Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa (WSOY, 2014. 434 sivua + viitteet, lähteet ja muut liitteet.)

  Tämän kirjan nimi Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa viittaa polveilevaan ja äkkikäänteiseen kirjailijanuraan. Runoilija itse keksi otsikon. Hänen mukaansa elämässä joutuu sekä sateisiin että tuuliin ja on keinuttava niin kuin Haitula, kunnes sade taukoaa. Sitten on ommeltava nuttu nappiin eli mentävä uuteen suuntaan. Kaikki on otettava vastaan, olipa se hyvää tai pahaa. Se on Kirsi Kunnaksen elämänmyönteistä eksistentialismia, harvinaislaatuista suomalaisessa runoudessa.

Tänään 90 vuotta täyttäneen runoilija Kirsi Kunnaksen muistelmia on odotettu vuosikymmeniä. Kunnas itse on suhtautunut muistelmien tai elämäkerran kirjoittamiseen haluttomasti, sillä hänen elämänfilosofiansa mukaan menneisyyden muistelemisen sijaan on elettävä tätä päivää. Hän on vastustanut ajatusta elämäkerran kirjoittamisesta myös siksi, ettei ole säilyttänyt vanhoja päiväkirjojaan tai kirjeenvaihtoaan, ja hänen mielestään omaelämäkerta valehtelee, koska ihminen muistaa väärin. Se minkä pitäisi todentaa jotakin menneisyydestä, on kerrottuna jo fiktiota, kuvitelmaa siitä mitä on tapahtunut. Lopulta runoilija kuitenkin arveli jaksavansa ryhtyä raskaaseen muistelu-urakkaan ja suostui elämäkertaprojektiin. Lopputulos, Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa, kertookin kattavasti Kunnaksen elämästä ja hänen kirjallisen uransa eri vaiheista. Lisäksi se sisältää runsaasti otteita runoilijan tuotannosta, sekä tulkitsee teoksia, sillä myös ne vaikuttavat ja muuttavat tekijäänsä.

Elämäkerran kirjoittaja, tietokirjailija ja Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori Leena Kirstinä on tutustunut Kirsi Kunnakseen Pirkkalaiskirjailijoiden yhdistyksen kuukausikokouksissa talvella 1970, jolloin on saanut alkunsa rikkoutumaton ystävyyssuhde. Tämä molemminpuolinen ystävyys, kunnioitus ja rakkaus näkyy mielestäni kirjassa kautta linjan, ja se tekee lukukokemuksesta vielä astetta miellyttävämmän. Olen nähnyt tämän syksyn aikana Kunnaksen ja Kirstinän yhdessä kahdessakin eri kirjatilaisuudessa (Tampereen Tapahtumien yössä ja Helsingin kirjamessuilla), eikä sivusta seuraajalta voi jäädä huomaamatta kaksikon syvä yhteys: sellainen luottamuksentäyteinen lämpö, ilo ja yhteisymmärrys näiden kahden ystävyksen välisestä kanssakäymisestä huokuu. Ja mikä ihaninta; sama lämpö ja ilo huokuvat myös tästä kirjasta - Leena Kirstinä on tehnyt hienoa työtä!

Taiteilijavanhempiensa esikoinen, pieni sunnuntailapsi Kirsi, syntyi Helsingissä Eiran sairaalassa 14. joulukuuta uuden runouden ihmevuonna 1924. WSOY oli julkaissut aiemmin samana vuonna Nuoret runoilijat -antologian, ja siten nostanut esiin uutta runoutta. Samoihin aikoihin myös Tulenkantajiksi nimitetty ryhmä teki läpimurron suomalaisella kirjallisuuskentällä. Myös Kirsin vanhemmat, Wäinö ja Sylvi Kunnas, olivat Tulenkantajien ryhmässä keskeisiä toimijoita.

