Gabriel García Márquez: Muistojeni ilottomat huorat

Gabriel García Márquez: Muistojeni ilottomat huorat (WSOY, 2006. 100 sivua. Alkuteos Memoria de mis putas tristes, 2004. Suomentanut Matti Brotherus.)

Vanha kolumbialaismies on jo vuosia elänyt verkkaista elämää pyhässä rauhassaan keskittyen klassikkojen uudelleen lukemiseen ja musiikkiohjelmiin. Hänellä ei ole koskaan ollut vaimoa eikä lapsia, eikä hän ole koskaan kokenut rakkautta. Hän on ollut elämässään satojen naisten kanssa, mutta ei ole koskaan maannut naisen kanssa maksamatta hänelle. Kun mies sitten täyttää yhdeksänkymmentä vuotta, haluaa hän syntymäpäivänsä kunniaksi viettää villin lemmenyön neitsyen kanssa. Tuttu ilotalon emäntä järjestää miehelle naisen -- tai oikeastaan tytön, köyhän ja lukutaidottoman neljätoistavuotiaan tyttölapsen, joka työskentelee päivät tehtaassa nappeja ommellen.

Syntymäpäivän aamu koittaa Barranquillan kaupungissa, ja ukkonen jyrähtelee kolmen kuukauden kuivuuden jälkeen. Mies herää tavanomaiseen tapaansa aamuviideltä, hänen luitaan kolottaa. Päivä kuluu tuttuja rutiineja noudattaen; pitää ottaa aamukylpy, nauttia mehiläishunajalla makeutettua kahvia ja kaksi maniokkipullaa, sekä pukeutua tuttuun pellavakankaiseen päivähaalariin. Päivän ainoana velvollisuutena on kolumnin kirjoittaminen sanomalehteen. Tulevaan yöhön hän alkaa valmistautua jo hyvissä ajoin ja tekee sen asiaankuuluvalla hartaudella pukeutuen valkoiseen pellavapukuun ja kiinansilkkisolmioon rituaalisesti kuin itse piispa. Viilenevässä illassa hän ottaa taksin ja ajaa kaupungin pahamaineiselle alueelle, köyhien kaupunginosaan. Kello on kymmenen ja hän saapuu neitsyen luo sydän tykyttäen ja mieli täynnä kauhunsekaista jännitystä.

Tyttö kuitenkin nukkuu, eikä mies henno herättää häntä. He makaavat rinnakkain, mieskin torkahtaa, ja herättyään poistuu huoneesta aamulla ennen tytön heräämistä. Tämä toistuu, vanhus ja tyttö tapaavat samoissa merkeissä uudelleen, ja vähitellen jotakin tapahtuu: vastoin kaikkia odotuksiaan mies huomaa rakastuneensa ensimmäistä kertaa 90-vuotisessa elämässään.

  Minusta tuli toinen ihminen. Yritin lukea uudelleen klassikot jotka opastivat minua nuoruudessani, mutten pystynyt siihen. Uppouduin romanttiseen kirjallisuuteen, jota inhosin äitini tyrkyttäessä sitä minulle kovalla kädellä, ja tajusin sen avulla ettei se voittamaton voima joka johtaa maailmaa eteenpäin ollutkaan onnellinen vaan ristiriitojen repimä rakkaus. Kun musiikkimieltymykseni ajautuivat kriisiin, totesin olevani takapajuinen ja vanha ja opin avaamaan sydämeni tuokion herkuille.


Muistojeni ilottomat huorat on viime pääsiäisenä kuolleen kolumbialaisen nobelistin viimeiseksi jäänyt teos. Romaani on hieno osoitus Garcia Márquezin kirjoittajanlahjoista: Alkuasetelmaltaanhan tarina on suorastaan oksettava -- 90-vuotias mies, joka haluaa ostaa seksiä 14-vuotiaalta tyttölapselta -- mutta tarina on kirjoitettu niin taitavasti, että kirjan kannet suljettuaan huomaa juuri lukeneensa jotakin oikeastaan tosi kaunista ja liikuttavaa.

MIH on aika ovela kirja. Etenkin alkupuoliskollaan siinä on ronskihko ote ja se sisältää melkein naurettavaa miehekästä ja elostelevaa rehvakkuutta, esimerkiksi kun vanhus miettii miehiä, jotka panevat muulitkin laulamaan, tai kun itsekin ikääntynyt ilotalon emäntä muistelee syntymäpäiväsankarin nuoruusvuosia: "Ellen väärin muista sinulla oli aisa kuin kaleeriorjalla." Alun ronskius vaihtuu kuitenkin vaivihkaisesti herkkyydeksi, ja lopulta romaani onkin kaunis kuvaus ikääntymisestä ja rakkauden voimasta, sekä siitä, että ihminen on juuri niin vanha kuin tuntee olevansa. Kun vanhus lukee nukkuvalle tytölle Saint-Exupéryn Pikku Prinssiä, tai kuiskaa hänen korvaansa tyttö pieni, olemme yksin maailmassa, sitä melkein huomaa silmäkulmassaan jotain kosteaa.

  En jaksanut enempää. Hän aisti sen, näki kyynelten kostuttamat silmäni ja tajusi ilmeisesti vasta silloin, etten ollut enää sama mies kuin ennen, ja kestin hänen katseensa niin uljaasti etten olisi ikinä uskonut siihen pystyväni. Ei voi mitään, olen tulossa vanhaksi, sanoin. Me olemme jo vanhoja, hän huokaisi. Asia on vain niin ettei sitä huomaa sisältäpäin, mutta ulkopuolelta sen näkevät kaikki.

Vaikka Gabriel García Márquez on tullut tunnetuksi maagisrealistisista romaaneistaan, on tässä teoksessa maagisen realismin aineksia hyvin vähän. Latinalaisamerikkalaiseksi teokseksi tämä on myös melko vähän kuvaileva, vaikka kirjailija toki kykenee näyttämään eläväisen kolumbialaisen kaupungin lukijalle varsin minimalistin keinoin. Kaskaat sirittävät elokuisessa helteessä, joulukuu tuo tullessaan kuulaan taivaan, hiekkamyrskyt ja tuulenpyörteet, jotka repivät taloista katot ja nostavat kadulla koulutyttöjen hameet. Ja kun tulee yö, näyttää merenrantakaupungissa siltä kuin maailma uppoaisi vihreään veteen.

Viehätyin kirjasta todella, ja nyt tekisi mieli lukea pian lisää Garcia Márquezia, esimerkiksi Sannabananan äskettäin lukema Rakkautta koleran aikaan. Tämä Muistojeni ilottomat huorat on luettu myös Nannan kirjakimarassa.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Kolumbia