Daphne du Maurier: Rebekka

Daphne du Maurier: Rebekka (SSKK, 1981. 1. suomenkielinen painos WSOY, 1938. 294 sivua. Alkuteos Rebecca, 1938. Suomentanut Helvi Vasara.)

  Beatrice tarttui käteeni, kumartui ja kosketti nopeasti huulillaan poskeani. "Hyvästi", hän sanoi, "suo anteeksi, että olen tehnyt monta epäkohteliasta kysymystä, rakas ystävä, sanonut kaikenlaista mitä ei olisi pitänyt sanoa. Maxim kyllä sanoo sinulle, ettei hienotunteisuus ole koskaan ollut vahvimpia puoliani. Ja kuten jo sanoin, et ole ollenkaan sellainen kuin odotin." Hän katsoi suoraan silmiini, puristi huulensa kuin vihellykseen, otti sitten savukkeen laukustaan ja sytytti sen. 
  "Katsos", hän napsautti savukkeen päätä ja meni portaita alas. "Olet niin erilainen kuin Rebekka." 
  Ja niin tulimme portaita alas ja näimme, että aurinko oli hävinnyt suuren pilvirykelmän taakse. Satoi hiljaista tihkusadetta, ja Robert juoksi ruohokentän poikki hakemaan tuolit sisälle.
 
Nuori nainen viettää aikaansa iäkkäämmän amerikkalaisrouvan palkattuna seuraneitinä keväisessä Monte Carlossa. Rouva Van Hopper on eurooppalaista ylhäisöä ihaileva nousukas, joka tunkee väkisin jokaisen silmäätekevän seuraan, mutta tällä taipumuksella on yksi positiivinen seuraamus: hänen seuraneitinsä tutustuu Max de Winteriin, vuotta aiemmin leskeksi jääneeseen varakkaaseen kartanonomistajaan. Vastoin kaikkia odotuksia nämä kaksi rakastuvat, ja kun naisen olisi aika lähteä Van Hopperin kanssa Amerikkaan, kuuluukin hääkellojen kuminaa.

Parikuisen häämatkan jälkeen yhtaikaa ensimmäisten pääskysten ja sinikellojen kanssa asettuu pari kotiinsa Manderleyn kartanoon Länsi-Englannin rannikolle. Merenrantakartano puutarhoineen on ihana, mutta sen ilmapiirissä on alusta asti jotain ahdistavaa ja tukahduttavaa. Vuotta aiemmin traagisesti kuolleen rouva de Winterin, Rebekan, läsnäolo tuntuu kaikkialla: Jokainen huonekalu ja koriste-esine tuntuu säilyttäneen pinnassaan Rebekan kosketuksen, vanha sokea spanieli huokailee ikävissään, ja palvelusväen käytöksestä huokuu epäluulo ja äänetön moite. Pahin kaikista on rouva Danvers, jäykkä, kylmä ja sovinnainen nainen, joka on tullut taloon ensimmäisen rouva de Winterin ollessa nuori morsian. Rouva Danversissa on sellaista synkeyttä, joka saa nuoren rouvan tuntemaan olonsa jatkuvasti epämukavaksi ja vähän pelokkaaksikin. Kun alusta asti käy selväksi, että rouva Danvers on jumaloinut kaikessa niin täydelliseltä kuulostavaa Rebekkaa -- niin kuin kaikki muutkin -- on nuoren ja alemmuudentuntoisen vaimon mahdotonta todella kotiutua uuteen kotiinsa.

Kartano saa Max de Winterinkin käytöksen muuttumaan. Monte Carlossa mies on ollut iloinen ja hellä rakastaja ja ystävä, nuorekas ja tulinen sadalla onnellisella tavalla, mutta Manderleyssa hänestä tulee helposti ärtyvä, vaitonainen ja eristäytynyt, omaan salaperäisyyteensä kietoutunut mies, josta ei tunnu saavan mitään selkoa. Myös osa kartanosta saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Länsisiivessä kaikuu pahaenteinen hiljaisuus, ja pölysuojin huputetut huonekalut muistuttavat huoneiden edesmenneestä asukkaasta. Rebekan henki tuntuu raskaana kaikkialla. Kukaan ei kuitenkaan halua puhua siitä mitä vuosi sitten on tapahtunut, ja vähitellen kummallinen salaisuuksien vyyhti saa nuoren rouvan pelon ja levottomuuden tunteen kiihtymään sokeaksi, järjettömäksi kauhuksi.