  Kirsi Kunnaksen kehdon ääressä heiluttivat -- etäältä -- taikasauvojaan 1920-luvun kirjallisuuden ja kuvataiteiden merkittävimmät nuoret voimat. Kirsi väittää kuitenkin, ettei hän heitä oikeasti tuntenut koska oli tulloin vasta lapsi. Hän kyllä näki heitä kotonaan usein, sillä monet asuivat naapurustossa Töölössä, "kaulusköyhälistön asuinalueella".

Kirsin lapsuutta varjostivat äidin sairastuminen tulirokkoon pian synnytyksen jälkeen (Kirsi-vauva joutui eroon äidistään kuukausiksi), sekä isän kuolema, kun tyttö oli vasta neljävuotias. Noilta ajoilta ovat Kirsin ensimmäiset selvät lapsuusmuistot, ja tuon isäänsä suuresti ikävöivän nelivuotiaan tytön hän on aikuisena halunnut aina löytää kirjoittaessaan. Kahden tyttären yksinhuoltajaksi jäänyt Sylvi Kunnas meni miehensä kuoltua uusiin naimisiin, ja perhe kasvoi vielä yhdellä tytöllä. Perhe oli köyhä, ja muutti lähes joka vuosi uuteen vuokra-asuntoon. Kasvuvuosiinsa Kirsillä liittyykin siksi irrallisuuden ja juurettomuuden tunne.

Kirsin lapsuus vaikuttaa kuitenkin kaikkiaan onnelliselta: perhe vietti kesät Nauvossa Turun saaristossa -- siellä hän rakastui luontoon, mereen ja tuuleen, ja kesäpaikassa aina läsnäoleva tuuli tuli sieltä myöhemmin Kirsin runoihin. Tyttö myös rakasti lukemista, ja luki jo varhain kaiken mitä käsiinsä sai. 12-vuotiaana tulivat tyttökirjat: Kirsi ahmi Salme Setälän, Anni Swanin, Mary Marckin, Louisa M. Alcottin ja L. M. Montgomeryn kirjoja. Myös Jalna-sarja, Jane Austenin, Brontën sisarusten ja John Galsworthyn romaanit olivat tytölle rakkaita.

Sodan syttyessä Kirsi oli jo pitkälti toisella kymmenellä. Kesän 1943 hän oli säälottana kaukana Lieksan takana, Neuvostoliiton puolella. Siellä hän sairastui tuberkuloosiin, ja joutui keuhkoparantolaan. Tubia seurasivat jonkin ajan kuluttua keuhkopussintulehdus ja keuhkokuume, ja uuden pitkän sairaalajakson aikana Kirsi alkoi kirjoittaa runoja ihan tosissaan. Itsesäälin sävyttämissä runoissaan hän pohti yksinäisyyttä, tuskaa ja kuolemaa, mutta tästä Sylvi-äiti suuttui: "Muista, että et rupea miksikään uudeksi Saima Harmajaksi. Älä itke sairauttasi, älä antaudu sille. Itkemällä kuolet." Kirsi keskittyi paranemiseen -- ja parani. Lisäksi hän myöhemmin nuorena runoilijana kirjoitti tavoitteekseen, ettei hänen elämänsä huku soihin, suovesiin, itkuun. Tämä on toteutunut: hän on saanut runsaasti palkintoja elämäntyöstään, lisäksi ensin vuonna 2000 hänet vihittiin kunniatohtoriksi, ja vuonna 2009 hänestä tuli taiteen akateemikko.

