maanantai 24. syyskuuta 2012

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa


Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa ( Tammi, 2012. 279 sivua.)

  Yritin tyynnytellä itseäni. Tunsin outoa pelkoa, mutta olin myös ihmeissäni, sillä uni oli ollut kuin kohtaus elokuvasta. Olin kokenut kaiken hyvin todentuntuisesti, kuin paikan päällä, enkä ollut silti ollut oma itseni, en Klarissa. Talo ja ihmiset siellä olivat selvästi olleet joltakin menneeltä vuosikymmeneltä, ehkä 1930-luvulta. Keitä he oikein olivat ja mitä he olivat tehneet, kun joku heitä niin kiihkeästi etsi?

Klarissa Laine muuttaa miehensä Mikaelin ja kahden pienen lapsensa kanssa vuodeksi Bostoniin. Kaupungissa Mikaelia odottaa työ, ja Klarissaa uusi rooli kotiäitinä. Aiemmin vahvasti uraansa panostanut nainen odottaa positiivisella jännityksellä laatuaikaa lastensa kanssa, kotona puuhailua ja omenapiiraiden leipomista, sekä mahdollisuutta toteuttaa taiteellista puolta itsessään luovan kirjoittamisen saralla. Kuitenkin jo menolennolla Bostoniin Klarissaa alkavat vaivata ihmeelliset, elokuvamaisen todentuntuiset unet vieraasta naisesta. Unissa eletään toisen maailmansodan aikaa, ja nainen on ranskalainen Corinne, joka joutuu pakenemaan juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin.

Kuin pelkissä painostavissa unissa ei olisi jo tarpeeksi, alkaa Klarissa nähdä jotakin harhojenkaltaista hereillä ollessaankin. Uudessa kodissaan hän kävelee päin seiniä ja tuntee tietyissä paikoissa voimakasta huonovointisuutta. Arki alkaa muutenkin tuntua uuvuttavalta ja yksinäiseltä. Klarissa alkaa jo epäillä itseään ja uniaan; kuka on tämä vieras nainen menneestä ajasta? Miksi hän näyttäytyy Klarissalle yöstä toiseen? Onko kotiäidin arki lopulta kuitenkaan ollenkaan odotetun kaltaista, tyydyttävää ja suloisen hehkeää? Mitä on tapahtumassa ennen niin järkevälle naiselle, onko Klarissan mielenterveys horjumassa vai onko hänestä kehkeytymässä sekava, kummituksille kuiskaileva kotirouva?


Aika mennyt palaa on Kirjava kammari -blogista tutun Karoliinan tuore esikoisromaani. Aloin lukea kirjaa pienellä jännityksellä (kuten varmasti moni muukin kirjabloggaja!) tiedostaen vahvasti sen, että kirjailija on tavallisesta lukukokemuksesta poiketen tuttu ihminen. Romaani kuitenkin koukutti minut varsin nopeasti ja kirjailijan tuttuus jäi taka-alalle. Keskityin itse tarinaan ja sainkin pian todeta Timosen onnistuneen kirjoittaa mukaansatempaavan ja taidokkaasti sommitellun, tasapainoisen teoksen, jossa hän kuvaa uskottavasti amerikkalaista lähiöunelmaa ja idyllisiä kohtauksia perhe-elämästä, maahanmuuttajaperheen ja pienten lasten kotiäidin arkea, sekä naisiin ja äiteihin kahdessa eri aikakaudessa kohdistuvia odotuksia ja paineita heidän itsensä, mutta myös yhteiskunnan taholta.

Tarinan edetessä se saa vähitellen myös psykologisen jännityksen piirteitä, ja kirjaa on lopulta vaikeaa laskea käsistään. Tarina avautuu lukijalle vähitellen, pala palalta, sitä kuljettavat vuorovedoin minäkertoja Klarissa, ja kolmannessa persoonassa kerrotut osiot Corinnen elämästä. Olin tarinalle varmasti otollista maaperää, sillä romaanin filosofinen keskeisajatus (jota en voi tässä sen enempää juonta spoilaamatta avata - kirjan lukeneet tietävät mitä tarkoitan) uppoaa minuun lähes sellaisenaan. Minulle kirja olikin varsinainen page-turner!