Daphne du Maurierin Rebekka on keikkunut lukulistallani ja kirjahyllyssänikin jo vuosia, mutta kun kirjaa lukeva rakas ystävä (pus, Karoliina!) siitä erikseen vinkkasi itsekin Rebekkaan ihastuneena, päätin vihdoin ottaa kirjan lukuun. Aluksi tämän brittiklassikon lukeminen lähti liikkeelle vähän kankeasti; lukeminen oli hidasta ja kirjan pienen fontin kanssa tihrustaminen tuskastutti, mutta hyvin pian huomasin olevani aivan koukussa. Rebekalla on ikää liki kahdeksankymmentä vuotta, mutta ei uskoisi: klassikossa ei ole mitään pölyttynyttä tai tunkkaista, vaan se on nykylukijallekin tuore, raikas ja eloisa lukukokemus.

Romaani alkaa kuvauksella minäkertojan unesta, ja alusta asti lukijalle on selvää, että on tapahtunut jotakin joka on saanut de Winterin pariskunnan jättämään kartanon lopullisesti. Sitten siirrytään lähtöpisteeseen eli Monte Carloon, jossa pohjustetaan kuvaa minäkertojasta ujona ja arkana, molemmat vanhempansa menettäneenä ja varattomana tyttösenä. Max de Winter antaa itsestään hyvän ensivaikutelman, ja aamiaispöydässä tapahtuva kosintakin on jotenkin aika hykerryttävä. Manderleyhin siirryttäessä alkaa kuitenkin tapahtua. Tai oikeastaan ei ala, ja juuri se luo romaanille vähitellen lisääntyvän latauksen ja painostavan tunnelman. Kun Rebekan tarina alkaa loppuvaiheilla keriytyä auki ja salaisuudet paljastuvat, on olo riemastunut: onpa du Maurier ollut ovela ja taitava!

Parasta romaanissa on upeasti kuvatun tunnelman lisäksi luonnollisesti sen vahva ja leimallinen brittiläisyys -- kaikki ne kirjastohuoneen takan ääressä nautitut iltapäiväteet, päämäärätön vaeltelu puutarhassa ja meren rannalla, luokkaerojen kuvaus ja kartanoelämä palvelusväkineen. Pääsin lukiessani hengittämään Englannin ilmaa, ja nautin suuresti minäkertojan kuvaamista hetkistä Manderleyssa. Olin aivan myyty jo alussa, kun kertoja muisteli elämää kartanossa, sen mailla ja meren äärellä: sadetta ja veden liplatusta, syysusvaa ja tulvaveden hajua, pehmeän lohdullisesti valittaen kutsuvia metsäkyyhkysiä, sammaleenpehmeitä ruohokenttiä, silkkikorvaisia spanieleja, kukkivia rhododendroneita, ruusuja, magnolioita ja atsaleoja, aamupäivähuoneessa nautittua sherryä. Rebekka on anglofiilin märkä päiväuni.

  Siinä oli Manderley, meidän Manderleymme, salaperäisenä ja hiljaisena niin kuin aina ennenkin. [--]
  Kuutamo voi tehdä kummallisia kepposia mielikuvitukselle, myös unennäkijän mielikuvitukselle. Seisoessani siinä aivan hiljaa ja vaiti olisin voinut vannoa, ettei tuo talo ollut tyhjä kuori, vaan eli ja hengitti niin kuin ennenkin. 
  Oli kuin ikkunoista olisi loistanut valoja, uutimet heilahdelleet hiljaa yötuulessa, ja tuolla, kirjastossa, olisi ovi puoliksi auki, niin kuin olimme sen jättäneet, ja minun nenäliinani pöydällä syysruusumaljakon vieressä. 
  Huoneessa olisi selviä merkkejä meidän läsnäolostamme. Pieni ryhmä palautettaviksi merkittäviä kirjaston kirjoja, luettu Times. Tuhkakuppeja ja niissä savukkeen päitä, nojatuoleissa lojuvia pieluksia ja niissä päidemme jäljet, halkotulemme loppuun palaneet hiilet, jotka hehkuivat vielä aamupuolella yötä. Ja Jasper, rakas Jasper-kulta, jolla oli niin sielukkaat silmät ja suuri riippuva leuka, olisi ojentuneena lattialle, ja sen häntä heilahtelisi lattiaa vasten, kun se kuulisi isäntänsä askelet.

Rebekka nousi kyllä kertaheitolla suosikkiklassikoideni joukkoon. Hieno kirja, suosittelen!