perjantai 30. syyskuuta 2011

Syyskuun luetut


Taas alkaa olla yksi kuukausi niin sanotusti pulkassa, ja on aika tehdä pikainen katsaus kuukauden aikana luettuihin kirjoihin. Syyskuu on ollut ihan kohtuullisen hyvä lukukuu; kuukauden saldona on yhteensä kymmenen kirjaa. Lukeminen on ollut melko monipuolista, joukossa on novelleja, yksi runokokoelma, laadukkaita lukuromaaneja, uutuuksia ja klassikoita, äänikirjoja ja yksi englanninkielinenkin teos. Ihan hyvä kuukausi siis. :)

Syyskuussa olen lukenut seuraavat kirjat:

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär
Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle
Susan Hill: The Woman in Black
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (äänikirja)
John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
Anni Sinnemäki: Sokeana hetkenä
Michael Cunningham: Tunnit ("tuplaluku", nide + äänikirja)
Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1 - Swannin tie: Combray

Proustin kirjaan jo listaan, vaikka sen tulen lukemaan loppuun vasta tämän päivityksen jälkeen. Lisäksi olen lukenut kimppalukuporukassa ihanaa venäläisklassikoa, Anna Kareninaa, sekä paljon runoja eri kokoelmista, ja novelleja sieltä sun täältä. Syyskuussa olen myös hurmaantunut ensi kertaa elämässäni Venäjälle sijoittuvasta kaunokirjallisuudesta, sekä lukenut luultavasti minun lukuvuoteni parhaan kirjan; Marja Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle, joka oli niin valtaisa ja huikea lukukokemus että oksat pois.

Proust-haaste on lähtenyt käyntiin ihan kunnialla, ja muille haasteeseen osaa ottaville tiedoksi, että keskustelu kirjasta alkaa viikonlopun aikana, joko jo huomenna tai vasta sunnuntaina, riippuen siitä miten ehdin työvuoroiltani kirjoittaa Proust-postauksen. Ne, joilla ensimmäisen osan lukeminen on vielä kesken, saavat siis päivän, pari lisää lukuaikaa. :)

Kirjapostauksissani olen edelleen jäljessä, tältäkin kuulta on siis Proustin lisäksi kolme kirja-arviota odottamassa. Lisäksi odottamassa on myös kolme vanhempaa kirjaa, viime kuukausien aikana kun olen antanut itselleni luvan kirjoittaa arvioita sitä mukaa kuin ne luontevasti "tulevat ulos". :) Mutta en ota asiasta stressiä vaan kirjoittelen arvioita vähitellen sitä mukaa kun ehdin.

Lopuksi kyselen vielä, olisiko Austen-adventille mahdollisia osanottajia? Kirjavan kammarin Karoliina bongasi tämän hienon haasteen / kimppaluvun ulkomaisista kirjablogeista, ja ainakin itse olisin innoissani osallistumassa, kun tarkoitus olisi muutenkin lukea Austeneita vielä tänä vuonna. Osallistujien lisäksi tiedustelen, olisiko kirjabloggaajien joukossa ketään innokasta emäntää / isäntää haasteelle? Jos ketään muuta ei ilmoittaudu, voin itse ryhtyä, mutta olisi kiva jos joku muu ehtisi, itse kun rämmin tässä Proustissa polviani myöten... :) Someone? Anyone?

torstai 29. syyskuuta 2011

Musahaaste, kuudes viikko

Viime aikoina on ollut niin paljon muuta postattavaa että musahaaste on jäänyt vähän muiden asioiden jalkoihin. Mutta jatketaanpas taas! Kuudennessa viikossa mennään, tänään muistellaan biisejä, joista tulee mieleen jokin paikka. Ah, lempiaiheeni! Kuten varmasti jokainen blogiani yhtään lukenut tietää, rakastan matkustelua yli kaiken. Useimmista reissuista minulle on muiden muistojen lisäksi jäänyt jokin musiikillinen muisto, joten kerronpa tässä niistä muutaman.


Kävin vuosi sitten New Yorkissa elämäni ensimmäistä kertaa, ja rakastuin kaupunkiin totaalisesti. En haluaisi asua Yhdysvalloissa, NY ei siis tuntunut samalla tavalla kodilta kuin Lontoo, mutta jotain siinä kaupungissa on. Iso pala sydäntäni jäi New Yorkin sykkeeseen ja tunnelmaan, ja käyn siellä varmasti pian uudelleen. Ennen reissuun lähtöä kuuntelin repeatilla tätä biisiä, ja nykyisin pelkkä Alicia Keyesin kuuleminen nostattaa minulle välittömän NY-kuumeen ja ihanat, kylmät väreet. :)

Sitten sielukaupunkiini, Lontooseen. Rakastan Duffyn musiikkia, ja paikka jossa olen Duffya kuullut ensi kertaa vuosia sitten, on juuri Lontoo. Viikkoa, paria, ennen kuin Duffyn Mercya alettiin soittaa puhki Suomen radioissa, satuin olemaan Lontoossa, ja siellä biisi soi kaikkialla. Rakastuin, ja nykyisin olen suuri Duffy-fani. Mercysta minulle tulee aina mieleen Lontoon Oxford Street! :)


Kolmantena on ihan pakko mainita Tokio!! Kävin Japanissa jokunen vuosi sitten, ja menetin sinnekin ison palan sydämestäni (meikäläistä on jäänyt aika moneen paikkaan! :). Ostin Tokiosta japanilaisen Orange Pekoen cd:n, jota olen kuunnellut valtavasti matkan jälkeen. Hyväntuulista, taidokasta ja kaunista japanilaista jazzia, tästä ei voi kuin nauttia! Orange Pekoen musiikista tulee luonnollisesti mieleen ensimmäinen Japanin matkani. :)

Sanaselityshaaste


Leena Lumin blogissa oli eilen hauska blogeissa kiertävä haaste, jonka tarkoituksena on selittää sanoja. Jutun juoni on siis seuraavanlainen: Jos haluat minulta seuraavan haasteen, mainitse siitä kommentissasi. Minä listaan viisi sanaa/asiaa, jotka miellän sinuun. Ne voivat olla järkeenkäypiä tai täysin satunnaisia sanoja/ asioita. Sinun tulee julkaista antamani lista blogissasi ja tehdä postaus kommentoiden sinulle annettuja sanoja.

Sain itse Leenalta viisi sanaa, joten eipä muuta kuin selittelemään! En osaa koskaan tehdä tämmöisiä lyhyesti ja ytimekkäästi, huoh... :)


Rakas - Rakkaus on ihana asia, olen parantumaton romantikko ja rakkaus on yksi niistä teemoista johon en kirjallisuudessa ja elokuvissa kyllästy koskaan. Niin, enkä omassa elämässäni tietenkään. ;) Läheisten, ystävien ja koirani lisäksi on paljon myös asioita jotka ovat minulle äärettömän rakkaita: muun muassa kirjat, musiikki ja elokuvat. Rakkaimpia paikkoja minulle ovat Porvoo ja Lontoo, sekä lisäksi Tukholma ja New York (olen käynyt NY:ssa vasta kerran, mutta pala sydäntäni jäi sinne). Rakastan myös historiaa, merta, hyvää ruokaa, luontoa, estetiikkaa ja kauniita valokuvia. Olen intohimoinen, suurten tunteiden ihminen, tyypillinen skorpioni.

Tahto - Vanhan sanonnan mukaan luja tahto vie läpi harmaan kiven, ja lauseen kliseisyydestä huolimatta olen tähän ikään mennessä ehtinyt jo lukuisia kertoja todeta sen pitävän harvinaisen hyvin paikkansa. Olen vahvasti tahtoihminen. En ole saanut elämässä mitään helpolla, mutta kovalla työllä ja lujalla tahdolla olen saavuttanut minulle tärkeitä asioita ja siitä olen itsessäni ylpeä.

Uni - Nukkuminen on ihanaa! :) Tarvitsen varsinkin nykyisin paljon unta, 7-9 tuntia yössä. Rakastan pehmeitä peittoja ja puhtaita, mankeloituja lakanoita, ja matkustellessakin yksi suuri osa matkan nautintoa on hyvä sänky ja pehmeät liinavaatteet. Olen huono muistamaan uniani, mutta yhden unen muistan elävästi lapsuudestani: on yö ja minä ratsastan uroshirven selässä yöpaidan helmat liehuen, pidän kiinni hirven isoista sarvista. Siinäpä unien tulkitsijoille pohdittavaa, mitäköhän tuokin uni tarkoittaa? :)

Lumi - Elementti, johon minulla on viha-rakkaus-suhde. Rakastan askelista kuuluvaa narinaa kovalla pakkasella, timantteja pakkashangella, ensilunta. Tammikuinen maisema voi olla huikean kaunis, tiedättehän, sopivasti pakkasta, puiden oksilla lunta, aurinko pilkahtaa juuri vähän ennen sinistä hetkeä, oih. Mutta enemmän kuin montaa muuta asiaa vihaan lumessa rämpimistä. Sitä kun lunta menee kenkään, tai putoaa metsässä oksalta takinkauluksesta sisään. Liukkautta, joka vääjäämättä liittyy lumeen. Sohjoa, loskaa, ja sitä vetistä lunta joka sataa kasvoille tiskirätteinä ja saa ripsivärit valumaan poskille. Lumi on parhaimmillaan ikkunasta katsottuna, samalla kun istuu takan ääressä teemuki toisessa ja hyvä kirja toisessa kädessä. Niin, ja valokuvissa. :)

Afrikka - Valloittamaton manner. Olen matkustellut paljon, mutta Afrikka on vielä kokematta. Suurena haaveenani on päästä matkustamaan ainakin Etelä-Afrikkaan (!), Egyptiin, Marokkoon, Keniaan ja Tansaniaan. Ja on toinenkin, vähän salainen haave, joka liittyy työhöni... Afrikka kiinnostaa myös kirjallisuudessa. Eniten minua on aina kiehtonut Karen Blixenin Afrikka, kiitos hienon lempielokuvani, Minun Afrikkani.
 

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Anni Sinnemäki: Sokeana hetkenä


Anni Sinnemäki & Milka Alanen: Sokeana hetkenä (Nemo, 2003. 117 sivua.)

