelta 1936, joka kertonee jokaisen kirjanystävän unelmien joulunvietosta. Mitä muuta himolukija tarvitsee, kuin hyvän kirjan ja rauhallista lukuaikaa?

Kuka on kirjojen lukijan vertainen,
ilo ja tyydytys on moninkertainen.
Tyynesti istuu hän kuusen alla, 
ajatus liitelee korkealla. 
Sydämeltäkin putoaa kivi, 
kun on kirjoja komea rivi.

Kirjoista ja niiden lukijoista päästään jouhevasti kirjailijoihin. Novellissaan Kirjailijan joulu (1933) Waltari kuvaa kirjakaupan tunnelmia joulun alla, jonakin joulun aattopäivänä. Kirjakaupassa pistäytyminen silloin, kun jouluhämärä on peittänyt kaupungin, on vuoden hienoimpia hetkiä. Myymälässä palavat kirkkaat valot, ja ihmiset etsiskelevät itselleen ja rakkailleen kirjalahjoja - ihmisen valtaa hilpeyden ja kevytmielisyyden pyörre! Novellin kertoja on juuri tällaisella kirjakauppareissullaan, ja juuri kun hän tuntee olonsa hieman kaihomieliseksi valikoidessaan kirjaa, joka voisi joulunpyhinä muuttaa elämän rikkaammaksi kuin ennen ja taata voimakkaan unohduksen kaikesta siitä, minkä haluaa unohtaa, huomaa hän syrjässä ihmispaljoudesta kuuluisan kirjailijan. Hän uskaltautuu puhuttelemaan kirjailijaa, mutta huomaa tämän olevan allapäin ja aivan poissa tolaltaan. Syykin selviää, miehen joulumieli on pahasti kadoksissa.

  "Sanoinhan jo kerran, ettette puhuisi minulle joulusta. Olen kyllästynyt siihen sanaan. Olen reunojani myöten täynnä joulua. Olen vasta miehuuteni parhaissa voimissa, mutta olen elänyt joulun jo vähintään kaksisataa kertaa. Ja joka kerran olen elänyt sen intensiivisemmin ja kuluttavammin kuin todellisuudessa, sillä olen kirjoittanut siitä. Kysykää minulta, minä tiedän kaiken joulusta. Ei ole sellaista joulua, jota en olisi elänyt mielikuvituksessani. Olen kirjoittanut lumisesta joulusta ja sateisesta joulusta ja äidin joulusta ja lapsen joulusta ja isoäidin joulusta ja joulupukin joulusta ja tinasotamiesten joulusta ja nuken joulusta. Rikkaiden joulusta ja köyhien joulusta ja sairaiden joulusta ja terveiden joulusta, vieläpä elefanttien joulusta..." [--] "Mutta käsitättekö, että aiheita on lopulta vaikea keksiä. Olen jo joutunut käymään lävitse melkeinpä ihmiskunnan kaikki olomuodot. Olen kirjoittanut joulusta sairaalassa ja vankilassa ja putkassa ja sotaväessä, olen kirjoittanut joulusta navetassa, maalaistalossa, katolla, asemalla ja ulkomailla. Olen kirjoittanut poliisin joulusta ja professorin joulusta ja trokarin joulusta."

Taas pitäisi kirjoittaa joulusta tienatakseen perheelle ruokaa pöytään ja kenties muutama joululahjakin lapsille, mutta mielikuvitus on ehtynyt eikä uutta aihetta enää tule mieleen. Jutussa pitäisi olla lämmin, voimakas elämäntunto ja valoisa joulutunnelma, mutta kirjailijaparan aivot tuntuvat kuin tyhjäksi puhalletulta munalta. Mutta onneksi kirjailija tapaa novellin minäkertojan, sillä tällä on idea: "Oletteko vielä kirjoittanut kirjailijan joulusta?" Kirjailijan kasvoille leviää valoisa hymy, ja hänen olemuksestaan alkaa säteillä luomisen ilo. Hän kättelee kiireesti kertojaa ja poistuu paikalta - kadonnut joulumieli on löytynyt.

Sotia edeltävinä vuosina joulut ovat vanhanaikaisella tavalla hurmaavia: joulunvietossa on vahvasti traditsionaalinen puoli, joulupaketit koristellaan sinetöimällä ne punaisella lakkatangolla, ajellaan reellä lumisessa maisemassa kulkusten helistessä, välillä ollaan taas vähän kaihomielisiä. Koskettavimpia ovat kuitenkin kertomukset sotienaikaisista jouluista. Jouluna 1940 kuvaa joulunviettoa sekä välirauhan aikana että talvisotavuonna.