Elämäkerrassa kerrotaan laajalti Kirsin opinnoista, hänen ensi askeleistaan kirjailijana, elämästä Helsingin intellektuelleissa kirjailijapiireissä 1940-luvun lopulla ja -50-luvulla, sekä naisen mittavasta elämäntyöstä runoilijana, lastenkirjailijana ja suomentajana. Erityisen ihanaa oli lukea myös vuosikymmenien mittaisen rakkaustarinan synnystä, kun runoilija Mirkka Rekola tutustutti kollegansa Kirsin tamperelaiseen ystäväänsä Jaakko Syrjään vuonna 1956. Jaakolle jäi tapaamisesta mieleen hoikka, talvikalpea tyttö, joka ontui, Kirsistä taas Jaakko oli kauhean sympaattinen mies, tutunoloinen ja järkevä, joka ei juonut, eikä hänessä ollut sodanjälkeistä nuorten miesten "neuroottista lepatusta". Pariskunta vihittiin helmikuussa 1957, ja he saivat kaksi poikaa, Mikon ja Martin -- jotka ovat sitten ihan oma tarinansa. Muusikkoveljekset ovat nimittäin legendaarisen Eppu Normaalin perustajajäseniä.

  Jaakolta on myöhemmin tivattu, oliko se rakkautta ensisilmäyksellä. "Ei ollut", hän on vastannut. "Sen vuoksi avioliitto onkin kestänyt 57 vuotta, ja tutustuminen jatkuu yhä."

Kunnas-elämäkerta oli upea ja nautinnollinen lukukokemus! Rakastin sitä, miten Kunnaksen kirjailijuutta ja hänen lukuisia teoksiaan avattiin -- oli ihanaa päästä kurkistamaan tuttuakin tutumpien lastenrunojen taakse, saada tietää, mistä runoilijan alter ego Haitula on saanut alkunsa, tai ymmärtää joihinkin runoihin piilotettuja satiirisia viittauksia lähihistoriaan ja yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Kunnas yhdistelee runoissaan suurta ja pientä, arkista ja juhlavaa, modernia elämää ja taikuutta, ainetta ja henkeä, konkreettista ja abstraktia, kirjaimellista ja symbolista. Hän menee rajojen yli ja ali, ja hänen tavoitteensa on saada aikaan merkityksen keikaus ja hauskuus. Ja juuri siksi hänen runonsa ovat niin mestarillisia ja rakastettuja, että niitä lukee ja niihin ihastuu sukupolvi toisensa jälkeen.

Myös kuva Kirsi Kunnaksesta sai lihaa luidensa ympärille: Tampereen kirjallinen ikoni on paitsi rakastettu ja äärettömän tuottelias kirjailija, myös ihailtavan elämäniloinen, valoisa, sinnikäs, loputtoman luova, ja vielä yhdeksänkymppisenäkin henkisesti hämmästyttävän vireä. Kirstinä kirjoittaa ystävästään kauniisti: Kirsi, järki ja tunne, vahva ja viisas, tarkka ja salliva, läsnäoleva ja vetäytyvä, huumorintajuinen ja myötätuntoinen, realisti ja surrealisti, lumoaa aina yleisönsä. Totta joka sana: Kunnas on niin säkenöivä esiintyjä, että olen ollut kahdesti tämän syksyn aikana aivan haltioitunut ja syvää liikutusta täynnä, kun olen päässyt häntä kirjatilaisuuksiin kuulemaan. ♥ Tämän hienon ja runsaan elämäkerran luettuani ihailuni Kunnasta kohtaan syveni vielä entisestään.

 Siispä: Paljon onnea ihana ja ainutlaatuinen Kirsi Kunnas, ja kiitos niin kovin paljosta. ♥

Kirjakuvissani Kunnas-elämäkerran alla on perjantaisen (12.12.) Aamulehden Ihmiset-osion aukeaman kokoinen Kirsi Kunnaksen 90-vuotishaastattelu. Jutun on kirjoittanut Marja Aaltio ja kuva on Kimmo Penttisen käsialaa. Otsikossa Kunnas pyytää: Lukekaa, lukekaa ja lukekaa! ♥

Kunnas-elämäkerrasta ovat kirjoittaneet myös Kirjojen kamarin Katja, Kirjasähkökäyrän Mai, Hemulin kirjahyllyn Henna ja Lastenkirjahyllyn Rouva Huu.