Pohjoiset aukiot
joiden yli käy tuuli
eivät muistuta leppeitä
eteläisiä sisariaan

Näillä aukioilla
ei ole kohtaa
johon haluaisi pysähtyä
niiden yli kävellään

Rannassa hiljaa
purjeveneiden köydet
lyövät kiinni mastoihin
kolisevat metalliin

Minä istun kylmällä kalliolla
palelen jos se viilentäisi
tunteeni, toivon että mereltä
aukioille kiiruhtava tuuli
hävittäisi murheeni

Sokeana hetkenä on Anni Sinnemäen esikoisrunokokoelma, joka sisältää runsaasti myös erinomaisena henkilökuvaajana tunnetun Milka Alasen ottamia valokuvia. Teokseen on kerätty kaikki Sinnemäen sanoitukset edesmenneen Ultra Bran levyiltä Vapaaherran elämää, Kroketti, Kalifornia, Vesireittejä, Sinä päivänä kun synnyin ja Kerkko Koskisen levyltä Rakkaus viiltää. Monelle tuttujen lyriikoiden lisäksi kokoelma sisältää myös kolmisenkymmentä ennen julkaisematonta runoa. Esittelin yhden kokoelman runoista jo parisen viikkoa sitten, ja nyt luettuani koko kokoelman haluan vielä kirjoittaa muutaman sanan teoksesta kokonaisuutena.

Sinnemäen runot ovat ihastuttavia! Niissä käsitellään arkisen kauniisti yksinäisyyttä, yhdessäoloa, aikuisuutta, matkoja maailmalle ja omaan itseen. Monet runoista ovat sellaisia että niihin haluaa palata yhä uudelleen, niitä haluaa lukea viipyillen ja sanoja maistellen. Runot kuvastavat kauniisti pienten, ohikiitävien hetkien tunnelmaa. Hetkien, jotka tuoksuvat tupakansavulta ja ruusuilta, kun täysi kahvikuppi lämmittää käsiä ja auringonvalo lankeaa kaihtimien välistä ryppyiselle päiväpeitolle. Tai öisiä yksinäisyyden hetkiä, jolloin pää on täynnä ajatuksia tai kun kapealla patjalla kynttilänvalossa makaa kaksi ihmistä ja taivaalla näkyy tähtiä. Sinnemäen runoissa surukin on puhdasta ja kauniin melankolista, rakkaus arkisella tavalla kaunista ja lämmittävää. Näissä runoissa on lupa tuntea, olla tavallinen ja silti ihmeellinen, erikoinen.

Eniten minua kiinnostaa yö
että voisin mennä
vuoteeseen murehtimatta
ja olisi hiljaista

Eniten minua kiinnostaa tie
että voisin taas
rakentaa kiskoja
että pääsisi kauemmaksi

Olen nuoruudessani kuunnellut melko vähän Ultra Bran musiikkia, ja siksi suurin osa kokoelman sisältämistä lyriikoistakin oli minulle uutta, en tiennyt niitä sävelletyn Ultra Bralle ennen kuin tarkistin asian sisällysluettelosta. Ehkä juuri siksi lyriikatkin olivat minulle vain kauniita, puhuttelevia runoja, joiden lukemisesta nautin suuresti. Toki tunnistin yhtyeen tutuimmat kappaleet (esimerkiksi Savanni nukahtaa, Sinä lähdit pois ja Minä suojelen sinua kaikelta) ja ne alkoivatkin lukiessa soida päässä. Voisin kuvitella että raskaansarjan Ultra Bra -fanien saattaisikin olla vaikeaa lukea tätä kokoelmaa puhtaasti runokokoelmana.

Myös Alasen valokuvat ovat taidokkaita otoksia, joissa leikitellään upeasti valolla ja varjoilla. Kokoelma on ehjä ja vahva kokonaisuus siinäkin mielessä, että kuvat ja runot vaativat yhtä lailla huomiota, ne täydentävät ja tukevat toisiaan. Kirjoitin useita runoja itselleni muistiin, niin suuresti niihin ihastuin. Tähän ihastuttavaan kokoelmaan ja sen kuulaan kauniiseen tunnelmaan tulen varmasti vielä useasti palaamaan.

tiistai 27. syyskuuta 2011

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo



John Boyne: Tarkoin vartioitu talo (Bazar, 2011. 446 sivua. Alkuteos The House of Special Purpose, 2009.)

Ravistin palloa, ja pohjalla levänneet lumihiutaleet nousivat kuvun yläosaan, laskeutuivat pehmeästi palatsin katoille ja leijuivat hitaasti alas, ja muistojeni henkilöt astuivat esiin piilopaikoistaan, nostivat katseensa taivaalle ja ojensivat kämmenensä, hymyilivät toisilleen saadessaan olla taas yhdessä ja toivoivat että tuo hetki kestäisi ikuisesti eikä tulevaisuus koskaan tulisi.

Georgi Daniilovitš Jatšmenev on tavallinen venäläisnuorukainen, maanviljelijän poika pienessä Kašinin kylässä. Eletään vuotta 1915, maailma on sodassa, ja venäläisväestö kärsii nälästä ja köyhyydestä. Kun suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš saapuu kylään, tapahtuu jotakin, joka muuttaa viisitoistavuotiaan Georgin koko loppuelämän: hän pelastaa suuriruhtinaan tämän jouduttua murhayrityksen kohteeksi. Suuriruhtinas vaikuttuu pojan urheudesta, uskollisuudesta ja lojaaliudesta kylän jalosukuista vierasta kohtaan. Itse tsaari haluaa osoittaa kiitollisuutta Georgille ja tämän perheelle, ja niin poika saa käskyn lähteä Pietariin tsaarin palvelukseen.

Georgi päätyy komeaan Talvipalatsiin, ja saa tehtäväkseen ryhtyä tsaarin pojan, kruununperijän, tsarevitš Aleksein henkilökohtaiseksi henkivartijaksi. Aleksei on vasta yksitoistavuotias poika, joka sairastaa hemofiliaa, Euroopan kuningashuoneiden sukuvitsausta. Hänen vanhempansa ovat pojan suhteen täydellisen ylisuojelevia, erityisesti äiti, tsaaritar Aleksandra, joka säikkyy jokaista Aleksein kompastumistakin peläten näiden johtavan sisäiseen verenvuotoon. Palatsissa asuu myös mystinen isä Grigori, Rasputininakin tunnettu mies, jolla vaikuttaa olevan omituinen, vahva side tsaarittareen. Georgi tottuu pian uuteen elämäänsä palatsissa, eikä vähiten Aleksein nuorimman siskon, suuriruhtinatar Anastasian, vuoksi. Nuorten välille syttyy kiihkeä, salainen rakkaus, ja vaikka on selvää ettei Romanovien perillinen voisi koskaan mennä naimisiin tsaarin palvelijan kanssa, nuoret unelmoivat yhteisestä tulevaisuudesta.

Sota jatkuu ja vallankumouksellinen mieliala alkaa nostaa päätään kansan keskuudessa. Vaikka tsaari on johtamassa joukkojaan taisteluissa lähellä etulinjaa, ja tsaaritar ja hänen kaksi vanhinta tytärtään tekevät pitkiä päiviä sairaalassa auttaakseen hoitamaan sodassa loukkaantuneita sotilaita, rahvas tuntuu silti pitävän Talvipalatsia toisena Versaillesina ja tsaariparia Maria Antoinetten ja Ludvig XVI:n kaltaisina, itsekeskeisinä kansan hyväksikäyttäjinä. Asiat etenevät vääjäämättä kohti vallankumousta ja tsaariperheen tuhoa.

Vuonna 1980 Georgi elää vanhuutensa päiviä Lontoossa, hoitaen syöpäsairasta vaimoaan, Zojaa. Pariskunta on elänyt pitkän yhteisen elämän saavuttuaan Venäjältä Pariisin kautta Englantiin. Kun käy selväksi ettei Zojan sairaus ole enää parannettavissa, hän haluaa lähteä matkalle Suomeen, mahdollisimman lähelle lapsuudenkotiaan Venäjää. Georgi ja Zoja tekevät raskaan matkan Helsinkiin ja Haminaan. Suomessa Zoja haistaa lapsuutensa tuoksun, ja haluaa jatkaa matkaa Pietariin, nähdäkseen vielä kerran tutut ja rakkaat maisemat. Lopulta Pietarissa Georgin mieleen palaavat väkevinä nuoruusvuosien raskaat kokemukset, sekä salaiset kohtaamiset rakkaan Anastasian kanssa.


Hyvien kirjojen putki jatkuu, nautin nimittäin suuresti tämän vahvan ja laadukkaan historiallisen romaanin lukemisesta! En ole oikein koskaan ollut venäläisten tai Venäjälle sijoittuvien romaanien ystävä, mutta tänä syksynä olen lopulta vihdoin löytänyt minun Venäjäni. Ensin ihastuin syvästi Tolstoin Anna Kareninaan, jota luen Kirjanurkkauksen lanseeraamassa kimppalukuhaasteessa, ja nyt ilmestyi sopivasti tämä Boynen uutuuskirja, joka sijoittuu Venäjälle ja Romanovien viimeisiin vuosiin. Nyt olenkin ollut viime viikot vahvasti menneen Venäjän tunnelmissa, ja nauttinut joka hetkestä. Tässä teoksessa Anna Kareninalla on muuten oma tärkeä roolinsa, ja hymyilinkin tyytyväisenä lukiessani kohtauksia, joissa tähän Tolstoin klassikkoon viitataan. Nyt tiedän, kenestä ja mistä puhutaan! :)

  "Pyydän anteeksi, herra", sanoin nopeasti. "Olen häirinnyt oppituntianne."
  "Niin totisesti olette, nuori herra. Onko teillä jokin mielipide kreivi Vronskin puuhista?"
  Katsoin häntä hämmästyneenä. "Ei ole", minä sanoin. "En ole tavannut kyseistä herrasmiestä."
  "Entä Stepan Arkadivitšin uskottomuudesta? Levinin täyttymyksen kaipuusta? Ehkä haluaisitte sanoa kantanne siihen miten Aleksei Aleksandrovitš suhtautui vaimonsa petokseen?"
  Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mihin hän viittasi, mutta kun näin että kaikkien suuriruhtinattarien pulpeteilla oli auki sama romaani, epäilin ettei kyse ollutkaan ihmisistä vaan romaanihenkilöistä.