  Viime jouluna oli ulkonainen pimeys maamme yllä, ikkunat olivat tiiviisti peitetyt, palelimme lämmittämättömissä asunnoissa, ja joulupukit olivat saaneet luovuttaa lämpimät turkkinsa muihin tarkoituksiin. Tuhannet kodit olivat hävinneet roihuina ilmaan, sadattuhannet kodit ikävöivät rakkaitaan pelon, toivon ja ahdistuksen värein, toivossa toivottomuudenkin uhalla.

  Mutta viime joulu oli unohtumaton joulu yltäkylläisyyden vuosien samankaltaisten, yksitoikkoisten ja muistissa toisiinsa sulautuvien joulujen jälkeen.

  Sillä ulkonaisen onnen ja petollisen yltäkylläisyyden jälkeen sydämemme kääntyi jälleen sisäisten arvojen puoleen.

Monet kertomuksista sisältävät tavalla tai toisella kirjoja ja kirjallisuutta, ja siksikin tämä kokoelma on juuri kirjojenystävälle melkoista herkkua - tuntuu ihanalta jakaa ajatuksia ja rakkautta kirjoihin yhden maamme kaikkien aikojen rakastetuimman kirjailijan kanssa. Yksi tällainen kaunis ja samalla haikea kertomus on Waltarin vuonna 1931 kirjoittama novelli Kaikki on hyvin, mutta... Tarinassa podetaan yksinäisyyttä, toivotonta väsymystä ja alakuloa, kaivataan ihmisten seuraa ja istutaan yksin kahvilassa kauniisti hämärtyvässä illassa, kun valoreklaamit syttyvät ja katulyhdyt lehahtavat palamaan. Mutta siinä käydään myös kirjakaupassa ja pohditaan kirjojen merkitystä ihmiselle - sitä onnen tunnetta, jonka hyvä kirja lukijalleen tarjoaa.

  Iltapäivä kului hilpeästi ja hauskasti. Oli kaunista ja turvallista tuo jouluaaton himmeä, kiihtynyt hämärä. Oli onnellista tunkeilla ihmisten joukossa eri liikkeissä. Lattiat olivat märät, täynnä päällyskenkäin ja kalossien jälkiä, liikeapulaiset huhtoivat vimmatusti kuitteja kirjoittaen, paketteja nyörittäen, - ja kaikkien ihmisten silmät tuntuivat loistavan kummallisesti, odotusta, mielihyvää. Ehkä se johtui hämärästä, kirkkaista sähkölampuista, kosteiden päällysvaatteiden tuoksusta.

  Hän pistäytyi kirjakaupassa, hänellä ei ollut mitään kiirettä, hän pysytteli syrjässä ja haki käsiinsä neljä jo etukäteen valmiiksi katsomaansa kirjaa. Häntä hymyilytti, kun vuoden menestyskirjojen korkeat kasat nopeasti madaltuivat ja taas täyttyivät. Ihmisillä oli kiire, kukaan ei ehtinyt tarkemmin valikoida. Ja kirjat olivat helpoimpia joululahjoja, - ehkä myöskin parhaita, hän ajatteli hiukan kaihomielisesti itsekseen. Kirjat eivät pettäneet, ne antoivat unohduksen, mielikuvituselämän lyhyen, häviävän onnen. Hän oli rakastanut kirjoja, vuosien kuluessa vieläpä enemmänkin kuin todellista elämää. Todellinen elämä oli hajanaista, täynnä turhaa, kiihtynyttä odotusta, epämääräistä alakuloisuutta ja alituista hukkaankulumisen tunnetta. Muutaman tunnin unohdus, syventyminen toisten ihmisten ajatuksiin ja elämään oli siunattu ja hyvä asia.

Tämä luukku lienee parasta päättää otteeseen ehkäpä kauneimmasta koskaan lukemastani joulurunosta. Runon nimi on ytimekkäästi Joulu, ja Waltari on kirjoittanut sen vuonna 1928. Runon myötä toivotan suloista aatonaattoa, joka tuokoon mukanaan jouluun jo vähitellen rauhoittuvan mielen ja pitkät, kiireettömät joulupäivät. 

Joulu, 

se on kuusenneulasten

ja sammuvien kynttilöiden tuoksua, 

ja hiljaista,

onnellisen säikähdyttävää rakkautta,

ja lahjoja, ja unta,

jossa kasvoja hipovat enkelin siivet.

Me katselemme valaistuja ikkunoita 

ja laskemme kynttilöitten pieniä liekkejä 

ja avaamme hitaasti kirjoja, 

jotka joskus luetaan ja unohdetaan. 

Ja jossakin ajatusten keskellä 

nukkuu lapsi, 

joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa 

pienissä käsissään, 

ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys 

lämmittää häntä pimeässä.