Tarkoin vartioitu talo nojaa vahvasti historialliseen faktatietoon, lisäksi Boyne on onnistunut luomaan varsin uskottavaa vaihtoehtoishistoriaa. Lukiessaan melkein uskoo, että näin asiat olisivat todella voineet tapahtua. Romanovien suvusta on äärettömän kiinnostavaa lukea, ja Boynen taitavan kerronnan kautta mahtisuvun viimeiset vaiheet tulevat lukijaa lähelle, historiankirjoista tutut tapahtumat muuttuvat ikään kuin enemmän todeksi. Henkilöt tuntuvat kirjan sivuilla vahvasti eläviltä persoonilta, ja teos herättääkin ehdottomasti mielenkiinnon lukea lisää Romanoveista, ja jopa vastenmielisestä Rasputinista. Kaikesta näkee, että Boyne on tehnyt huolella taustatyönsä romaania kirjoittaessaan.

Muutamia epäuskottavuuksiakin kuitenkin löytyy, ja ikävä kyllä suurimmat niistä juuri kirjailijan Suomi-kuvauksessa. Kirjassa 1970-luvun loppupuolen Suomi kuvataan vahvasti venäläistyylisenä; suomen kieli kuulostaa venäläisen korvaan niin tutulta että tämä kykenee tunnistamaan yksittäisiä sanoja, ja kirjan Suomessa syödään ravintolassa suolakalaa ja juodaan ruokajuomana kannullisia teetä. En osaa venäjän kieltä ja tunnen huonosti venäläistä kulttuuria, mutta siitäkin huolimatta en tunnista Boynen kuvauksesta Suomea, niin venäläiseltä se kaikki minulle kuulostaa. Epäuskottavalta tuntuu myös se, että nuori maalla asunut venäläispoika on niin sivistynyt ja kielitaitoinen kuin kirjan Georgi, joka puhuu sujuvasti ranskaa, englantia ja saksaa. Myös romaanin loppuvaiheilla esitetään eräs kaunis, mutta epäuskottava kohtaaminen.

Kaikesta huolimatta Tarkoin vartioitu talo on kuitenkin kokonaisuutena ehjä teos, vetävä ja laadukas lukuromaani, joka vie lukijan vahvalla tunnelmallaan Venäjän maaseudulle, Pietarin kaduille ja Talvipalatsin loistoon, samoin kuin 20-luvun Pariisiin ja toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen. Tarinaa kerrotaan monessa aikatasossa, tapahtumia keritään auki vähitellen, ja loppua kohden lukijalle vähitellen selviää mitä todella tapahtui. Boyne on todella onnistunut luomaan taitavan kudoksen, jossa jokainen langanpätkä löytää lopulta oman paikkansa, ja lukija saa kokea tyytyväisyyttä oivaltaessaan asioita pikkuhiljaa.

Boynen teoksessa Venäjä on vahvasti läsnä kaikessa, se on suuri osa Georgin ja Zojan elämää myös maastapaon jälkeen Ranskassa ja Englannissa. Venäjän lisäksi Georgin elämässä on viehättävällä tavalla läsnä myös kirjallisuus, ensin tsaarin kirjastossa, sitten pariisilaisessa kirjakaupassa ja lopuksi British Museumin kirjastossa. Raskaista ja surullisista teemoistaan huolimatta teos sisältääkin myös paljon kauniita ja viehättäviä elementtejä. Romaani sai minut kaipaamaan Pietariin, ei ehkä kuitenkaan niinkään nyky-Venäjälle kuin sadan vuoden päähän menneisyyteen; juomaan samovaarista laskettua teetä, syömään kuumaa ja herkullista borsch-keittoa sekä kävelemään Talvipalatsin käytäville.
Tämä on hieno teos, jonka voisin helposti kuvitella haluavani lukea joskus uudestaan. Suosittelenkin tätä hyvien historiaan sijoittuvien lukuromaanien ystäville, sekä Venäjän historiasta ja Romanoveista kiinnostuneille.

Tsaaritar Aleksandra (keskellä) tyttärineen. Suuriruhtinattaret Olga, Tatjana, Anastasia ja Maria (vasemmalta oikealle). Kuva: Wikipedia.

Tällä teoksella osallistunkin useampaan eri haasteeseen. Kaunokirjallisen maailmanvalloituksen puitteissa valloitin nyt Venäjän, maahanmuuttajakirja tämä on ehdottomasti kertoessaan kahden venäläisen emigrantin tarinan, ja koska kirjailija John Boyne on irlantilainen, saan tästä pisteen myös TB-haasteeseen.

Totally British / Éirinn go Brách!

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Huvilaelämää

Porvoo-teemaviikonloppuni jatkuu, tänään vien teidät sunnuntain kunniaksi siskoni huvilaan, pieneen suloiseen pihamökkiin. :)
Olkaa hyvät, istukaa valkoisiin korituoleihin, kuunnelkaa sateen ropinaa
ja nauttikaa rauhasta ja kynttilöiden valosta.
















Näiden kuvien myötä: rauhallista sunnuntai-iltaa,
ja mukavaa alkavaa viikkoa kaikille! <3

p.s. Toivottavasti päivitykseni näkyisi tänään normaalisti, eilinen vanhan Porvoon kuvapostaus kun näkyi vain muutamassa blogissa. Blogger takkuilee, taas.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Terweisiä syksyisestä wanhasta Porvoosta!

Blogissani vietetäänkin nyt varsinaista Porvoo-teemaviikonloppua. Eilen kävimme Runebergin kodissa, tänään menemme tämän kuvapostauksen myötä vanhan Porvoon kaduille ja kahviloihin, ja huomenna vien teidät vielä yhteen erityisen ihanaan paikkaan... :)

Olen tosiaan kotoisin Porvoosta, ja vaikka olen asunut muualla jo pian kaksikymmentä vuotta, koen silti aina olevani sydämeltäni porvoolainen. Käyn kaupungissa aina yhtä mielelläni, ja vaikka uusi Porvoo on kuin mikä tahansa pikkukaupunki omituisine ja alati vaihtuvine liikennejärjestelyineen, hurmaannun vanhasta Porvoosta, sen tunnelmasta ja arkkitehtuurista, kirkosta, kävelykaduista, jokirannasta ja punaisista ranta-aitoista aina yhtä syvästi. Itse olen yksikielinen, mutta jaksan aina myös ihastua Porvoon ruotsiin, joka on aivan oma kielensä, hassu sekoitus ruotsia, suomea ja ihan omia yhdistelmäsanoja, joita ei muualla Suomessa kuule. :) Kuuntelen sitä aina hymy huulillani kaupoissa, torilla, uimahallissa ja puistoissa. Ett helt eget språk, verkligen!

Porvoon reissuni piti sisällään myös kirjoja, kuinkas muuten! Kävimme siskoni kanssa isolla kirpparilla, josta olen aina tehnyt mainioita löytöjä, niin tälläkin kertaa (taidan tehdä löydöistäni oman postauksensa ensi viikolla). Toinen aarreaitta on siskoni kirjahylly, joka sisältää muun muassa toinen toistaan kiehtovampia klassikoita, ja tällä kertaa lainasinkin siskoltani jopa kaksi kassillista luettavaa (ihan kuin olisin tähänkään asti kärsinyt luettavien kirjojen puutteesta... ;). Jatkossa siis blogissani luvassa uusien ja uudehkojen kirjojen lisäksi myös entistä enemmän vanhoja kirjoja ja klassikoita (jotka ovat tähän asti loistaneet lähinnä poissaolollaan :).

Tämän pidemmittä puheitta siirrytään kuitenkin kuviin, jotka puhukoot puolestaan. Tervetuloa syyssateiseen Porvooseen, rakkaille mukulakivikaduilleni, vanhan Porvoon sydämeen, sekä suosikkikahvilaani koko maailmassa, Tee- ja kahvihuone Helmeen, joka pesee menneen maailman tunnelmallaan kaikki hienoimmatkin pariisilaiskahvilat, roomalaiset bistrot ja newyorkilaiset trendibaarit. <3















perjantai 23. syyskuuta 2011

Runebergin jäljillä (terveisiä Porvoosta!)

Kävin parin päivän reissulla lapsuusmaisemissani Porvoossa. Sukuloinnin lisäksi ehdin viettää aikaa myös rakastamassani vanhassa kaupungissa, sekä käydä Runebergin kodissa, joka on Suomen vanhin ja monipuolisin kotimuseo. Vanhana porvoolaisena olen käynyt Runebergin kodissa useita kertoja, jo pelkästään luokkaretkillä ja tutustumiskäynneillä eri kouluista ja oppilaitoksista, mutta siitä huolimatta siellä on aina yhtä kiehtovaa vierailla. Tällä kertaa minulla sattui vielä olemaan onni myötä, ilmeisesti kovasta sateesta johtuen olin ainoa asiakas, ja sainkin museossa henkilökohtaisen kierroksen loistavalta oppaalta, jonka muistan jo lapsuuteni luokkaretkiltä. Museossa kului helposti pari tuntia kierrellen taloa rauhassa, kuunnellen oppaan kertomuksia Runebergista ja tämän perheestä, sekä keskustellen muun muassa kirjallisuudesta.

Nyt vien teidätkin pienelle kierrokselle Runebergin kotiin, ja myöhemmin tänä viikonloppuna vanhaan Porvooseen sekä syksyiselle huvilalle siskoni luo. :) Koska Runebergin kodin sisätiloissa kuvaaminen ei ole sallittua, liitän oheen muutaman kuvan museosta, jotka olen poiminut Porvoon museon sivustolta. Samalla otan tällä päivitykselläni osaa Hannan Kirjallinen pyhiinvaellus -haasteeseen.


Tässä Porvoon empirekaupunginosassa sijaitsevassa talossa Runeberg asui vaimonsa Fredrikan ja heidän kuuden poikansa kanssa vuodesta 1852 aina kuolemaansa saakka. Vuonna 1882 valtio lunasti talon Runebergin perillisiltä, jotka ottivat mukaansa vain henkilökohtaiset esineensä, ja jättivät huonekaluja, astioita ja viherkasveja myöten kaiken paikoilleen juuri sellaiseen kuntoon kuin talo on ollut kansallisrunoilijan eläessä. Talossa on kymmenen huonetta, ja se on siis säilytetty täysin ennallaan. Runebergeillä on ollut yhteensä kahdeksan lasta, joista kaksi on kuollut pieninä. Opas kertoi kuuden pojan olleen lapsena niin villejä, että heitä kutsuttiin Porvoossa Runebergin susiksi. :)



Talousrakennus, jossa sijaitsevat muun muassa ulkohuussit ja palvelijoiden tiloja. Runebergeilla oli talonsa edustalla myös suuri kaupunkipuutarha, joka myöskin on säilytetty samanlaisena kuin se on ollut rouva Fredrikan aikana.

Kettuhuone, jossa Runeberg vastaanotti tärkeät miespuoliset vieraansa. Seinustalla roikkuvat ketut runoilija on itse pyydystänyt, tosin ei ampumalla (vaikka kettujen päällä roikkuvista aseista niin voisi päätellä), vaan ketturaudoilla. Runeberg rakasti luontoa ja metsästystä, ja siksikin on kammottavaa ajatella että mies vietti elämänsä 14 viimeistä vuotta lähinnä vuodepotilaana halvaannuttuaan metsästysretkellä saamansa aivoverenvuodon jälkeen.

Suuri sali, jonka seinät ovat pullollaan arvotaidetta. Osan tauluista Runeberg on saanut lahjaksi luonaan vierailleilta taidemaalareilta. Kuvan vasemmassa laidassa näkyvä merta kuvaava taulu on erään taiteilijan lahja Fredrikalle pariskunnan 30-vuotishääpäivän kunniaksi. Taulun myrskyisän meren sanotaan kuvaavan pariskunnan avioliittoa.

Tämä on ehdottomasti lempihuoneeni Runebergien kodissa: pariskunnan makuuhuone. Edustalla olevassa leveässä sängyssä runoilija makaili viimeiset vuotensa puolikuuron Fredrikan lukiessa hänelle kirjoja ääneen. Miehen oikea puoli oli halvaantunut, mutta vasemmalla kädellään hän pystyi soittamaan kutsukelloa (pitkä naru sängyn vieressä), ja vasemmalla jalallaan rapsuttelemaan sängyn päätyä (jossa näkyy iso kulunut kohta). Sängyn vieressä on Runebergin insinööripojan isälleen rakentama pyörätuoli, jonka päällyskankaat ovat porvoolaisrouvien tekemiä kanavatöitä. Pyörätuolissa on vasemmalla puolella kahva, jotta Runeberg pystyi rullailemaan tuolilla asunnossa itsenäisesti tervettä kättään käyttäen. Seinällä sängyn päädyssä näkyy se kuuluisa peili, josta Runeberg katseli kadulle. Naiset niiasivat ja miehen nostivat hattuaan ohi kävellessään, ihmiset kun tiesivät että runoilija voi nähdä heidät. Taustalla näkyy Fredrikan vedettävä, kapea sänky.

Keskustelimme oppaan kanssa pitkään myös kirjoista. Olen lainannut kirjastosta Erik Wahlströmin teoksen Kärpäsenkesyttäjä, joka kertoo Runebergista käyttäen kuitenkin romaanin sallimia vapauksia. Kerroin oppaalle aikovani lukea kirjan museossa käytyäni, ja hän suositteli kirjalle jatkoksi Merete Mazzarellan teosta Fredrika Charlotta o.s. Tengström: kansallisrunoilijan vaimo. Opas itse oli lukenut molemmat, ja hän kertoikin muutaman mielenkiintoisen yksityiskohdan erityisesti Kärpäsenkesyttäjään liittyen (palaan niihin kirjan luettuani).


Tarkoitukseni oli jatkaa Runeberg-kierrostani Runeberginpuistoon J. L. Runebergin patsaalle, sekä Porvoon hautausmaalle Runebergien haudalle, mutta koska ulkona satoi aivan kaatamalla, päätin siirtää nämä käynnit seuraavalle Porvoon reissulleni, ja sen sijaan suuntasinkin vanhaan kaupunkiin ja suosikkikahvilaani Tee- ja kahvihuone Helmeen, josta saa runebergintorttuja ympäri vuoden. <3

Jos käytte Porvoossa, suosittelen ehdottomasti käyntiä Runebergin kodissa! Pikkurahalla saa tehdä uskomattoman upean aikamatkan 1800-lukulaiseen elämänmenoon todella asiantuntevalla opastuksella. Museon opas ansaitseekin ehdottomasti erikoismaininnan, hänen kertomansa tarinat herättivät talon eloon ja  parin tunnin ajan tunsin olevani 150 vuoden päässä menneisyydessä, saatoin miltei nähdä poikien juoksevan talon lautalattioilla, Fredrikan kirjoittavan tekstejä työpöytänsä ääressä, tai runoilijan makaavan sängyssään ohikulkevia porvoolaiskaunottaria peilistä katsellen.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Ruusutunnustus

Hyde Park, Lontoo, 2010

Rakastan ruusuja (kuten joku voisi blogini tämänhetkisestä taustakuvastakin päätellä :) Olinkin ihastuksissani kun sain ihanilta Katjalta ja Leena Lumilta tämän mieltä lämmittävän ruusutunnustuksen, kiitos naiset! <3 Tunnustukseen kuuluu kertoa lempiasioitaan.


Lempiruokiani ovat vuohenjuustosalaatti, uudet perunat ja paistettu lohi, grillattu maissi, poronkäristys ja perunamuusi, erilaiset kalakeitot ja vispipuuro. Lisäksi rakastan lähes kaikkea, missä on papuja, punajuurta tai aurajuustoa. Olen varsin kaikkiruokainen, mutta syön äärettömän harvoin kokolihaa (olen tainnut syödä kunnon pihvin viimeksi 3-4 vuotta sitten) tai nykyisin edes broileria. Mieluiten syön keittoja, salaatteja, peruna- ja kasvisruokia ja kalaa. Etnisistä ruuista suosikkini ovat thaimaalainen, venäläinen ja meksikolainen.

Lempimakeinen on selkeästi suklaa. Maitosuklaa, pähkinäsuklaa, valkoinen suklaa, tumma suklaa, täytesuklaa, chilisuklaa, you name it. Karkkia ostan äärettömän harvoin, ja jos ostan, yksi karkkipussi voi kestää minulla kuukauden ja sittenkin siellä on vielä "ne pahat" jäljellä. :) Makuunista kerään pari kertaa vuodessa leffan kylkiäiseksi pussillisen, jossa on lähinnä salmiakkia ja vaahtokarkkeja. Isoa pussillista minun ei kannata kerätä, koska ne sulavat syömättöminä isoksi mötiksi, jonka heitän pois koska se näyttää ällöltä. :)

Lempilukemistani... Ai kamala, ei tämmöistä voi kysyä! Olen lukemisen suhteen melkoisen kaikkiruokainen, luen sujuvasti sekaisin historiallisia lukuromaaneja, dekkareita, fantasiaa, elämäkertoja, matkakirjoja, runoja, romantiikkaa, korkeakirjallisuutta, novelleja, sotaromaaneja, tyttökirjoja, kauhua, jännitystä ja sarjakuvia. Kirjastosta olen tainnut lainata kaikista muista hyllyistä, paitsi otsikon "Eräkirjat" alta. :) Lempikirjailijoitani ovat tällä hetkellä ainakin Diana Gabaldon, Marja Leena Virtanen (kyllä, jo yhden kirjan perusteella), Joel Haahtela (sama juttu!), Heidi Köngäs, Agatha Christie, Tracy Chevalier ja Kari Hotakainen.

Lempipaikka käsitöille. Rottinkinen kori. Hehe, tässä ei kai kuitenkaan kysytä säilytyspaikkaa, vaan missä haluan käsitöitäni tehdä? Nykyisin en enää harrasta muita käsitöitä kuin neulomista, ja sitäkin tosi vähän. Ennen olen ollut kova tekemään vaikka mitä. Lapsena virkkasin metritolkulla pyyheliinapitsejä, kunnes kyllästyin ja lopetin (enää en ehkä edes osaisi?). Teininä rakastin ompelemista (olen ommellut itse muun muassa vanhojenpäiväpukuni, penkkaripukuni ja lakkiaismekkoni), mutta parikymppisenä ompeleminenkin alkoi tympiä enkä ole sen koommin ompelukoneeseen enää koskenut, verhotkin ostan valmiina. Vajaa kymmenisen vuotta sitten hullaannuin ristipistoihin, tein niitä pari vuotta neula sauhuten, kunnes väsähdin niihinkin ja sekin harrastus loppui (ai miten niin olen lyhytjänteinen? :). Ainoa käsityöharrastus, joka on kulkenut mukanani koko elämäni siitä asti kun puikot ovat pysyneet käsissä, on neulominen. Sekin on nykyään harmillisen kausittaista, saattaa mennä 2-3 vuotta etten edes koske puikkoihin, ja sitten taas innostun ja neulon kaikenlaista jonkin aikaa. Mieluiten taidan neuloa sohvalla.

Lempielokuviani ... Tämä on miltei yhtä mahdoton kysymys kuin lempikirjat! Ainakin kaikki leffat, joissa esiintyy Colin Firth! <3 No, muutamia muita luetellakseni ainakin Brokeback Mountain, Vicky Cristina Barcelona, Sovitus, Walk the Line, Piano, Frida, I am Dina, Ylpeys ja ennakkoluulo, Talvisota, Orpokoti, molemmat Tuntemattomat, Volver, Dirty Dancing ja Notting Hill. Niin ja myös Love and Other Drugs, josta on hiukan yllättäen tullut minulle tärkeä elokuva. Ja onhan siinä ihana Jake Gyllenhaal! <3

"It isn't fair! I have places to go!" "You'll go there. I just may have to carry you."

Annan tämän tunnustuksen eteenpäin Joanalle Hiirenkorvia -blogiinAnna Elinalle Vielä yksi rivi -blogiin, Ninolle Valoa pimeässä -blogiin, Saralle Saran kirjat -blogiin, Jum-Jumille Sanojen jano -blogiin, Norkulle Nenä kirjassa -blogiin ja Nonnulle Nonnulaan.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti


Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti (Otava, 2011. 287 sivua.)

Minkälaista Luken ja Vennin vauva-aika on ollut? Meillehän kerrottiin, että välillä oli hyviäkin aikoja. Kuinka pitkiä? Kuinka lyhyitä?
Näen äkkiä Luken pinnasänkyynsä jätettynä huutamassa, vaippa täynnä kusta ja paskaa, nälissään. Toisessa huoneessa vedetään pilveä, viinaa, pillereitä. Kuuluu pullojen kilinää, musiikki jytkyttää kovaa, ihmiset nauravat.
Sen naurun alta ei kenenkään itku kuulu.

...

Suljen kirjan. Sydämeni alkaa hakata. Miten minä selviän tästä?
Yritän ajatella järjellä.
Näitä lapsia minä en voi enää pilata, sillä heidät on jo pilattu. En voi millään ilveellä olla pahempi kuin heidän äitinsä. Tästä voi vain parantaa.

Tuula elää hyvää elämää kymmenvuotiaan poikansa ja uuden miehensä, Harrin, kanssa. Kohdunpoiston jälkeen nainen ei voi enää saada omia lapsia, mutta kuitenkin hän huomaa kaipaavansa elämäänsä jotakin. Lasta. Hän törmää lehtiartikkeliin sijaisperhetoiminnasta ja ajatus sijoitetusta lapsesta alkaa elää hänen mielessään. Pienen pohdinnan jälkeen Harrikin innostuu asiasta, ja kun Roope-poikakin näyttää asialle vihreää valoa, alkaa perhe valmistautua sijoitetun lapsen vastaanottamiseen. Tuula ja Harri käyvät läpi sosiaalitoimen tiukan seulan sekä sijaisvanhemmille suunnatun valmennuskurssin, ja lopulta, kevään kynnyksellä he saavat tiedon: perheeseen sopivat lapset ovat löytyneet. Pienet sisarukset, jotka on otettu huostaan päihdeongelmaisilta, eronneilta vanhemmiltaan.

Viisivuotias Venni ja kahdeksanvuotias Luke tutustuvat vähitellen Tuulaan, Harriin ja Roopeen, ja koulujen loputtua muuttavat kriisiperhekodista uuteen kotiinsa. Enkelinkiharainen Venni on hauras kuin olisi särkyvää tavaraa. Särjettyä. Luke puolestaan on täynnä vihaa, pieni, liikaa nähnyt ja kokenut poika joka esittää tunteetonta kovista ja piirtää hirtettyjä, seivästettyjä ja ammuttuja vertavuotavia hymyileviä ukkoja. Isoveli vahtii haukkana pientä siskoaan, ja käy yöllä tarkistamassa, onko jääkaapissa seuraavaksi päiväksi enää mitään syötävää. Pieni Venni puolestaan hiipii yöllä Tuulan sängyn viereen tarkistamaan onko tämä totta. Hengissä. Sammunut. Kadonnut paikalta.

Aluksi kaikki tuntuu sujuvan yllättävänkin hyvin, ja Tuula elää ruusuisessa haaveessaan syöttää lapset letuilla kuntoon ja rakastaa heidät ehjiksi. Selvää kuitenkin on että lapset tuovat mukanaan myös menneisyytensä raskaan painolastin ja ongelmilta ja lasten isommalta oireilulta ei lopulta voidakaan välttyä. Tuulakin joutuu ennen pitkää myöntämään itselleen että sijaisvanhemmuus ottaa voimille ja että lasten, erityisesti Vennin, tarvitsevuus alkaa pelottaa häntä. Hän alkaa pohdiskella millaista todella on hyvä vanhemmuus? Kuinka paljon rakkautta on tarpeeksi? Voiko olla hyvä äiti toisen lapsille, jos ei aina jaksa olla sitä omalle pojalleenkaan?


Olen lukenut lähes kaikki Anna-Leena Härkösen romaanit, ja kun törmäsin tähän uudenkarheaan teokseen kirjaston pikalainahyllyssä, halusin heti lukea tämänkin. Paitsi siksi että tämä on Härköstä, myös siksi että sen aihe kiinnosti minua erityisen paljon. Akuuttivaiheen lastensuojelutoimiin liittyvät asiat sekä yhteistyö sosiaaliviranomaisten kanssa ovat ikävä kyllä tuttuja minullekin työni kautta. Sanon ikävä kyllä, koska lastensuojeluun liittyvät asiat eivät koskaan ole mukavia, tarinat tapausten takana ovat aina enemmän tai vähemmän karua kuultavaa. Tiesinkin että tähän tarinaan tulisin suhtautumaan voimakkaasti tunteella, olkoonkin että kyseessä on fiktiivinen teos.

Ja näin kävikin. Onnen tunti osoittautui olevan häkellyttävän tarkkanäköinen ja viisas, tärkeä teos tärkeästä aiheesta, jota lukiessa tunteet velloivat laidasta laitaan: surua, iloa, vihaa, myötähäpeää, raivoa, myötätuntoa ja toisaalta pakahduttavaa onnea. Teksti oli suorasanaisuudessaan ja verbaalisessa lennokkuudessaan taattua ja oitis tunnistettavaa Härköstä (ylläolevan tekstinäytteen sanavalinnat jopa saivat minut hivenen yskähtelemään, mutta toisaalta Härkönen ei sievistele, niinpä lukijankaan ei niin kannata alkaa tekemään), mutta hersyvästä dialogistaan huolimatta tässä kirjassa oli mielestäni vakava pohjavire. Teksti oli sujuvaa ja kerronta vei mukanaan heti ensi sivuilta alkaen. Tämä oli itse asiassa niin kirjoittajansa näköinen teos, että vaikka päähenkilö kuvailtiinkin punatukkaiseksi, näin mielessäni koko ajan Anna-Leena Härkösen. Tuula puhui, käyttäytyi ja liikehti mielessäni kuin Anna-Leena.

Romaani oli mielestäni varsin uskottava ja rehellinen, ja se eteni sujuvasti aina noin parinsadan sivun paikkeille. Kun kirjan loppupuolella sattui parikin vähän yliampuvan oloista kohtausta, tuntui meno hetkellisesti vähän hysteeriseltä, tuntui kuin tarina olisi ollut vähällä lähteä lapasesta. Hämmästelin myös lukuisia painovirheitä pitkin matkaa. Tarina rauhoittui kuitenkin sopivasti loppua kohti, ja takakannen suljettuani olo tuntui hyvältä. Onnen tunti oli kokonaisuutena mielestäni oikein hyvä teos pienistä kompasteluistaan huolimatta. Lisäksi ehdottomasti plussaa oli se, miten paljon se herätti tunteita: väitän että paatuneemmankin lukijan sisällä läikähtää lukea lasten pienistä edistysaskeleista, siitä miten Venni uskaltaa halata Tuulaa ensimmäisen kerran, tai Luke kutsua häntä nimeltä.

Teos sisältää myös sen suurimman oivalluksen ja totuuden, joka pätee ihan jokaikiseen lapseen: Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Onnen tunnin ovat lukeneet myös SusaSanna ja Mari A.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Anni Sinnemäki: Lentokoneessa (runohaaste)

Auringonnousu Atlantin yllä helmikuussa 2010.

Jatkan nyt omalta osaltani Jennin K-blogin runohaastetta otteella Anni Sinnemäen kauniista runosta Lentokoneessa. Runo löytyy Sinnemäen hienosta kokoelmasta Sokeana hetkenä (Nemo, 2003) joka sisältää myös Milka Alasen uskomattoman hienoja valokuvia. Tällaiselle kroonisesta, pahanasteisesta matkakuumeesta kärsivälle romantikolle tämä runo on miltei täydellisen ihana!

Eniten haluaisin
että astuessani koneeseen
kun istun paikalleni käytävän viereen
toisella puolella on joku
josta jo puolessa välissä matkaa
tiedän että hän rakastuu minuun

Kun hän kysyy
pelkäätkö sinäkin nousuja
tiedän jo miten heräämme yhdessä
ja miltä hänen huulensa maistuvat
kaikki kirkasta kuin lasi

perjantai 16. syyskuuta 2011

Musahaaste, viides viikko

Kuva: weheartit

Olen taas onnistunut unohtamaan musahaasteen olemassaolon! Miten voin olla näin hajamielinen? Tätä menoa haasteen läpikäyminen kestää pari vuotta... :) No,olen sentään edennyt jo viidenteen viikkoon. Tämän viikon tehtävänä on muistella biisejä, jotka muistuttavat minua jostakusta. Tavoilleni uskollisena en tänäänkään voi vastata vain yhdellä biisillä, vaan kahdella, jotka kummatkin muistuttavat minua nuoruusvuosiini liittyvistä henkilöistä. :) Menemättä tarkempiin yksityiskohtiin toivottelen teille mukavaa viikonloppua näiden kahden (tämän ja tämän) kappaleen myötä! :)

torstai 15. syyskuuta 2011

Susan Hill: The Woman in Black


Susan Hill: The Woman in Black (Vintage, 1998. 160 s. Ensijulkaisu Hamish Hamilton, 1983)

Yes, I had a story, a true story, a story of haunting and evil, fear and confusion, horror and tragedy. But it was not a story to be told for casual entertainment, around the fireside upon Christmas Eve.

Tarina alkaa jouluaattoiltana, kun Arthur Kipps viettää joulua perheensä kanssa. Muut perheenjäsenet kertovat toisilleen kummitusjuttuja takan edustalla istuessaan, mutta Kippsin mieleen palaavat piinaavat muistot, jotka eivät jätä miestä rauhaan. Miehen tarina on liian kammottava perheelle kerrottavaksi, mutta saadakseen sen ulos päästään, hän päättää kirjoittaa sen ylös.

Tomorrow was Christmas Day. Could I not be free of it at least for that blessed time, was there no way of keeping the memory, and the effects it had upon me, at bay, as an analgesic or a balm will stave off the pain of a wound, at least temporarily? And then, standing among the trunks of the fruit trees, silvergrey in the moonlight, I recalled that the way to banish an old ghost that continues its hauntings is to exorcise it. Well then, mine should be exorcised. I should tell my tale, not aloud, by the fireside, not as a diversion for idle listeners - it was too solemn, and too real, for that. But I should set it down on paper, with every care and in every detail. I would write my own ghost story. Then perhaps I should finally be free of it for whatever life remained for me to enjoy.

Parikymmentä vuotta aiemmin Kipps on nuori asianajaja isossa, vanhassa, lontoolaisessa lakifirmassa. Hän saa tehtäväkseen matkustaa firman asiakkaan, vanhan rouva Alice Drablow'n hautajaisiin Eel Marsh Houseen Englannin itärannikolle, ja jäädä samalla tämän taloon järjestelemään vainajan paperiasioita. Vanha leskirouva on asunut yksin, hänellä ei ole ollut lapsia eikä edes ystäviäkään. Eel Marsh House sijaitsee pienen englantilaiskylän ulkopuolella, saarella johon pääsee vain laskuveden aikana, ja jota ympäröi sumuinen suomaa. Saarella on aiemmin toiminut myös pieni munkkiluostari, jäljellä ovat luostarin ja kappelin rauniot, sekä pieni hautausmaa.

Kipps on mielissään hänelle uskotusta tehtävästä, ja hän lähtee sumuisesta Lontoosta innokkain, odottavin mielin. Jo junamatka pitää sisällään jotain pahaenteistä, jonka kuitenkin vasta lukija huomaa. Mies majoittautuu kylän majataloon, ja nautiskellessaan viiniä majatalon pubin takkatulen loisteessa hän tuntee olevansa kuin mukavalla lomalla. Vähänpä hän tietää.

Hautajaisseremonian aikana Kipps näkee sinertävänkalpean naisen, joka on pukeutunut vanhanaikaiseen, kokomustaan pukuun ja hattuun. Naisen silmät ovat syvällä päässä, ja Kipps huomaa tämän olevan kuolemansairas. Ensin nainen on kirkossa, ja hetkeä myöhemmin hautausmaalla avoimen haudan äärellä. Kukaan muu ei kuitenkaan näe naista, ja kun Kipps kylällä huomaa ettei kukaan halua puhua rouva Drablow'sta tai käydä lähelläkään Eel Marsh Housea, hän aavistaa jotakin hämärää. Kun Kipps sitten ensi kertaa saapuu vainajan talolle, talon vaietut, kammottavat salaisuudet alkavat avautua hänelle pikkuhiljaa. Ja kukapa muu häntä saarella odottaisikaan, kuin mustapukuinen nainen...

But out on the marshes just now, in the peculiar, fading light and desolation of that burial ground, I had seen a woman whose form was quite substantial and yet in some essential respect also, I had no doubt, ghostly. She had a ghostly pallor and a dreadful expression, she wore clothes that were out of keeping with the styles of the present-day; she had kept her distance from me and she had not spoken. Something emanating from her still, silent presence, in each case by a grave, had communicated itself to me so strongly that I had felt indescribable repulsion and fear.


Huu, olipas hyytävä kauhukirja! Tarinassa oli ensimmäisiltä sivuilta alkaen utuinen, mystinen ja selittämättömällä tavalla kammottava tunnelma, vaikka varsinaiset tapahtumat alkoivatkin kunnolla vasta kirjan puolivälin paikkeilla. Kirjailija kuvasi marraskuista Lontoota ja Englannin maaseutua todella kauniisti, ja maisemakuvauksiin jäikin mielellään viipyilemään pidemmäksikin aikaa. Eel Marsh Housen tunnelmaa taas kuvattiin niin taitavasti, että miltei kuulin ympäröivän veden hiljaisuuden, tuulen valituksen, sekä lintujen melankolisen laulun.

Tämä oli hyvin brittiläinen tarina, ja kaiken kaikkiaan juuri sellainen, kuin hyvän kauhutarinan odottaakin olevan: luin kirjaa niskakarvat kirjaimellisesti pystyssä, ja tämän teoksen luettuani päätin että iltapimeällä yleensä tekemäni koiralenkit läheisen hautausmaan ympäristöön saavat jäädä joksikin aikaa. Vastedes lenkit tehdään valoisaan aikaan, ja kaukana hautausmaasta! :) Nautin tästä teoksesta kuitenkin hurjasti, varsinkin kun kirjaa lukiessani puitteet olivat täydelliset: pimeä, syksyinen yö, tuuli ulvoi nurkissa ja sade piiskasi ikkunoita.

Suosittelen tätä englantilaista kauhuklassikkoa niille, jotka rakastavat hyviä kauhutarinoita, ja niille, jotka lisäksi haluavat lukea kaunista englantia. Tämä kirja saa hiuksesi nousemaan pelosta, se saa sinut pelkäämään sumua ja usvaa, ja katselemaan selkäsi taakse. Minun lisäkseni tämän kirjan on lukenut myös Satu.


Hillin kirjasta on tehty tv-elokuva vuonna 1989, ja kirjaan perustuvaa näytelmää on esitetty Lontoossa vuodesta 1987. Näytelmä on ollut supersuosittu, ja se kuuluu ohjelmistoon edelleenkin. Teoksesta on tekeillä uusi elokuva, joka tulee teattereihin kevättalvella 2012. Traileri vaikuttaa ihan lupaavalta, mutta kun luin ja vielä omin silmin näin että pääosaa esittää Daniel Radcliffe, jouduin kieltämättä vähän nieleskelemään. En vaan mitenkään päin osaa kuvitella Harry Potteria Arthur Kippsinä, etenkään nyt kirjan luettuani. :)


Totally British / Gothic Fiction

tiistai 13. syyskuuta 2011

Äänikirjoista kuunnelmiin, vai toisinpäin?

Äänikirjoista on keskusteltu kirjablogeissa viime aikoina ahkerasti, ainakin Amman lukuhetkessä, Kirjavassa kammarissa ja Lumiomena -blogissa. Monet kirjabloggaajat käyttävät äänikirjoja perinteisten kirjojen rinnalla esimerkiksi autoillessaan, ollessaan kävelemässä, marjastamassa tai muuten ulkoilemassa, tai kuten minä, kotitöitä tehdessäni. Löysin äänikirjojen maailman tämän vuoden alussa, ja nyt olen äänikirjojen vankkumaton kannattaja, en osaisi enää tiskata tai kokkaillakaan ilman. Tälläkin hetkellä minulla on useiden perinteisten kirjojen ohella kesken kaksi keskenään varsin erilaista äänikirjaa, joita kuuntelen lähes päivittäin fiiliksen mukaan.

Olen ollut ihastuksissani siitä, miten helppoa on ollut oppia keskittymään äänikirjojen kuunteluun ja solahtaa kuunnellun kirjan maailmaan, kunnes viime kirjastoreissullani löysin jotakin, joka sai minut muistamaan ja ymmärtämään että eihän tämä mikään uusi juttu olekaan.

Kun olin lapsi, meillä kuunneltiin paljon radiota. Äitini teki töitä kotona ja radio soi aina taustalla, äiti avasi sen joka päivä aina heti herättyään ja usein radio sammutettiin vasta lähempänä nukkumaanmenoaikaa. Radiosta kuunneltiin toki paljon musiikkia ja keskusteluohjelmiakin, mutta yksi tärkeä osa kuuntelua olivat erilaiset kuunnelmat, joita minun lapsuudessani lähetettiin vielä melko paljon. Ehdottomasti tärkein kuunnelma oli Yleisradion tuottama Knalli ja sateenvarjo, jonka kuuntelimme aina yhdessä äidin kanssa. Kuunnelmasarjan ensimmäinen osa on lähetetty radiosta vuonna 1979. Vaikka olen ollut silloin vielä alle kouluikäinen, muistan että meillä on kuunneltu alusta asti kaikki jaksot, ja että minäkin olen nauttinut sarjasta hurjasti ja kuunnellut puolituntisen aina hiirenhiljaa piirrellen tai väritellen samalla jotakin. Ja vaikka tässä aikuisten kuunnelmassa on toki ollut aiheita, joita pieni lapsi ei ole ymmärtänyt, muistan aina nauttineeni sen hyväntuulisesta, kuivakan brittiläisestä huumorista, sekä vahvasta brittiläisestä tunnelmasta. Niin, ja tietenkin siitä että se oli äidin ja minun yhteinen juttu.

Knalli ja sateenvarjo on siis suomalainen versio Edward Taylorin ja John Grahamin kirjoittamasta englantilaisesta kuunnelmasarjasta The Men from the Ministry, joka on pyörinyt BBC:llä vuosina 1962-1977. Sarja sijoittuu Lontoon hallintokaupunginosaan, Whitehalliin, liituraitapukuihin, knalleihin ja sateenvarjoihin sonnustautuneiden valtion virkamiesten valtakuntaan. Siellä toimii "Ministeriön Erikoisosasto", jonka tehtävänä on tehdä muiden osastojen töitä näiden ollessa ylikuormitettuja – ja joka myös saa kaikki hanttihommat, jotka eivät muille kelpaa. Osaston henkilökunnan muodostavat laiska ja työnsä alaisillaan teettävä vanhempi virkamies Hannibal Hamilton-Jones (myöhemmissä jaksoissa Derrick Lennox-Brown), ylienerginen ja neuroottinen nuorempi virkamies Richard Lamm sekä blondahtava sihteeri Mildred Murfin. Osaston esimies on tyrannimainen, konekirjoittajattaria jahtaava alivaltiosihteeri Sir Henry Pitkin (myöhemmissä jaksoissa Sir Clive Swift). Sarjan keskeinen teema on byrokratian ja valtiokoneiston tehottomuuden kustannuksella pilailu ja väärinymmärrykset viestinnässä. Erikoisosaston väki on laiskaa ja epäpätevää joukkoa, joka tekee vain ne työt, joita ei onnistu millään konstilla välttelemään, ja tekee nekin säännönmukaisesti päin honkia. (Lähde: Wikipedia)

Kuunnelmat ovat ihastuttava esimerkki brittiläisestä huumorista, ja vaikka ne ovatkin suomeksi puhuttuja, ne huokuvat jotakin niin vahvasti peribrittiläistä että aina yhden noin puolituntisen jakson ajan tuntee olevansa kuin itsekin paikan päällä, Lontoon ytimessä tavallisena arkipäivänä. Jokainen jaksokin alkaa Big Benin kelloilla! Lisäksi kuunnelmat ovat nostalginen aikamatka lapsuuden Suomeen, päärooleissa kun ovat loistavat suomalaiset näyttelijät: Pekka Autiovuori, Yrjö Järvinen ja Aila Svedberg, sekä jo edesmennyt, mainio Kauko Helovirta.

Pekka Autiovuori, Kauko Helovirta ja Yrjö Järvinen.

Eilisellä kirjastoreissulla bongasin siis uudelleenjärjestellystä äänikirjahyllystä laajan kokoelman Knallia ja sateenvarjoa cd-tallenteina. Lainasin heti kolme ensimmäistä cd:tä, jotka yhdessä sisältävät kuusi kuunnelmaa. Ja kun tänään kuuntelin ensimmäisen jakson, olin ihastuksesta mykkyrällä, tein paitsi nostalgisen aikamatkan lapsuudenkotini tupakeittiöön, piipahdin myös puoleksi tunniksi vanhaan Lontooseen. Ihanaa! Samalla tajusin miksi äänikirjat tuntuvat niin omalta jutultani, olenhan tavallaan kuunnellut äänikirjoja koko lapsuuteni! :) Olen viime aikoina lukenut melko paljon novelleja, ja nämä puolituntiset tuntuvat nyt siltä, kuin myös kuuntelisin niitä.

Onko kukaan muu kuunnellut kuunnelmia? Onko Knalli ja sateenvarjo tuttu, tai sitten toinen rakas lapsuuden suosikkini, lastenkuunnelmasarja Noita Nokinenä?

lauantai 10. syyskuuta 2011

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle


Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle (Tammi, 2011. 267 sivua.)

Kuuleppas et sinä mikään sankari ole. Kuolit ja ensimmäinen sota loppui mutta et sinä sitä lopettanut. Riikka sanoi ennen toista sotaa sinut kaivettiin pois sankarihaudasta ja vietiin uuteen paikkaan rinteeseen se on kaunis ja vehreä. Kivi laitettiin päälle pysyt paikallaan siellä.
Olinko minä ennen sinä ja meinaatko että voi tulla toiseksi tai toisinpäin.

Puolivuotias sairaalloinen ja vaivainen Marketta kuolee. Eletään viimeistä päivää Laatokan rannalla. Äiti Siviä pesee ja laittaa pienen vainajan, lapsi viedään kylmään aittaan, ja perhe lastaa reen lähteäkseen evakkoon. Marketta jää yksin, odottamaan kunnes isä saapuu sodasta, rakentaa jäätyneelle vainajalle laudoista arkun, ja hautaa lapsen kotiseudun sankarihautaan papin lukiessa väsyneellä äänellä ne luvut, jotka lukea pitää. Marketta jää kuitenkin haamuna seuraamaan miten hänen perhettään viskellään pitkin isänmaata. Talvisodan loputtua perhe palaa takaisin Karjalaan, hautaa Marketan omaan hautaan ja rakentaa uuden kodin.

Kun talon valkoinen kammari oli valmis, syntyi Toinen.
Nimeni annettiin hänelle.

Marketta pysyttelee uuden siskonsa rinnalla, ja kun tyttö kasvaa, tämä alkaa kirjoittaa kirjeitä kuolleelle kaimalleen. Kirjeet Toinen juoksee metsään, piilottaa ne kivien alle jotta sisko voisi ne sieltä lukea. Toisesta tulee omapäinen, vähän kuritonkin tyttö, joka alkaa jo lapsena lukea paljon ja elää oman mielikuvituksensa ja kirjojen maailmassa.

Kun Toinen oli Anna, Siviästä tuli Vihervaaran Marilla ja hänen ankaruutensa joutui muuttumaan hyvää tarkoittavaksi kasvattamisen konstiksi. Annan mukana Avonlean notkon puro juoksi käsittämättömän matkansa Suomeen, pomppi putouksia pitkin, valui suvannoissa, kiemursi merivirroissa, puski uoman lähimetsään, solisi pihaan. Pihassa käveli Matthew, joka oli vielä kultaisempi kuin isä, ja Marilla tuli kutsumaan teelle.

Marketan ja Toisen ohella seurataan myös kahden aiemman sukupolven elämää ja valintoja. On Siviä, tyttöjen äiti, aistillinen ja nautiskeleva nainen, joka palvoo kaksospoikiaan ja erityisesti hurmauskiehkuraista viulistimiestään Kaarloa, mutta ei osaa kunnolla olla äiti tyttärilleen, ei tiedä miten heihin suhtautua. Ja on Mar, Siviän äiti, joka ulkopuolisten silmissä on kuin joulukaktus, nahkealehtinen vaatimaton sinnittelijä, joka huonosti kohdeltunakaan ei lannistu, eikä erotu kauniina. Nainen, joka on ikänsä tehnyt kovasti töitä ja elänyt nuukaillen, joka lähtee sukuloimaankin kävellen, kori käsivarrella keikkuen, kutoen kävellessään sukkaa. Kummankin naisen sisällä on kuitenkin toinen totuus, joka kirjaa lukiessa vähitellen avautuu. Miksi Mar ei koskaan naura? Miksi Siviä ei koskaan anna mainita kuollutta Markettaa? Miksi Marketta ja Siviä eivät voi sietää omia äitejään?


Voi huokaus. Olen juuri lukenut yhden ehdottomasti parhaista kirjoista tänä vuonna, ehkäpä jopa yhden parhaista koko tähänastisen elämäni aikana. Niin kovaa tämä teos kolahti minuun, niin syvälle se meni ihoni alle. Ja nyt sisälläni asuu riemu: olen saanut lukea jotakin hienoa ja niin suurta, että jotain minussa liikahti, siirtyi pois paikoiltaan, teki minusta täydemmän. Tälle teokselle antaisin ison F:n silmääkään räpäyttämättä, niin kertakaikkisen lujasti siihen rakastuin. Tässä on kaikki: vahva perinteikäs tarina joka kantaa viimeiselle riville asti, kaunista kieltä ja äärettömän taidokasta murteen ja vanhan sanaston käyttöä, sekä se jokin selittämätön, juureva sielukkuus, joka sisältää suomalaisuuden ytimen. Teos on läpeensä rehellinen ja uskottava.

Kirjeitä kiven alle kertoo kolmen sukupolven naisista ja heidän elämistään viime vuosisadan alussa, vapaussodan ja talvisodan aikoihin, sekä sotien jälkeen. Se on kolmen vahvan naisen tarina, joka pitää sisällään supisuomalaista sielukkuutta ja melankoliaa, vanhojen mustavalkoisten Suomi-filmien tenhoa, sekä maagisen realismin elementtejä. Näistä kaikista muodostuu toimiva, sielua liikuttava kokonaisuus, teos jota ei voi laskea käsistään, ja joka jää mieleen elämään omaa elämäänsä.

Millainen on viime vuosisadan Suomi Virtasen kuvaamana? Latotansseja. Kapioita. Rekiajeluja. Saunassa synnytetään, sairaat hoidetaan kotona vuodelevolla, hauteilla, viinalla ja kamferitipoilla, vainajat pestään ja puetaan hellyydellä. Tyttölapsille rakkautta osoitetaan olemalla hiljaa, parempi on suojella ettei tiedä semmoista mikä voi tehdä kipeää, senkin uhalla ettei sitten puhuta ollenkaan. Tärkeintä elämässä on työ, ja se että saa perheensä elätettyä ja lapsensa kasvatettua kunnialla ettei tarvitse kylillä hävetä. Rakkaudelle ja intohimollekin on aikansa ja paikkansa, mutta omien seinien sisällä tai metsän keskellä, onnea ei tarvitse kaikkien nähtäväksi levitellä. Oi maamme Suomi synnyinmaa, rakas isänmaa, jossa sodan jälkeen ei punaista pueta päälle edes lapsille jouluna. Teoksesta ja sen väkevästä suomalaisuudesta tuli välillä mieleeni kaksi minulle niin kovin rakasta suosikkikirjaani; Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija ja Heidi Köngäksen Luvattu, mutta silti tämä kirja oli täysin omanlaisensa, omaperäinen, aito ja upean omaääninen.

Kirjeitä kiven alle on yllättävä kirja, joka sisältää paljon salaisuuksia. Tarinaa kerrotaan monessa aikatasossa kolmen kertojan, kuolleen Marketan, Siviän ja Marin kautta, mutta teksti on sujuvaa ja kyydissä pysyy helposti vaikka joka kappaleessa on eri kertoja ja aikakausi. Loppuun mennessä kaikki salaisuudet on lukijalle paljastettu, ja kaikki langanpäät nivottu toisiinsa niin taidokkaasti ettei voi kuin ihastuksesta huokailla. Kokonaisuus toimii täydellisesti, ja maaginen realismikin solahtaa joukkoon niin luontevasti että kaiken lukee täytenä totena.

Ymmärrän että kuten useimmat kirjat, tämäkin tulee varmasti jakamaan mielipiteitä puolesta ja vastaan. Minulle tämä oli kuitenkin niin täydellisyyttä hipova lukuelämys, että tuntuu kuin olisin odottanut juuri tätä kirjaa koko ikäni. Nyt olen ihan hukassa: mitä ihmettä näin hyvän kirjan jälkeen voi lukea, että mikään tuntuisi miltään?

perjantai 9. syyskuuta 2011

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär


Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär (WSOY, 2010. 217 sivua.)

  Vanhuus ei ole ilo, mutta pitkä ikä on, se perspektiivi. Nuoret ihmiset naureskelevat, kun vanhat vain muistelevat entisiä aikoja, katsovat menneisyyteen. Eivät vanhat katsomalla katso menneisyyteen, menneisyys on heissä ja he näkevät siihen koko ajan, osaavat suhteuttaa sen mitä tapahtuu siihen, mitä on tapahtunut. Tätä nuoret eivät ymmärrä, koska heillä on niin vähän menneisyyttä, mitä nähdä.
  Olinko minä nuorena samanlainen? Että ajattelin tietämättömyyden olevan jotenkin tuoretta, raikasta?Kai minä olin.

Muotokuvamaalarin tytär on kokoelma novelleja ja muita kirjoituksia. Kirja on jaettu neljään osioon; ensimmäinen ja toinen osio sisältävät yhteensä viisi vahvaa novellia, kolmas, Pieneksi mummosarjaksi nimetty osio sisältää kahdeksan lyhyttä kirjoitusta vanhuudesta kaikessa monimuotoisuudessaan, ja neljäs osio pitää sisällään otteita Variksen työpäiväkirjasta ja ajatuksia kirjoittamisesta.

Aloitan siitä että minä rakastin tätä kirjaa. Tarkoitukseni oli lukea teoksen novelleja hitaasti ja nautiskellen usean päivän aikana, mutta Variksen teksti on niin kertakaikkisen herkullista että olisin halunnut ahmia kaiken kerralla! Kirjan yksittäiset novellit ovat taidokkaita ja vahvoja tekstejä, lähes täydellisiä pieniä kokonaisuuksia ihan sellaisenaan. Mutta yhdessä ne muodostavat ehjän ja upean elämänmakuisen ja -kokoisen paketin, kuin kauniin helminauhan jossa jokainen helmi on oma, kaunis yksilönsä. Variksen teksti on sujuvaa luettavaa, kieli on yhtä aikaa kaunista, hauskaa, kirpeää ja suoraviivaista.

Jokaisen rivin välistä huokuu vahva elämänkokemus ja iän mukanaan tuoma lempeä viisaus, inhimillisyys ja tarkkanäköisyys, mutta siitä huolimatta Varis ei saarnaa, vaan toteaa ja näyttää miten asiat voivat olla. Tekstit saivat minut nauramaan, vähän itkemäänkin, ja monessa kohtaa huokailemaan ja nyökyttelemään, niin, juuri näinhän se on. Erityisesti rakastin mummosarjaa, kertomuksia vanhuksista, jotka eivät aina välttämättä käyttäydy odotusten mukaisesti - siksi että odottavat elämältä vielä jotakin. Mummoja, jotka tekevät spagaatteja, rokkaavat, kirjoittavat ja rakastavat, koska vielä pystyvät ja koska se tekee elämästä elämisen arvoista.

Novelleja yhdistää tietynlainen sukupolvien välinen kuilu ja väärinymmärrysten sarja, sekä se, että jokaisessa tarinassa yritetään pärjätä niillä korteilla jotka on jaettu, vaikkei aina olekaan käynyt hyvä tuuri. Novelleissa vaikeat asiat tulevat lähelle, henkilöt joutuvat kohtaamaan niitäkin, jotka ovat kaksin käsin torjuttuja.

Seuraavat kaksi sitaattia ovat mielestäni aivan ihastuttavat, sekä yksinään että toisiinsa sidottuina. Ensimmäinen ote on novellista Nuket, toinen Pienen mummosarjan tekstistä Proosaa. Kumpikin sitaatti kertoo kirjoittamisesta, ensimmäisessä päähenkilönä on teinityttö, toisessa elämäniloinen, elämänsä ehtoopuolella elävä mummo. Näihin katkelmiin kiteytyy jotakin ihanan oleellista tästä upeasta novellikokoelmasta, sekä ylipäänsä elämästä.

Milla rupesi kirjoittamaan runoja. Hän aloitti ensimmäisen romaaninsa, Pariisiin sijoittuvan intohimoisen rakkaustarinan. Se loppui kesken lauseen, äkkipysäykseen, kun hän oivalsi, ettei tiennyt mitään sen paremmin Pariisista kuin intohimostakaan.

**

  Selma oli ravisuttavan luomisvimman vallassa. Se oli muuttanut hänen koko elämänsä. Hän kirjoitti aamusta iltaan lyijykynällä pieniin viivoitettuihin lehtiöihin, joiden kannessa oli kauniin naisen tai pörröisen eläimen kuva. Selma kirjoitti elämästään, lapsuudestaan ja nuoruudestaan tyttöpäänä pienessä mökissä syrjäkylällä lammen rannalla, tulevan aviomiehen tapaamisesta, häistään, aikuisuudestaan samanmoisessa mökissä toisella syrjäkylällä, ainoan pojan syntymästä, surusta, kun enempää lapsia ei tullut, miehen kuolemasta.
  Selma kirjoitti elämäänsä läpi, Selma oli kadonnutta aikaa etsimässä.

Tämän hienon novellikokoelman ovat lukeneet myös Ilse, Jaana, Joana ja Hanna. Omasta puolestani sanon: voi lukekaa ihmiset Tuula-Liina Varista, lukekaa ja ihastukaa!

lauantai 3. syyskuuta 2011

Musahaaste, neljäs viikko

Kuva: weheartit

Ohhoh, onko tosiaankin vierähtänyt kaksi viikkoa edellisestä musahaastepostauksesta? Hups, taisin viime viikolla unohtaa koko haasteen (hetkeksi). No, nyt viikonlopun kunniaksi on kuitenkin hyvä jatkaa haasteen neljännestä viikosta, tänään listataan biisejä, jotka saavat minut surulliselle ja kaihoisalle mielelle.

Ja listaamiseksi tämä todella menee, koska en taaskaan osaa mitenkään valita vain yhtä biisiä, vaan yritän raakata kolme minulle tärkeintä teemaan sopivaa biisiä. Tällä kertaa jätän enemmät selittelyt sikseen, ja annan musiikin puhua puolestaan. Tässä siis kolme minulle tärkeää ja rakasta, mutta syystä tai toisesta surullista biisiä, olkaa hyvät...







Haikeista tunnelmista huolimatta mukavaa viikonloppua, ystävät! :)

torstai 1. syyskuuta 2011

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana


Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava, 2011. 261 sivua. Alkuteos The Thing Around Your Neck, 2009.)

"Onko sinun elämäsi hyvää, isä?" Nkiru on alkanut hiljattain tiedustella puhelimessa aavistuksenomaisella ja epämääräisen häiritsevällä amerikkalaisaksentillaan. Vastaan joka kerta, ettei elämäni ole hyvää eikä huonoa vaan yksinkertaisesti minun. Ja vain sillä on merkitystä.
(ote novellista Aaveita)

Vasta suomennetussa novellikokoelmassaan Adichie kertoo elämänmakuisesti erilaisten ihmisten tarinoita, jotka sijoittuvat sekä kuumaan Nigeriaan että monien haaveiden ja vapauden maahan, Yhdysvaltoihin. Kokoelma sisältää kaksitoista lyhyttä mutta vahvaa novellia, ja niitä kaikkia yhdistää jokin selittämätön sisäinen tyhjyys, ihmisen kaipuu jonnekin tai jotakuta kohtaan. Keskiössä ovat nigerialaiset naiset, äidit, siskot ja tyttäret, rikkaat ja vähän köyhemmät, elävät ja kuolleet.

Adichie tarkastelee elämää pitkälti myös maahanmuuttajien näkökulmasta. Yhdysvaltoihin sijoittuvat tarinat huokuvat paitsi helpotusta, myös vahvaa koti-ikävää sekä vierauden tunnetta. Miltä tuntuu kun koti ei tunnu kodilta? Entä kun oma identiteetti pitäisi parsia kasaan uudelleen, uusista aineksista, jotta voisi olla edelleen oma itsensä ja silti solahtaa joukkoon, kuulua johonkin?

Novellien naisia yhdistää vaikeista elinolosuhteista huolimatta tietynlainen hyväosaisuus, suurin osa naisista on akateemisesti koulutettuja, sivistyneitä ihmisiä, ja ne vähemmän kouluja käyneetkin kuuluvat Nigerian varakkaampaan kansanosaan. Yhdysvaltoihin päässeetkin ovat niitä harvoja onnekkaita, siitäkin huolimatta ettei heistä monikaan pääse toimimaan uudessa kotimaassaan koulutustaan vastaavissa tehtävissä, vaan he joutuvat tyytymään lastenhoitajien ja tarjoilijoiden ammatteihin. Näissä tarinoissa ei nähdä niitä oikeasti kaikkein huono-osaisimpia, köyhiä, kouluttamattomia, sairaita, nälkäisiä tai kodittomia nigerialaisia, ja jostain syystä juuri sitä jäin tästä teoksesta kaipaamaan. Vaikka tarinoissa käsitellään kipeitä ja vaikeita asioita, silti niistä kaikkein kipeimmistä ja vaikeimmista vaietaan.

Adichien teksti on taitavasti kirjoitettua, sujuvaa ja intensiivistä. Se pakottaa mukaansa ja vie lukijan suoraan keskelle epätasa-arvoisuuden, rikollisuuden ja korruption riepottelemaa Nigeriaa, ja toisaalta Yhdysvaltoihin, joka sisältää lupauksen hyvästä elämästä, mutta jossa todellisuus saattaa joskus osoittautuakin toisenlaiseksi. Novelleissa käsitellään myös ajatuksia herättävästi niitä ennakkoluuloja joita valkoisella ihmisellä on afrikkalaisia kulttuureja ja ihmisiä kohtaan.

He kysyivät, missä olit oppinut englantia, oliko kotiseudullasi Afrikassa oikeita taloja ja olitko nähnyt auton ennen kuin tulit Amerikkaan. He ällistelivät tukkaasi. Seisooko se pystyssä vai painuuko se päätä myöten, kun avaat lettisi, he halusivat tietää. Seisooko se kokonaan pystyssä? Miten? Miksi? Käytätkö sinä kampaa? Hymyilit kireästi heidän kysymyksilleen. Setäsi sanoi, että juuri sitä voit odottaa - tietämättömyyden ja ylimielisyyden sekoitusta. Sitten hän kertoi, että kun hän oli asunut talossaan muutamia kuukausia, naapurit olivat sanoneet oravien alkaneen vähentyä uhkaavasti. He olivat kuulleet, että afrikkalaiset syövät kaikenlaisia villieläimiä.
(ote novellista Se, mikä kuristi kurkkuasi)

En ollut tähän kokoelmaan varauksettoman ihastunut, mutta kuitenkin tämä oli kokonaisuutena hieno lukukokemus. Novellit ovat ehjiä ja kokonaisia, lukemisen jälkeen tuntui aina kuin olisi juuri lukenut pienen romaanin. Teos sisältää hiljaista viisautta ja muistuttaa että erilaisesta taustasta ja ihonväristä huolimatta ihmiset ovat pelkoineen, haaveineen ja unelmineen pohjimmiltaan samanlaisia, ja että menetyksen tuska tuntuu yhtä kipeänä, olitpa lähtöisin mistä tahansa. Adichie kuvaa myös kauniisti synnyinmaataan, Nigeriaa; maata joka tuoksuu kypsille mangoille ja acajouomenoille, jossa viileä harmattantuuli nostattaa iholle kuivan pölyn, ja jonka padoissa kiehuu makea jamssi.

Tämä oli ensimmäinen Adichielta lukemani teos, mutta tämän jälkeen odotan kovasti pääseväni lukemaan naiselta aiemmin suomennetut romaanit Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus.

Tätä novellikokoelmaa on luettu myös näissä blogeissa: Luettua, Kirjainten virrassa, Kirsin kirjanurkka, Juuri tällaista, Opuscolo ja Mari A:n kirjablogi.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Nigeria

Totally British -haaste / Commonwealth
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...