Timonen kirjoittaa houkuttelevaa tekstiä; huomasin lukiessani mieleni alkavan tehdä lasillista rieslingiä, kanelipaahtoleipää ja paholaisenkakkua. (Jäin myös kaipaamaan Karoliinalta ohjetta linsseihin ja pinaattiin kookoskermassa, Klarissan kokkailut kun kuulostivat kerrassaan herkullisilta. :) Intertekstuaaliset viittaukset muun muassa Virginia Woolfiin (jonka romaanihenkilöiden mukaan Klarissa sisarineen oli saanut nimensä) ja Richard Yatesiin (jonka Revolutionary Roadia aviomies Mikael luki Klarissan suosituksesta), sekä klassikkoteoksiin Anna KareninaNukkekotiPapin rouva ja Herääminen tuntuivat kutkuttavilta ja saivat aikaan kaipausta kyseisten kirjailijoiden ja teosten pariin lähitulevaisuudessa.

Myös paikan, tunnelmien ja olosuhteiden kuvaus oli (osittain - palaan tähän vielä lopuksi!) onnistunutta, Bostoniin liittyvää eläväistä kuvausta lukiessa tuntui selvältä, että kirjailija on itse kokenut sen kauniin kaupungin, jossa historian lehdet havisevat ympärillä sivistyneesti. Oli helppoa kuvitella Klarissan kotikatu, jonka ylle tammenlehvät muodostavat vehreän holvin, sekä talo, jonka puutarhassa kukkivat magnoliapuut ja kukkapensaissa pörräävät kolibrit. Omakotiasuminen Yhdysvaltain itärannikolla kuulosti viehättävältä ja tunnelmalliselta.

  Pehmeä naurahdus kantautui pihallemme saakka. Kynttilälyhtyjä oli sytytetty ja ne lepattivat hiljaa hämärtyvässä illassa meidän saapuessamme naapurin puolelle. Muutama yöperhonen tanssi lyhtyjen ympärillä ja kuistin lattia narahteli rauhoittavan rytmikkäästi Rachelin keinutuolin alla.

Päähenkilöistä Klarissa oli ehdottomasti eniten mieleeni. Tuo kiehtova, sosiaalinen ja sivistynyt nainen, joka luki paljon laatukirjallisuutta ja kuunteli klassista musiikkia, ja joka selkeästi rakasti hyvää ruokaa ja viinejä. (Määritelmä tuntuisi kuvaavan melko hyvin myös Timosta itseään, ja siksi en ihmetellytkään voimakasta päähänpinttymääni kuvitella Klarissan perheineen koko romaanin ajan Karoliinan, ja tämän perheenjäsenten näköisiksi. :) Klarissa ei kuitenkaan ollut liian täydellinen, vaan hänestä löytyi aimo annos inhimillisyyttä, herkkyyttä ja epävarmuutta. Ihastelin myös monia Klarissalle kirjoitettuja ajatuksia, joista yhden poimin itselleni muistiin, niin hieno se oli:

  Uudessa kodissa on ensimmäisenä yönä oma tunnelmansa. Jännittää vähän, olo on kuin yövieraalla. Talo ei ole vielä ystävä. Sen tuoksu ja äänet korostuvat päivään nähden. Ne eivät ole vielä tuttuja, eivät kuulu vieraalle, joka valvoo ja kuuntelee yötä.

Kirjaa lukiessani huomasin Timosen kerronnan tuovan hetkittäin mieleeni erään suosikkikirjailijani, irlantilaisen Colm Tóibínin, ja nimenomaan hänen upean teoksensa Brooklyn. Miehen kerronta on toki vähäeleisempää kuin Timosen, mutta heitä yhdistävät mielessäni samanlainen kerronnan sävy, tietyt temaattiset yhtäläisyydet, sekä samanlainen tunnelataus, kummankin kerronnassa pinnan alla ja rivien väleissä on suuria tunteita ja samankaltaista hiljaista ahdistusta (Timosen teoksessa lähinnä juuri minäkertoja Klarissan osuuksissa). Kuten Tóibíninkin, Timosen teksti on ilmavaa ja miellyttävää lukea, kieli on huolellista ja sujuvaa.

Jos nyt joitakin pieniä risuja lähtee hakemalla hakemaan, tulee mieleeni muutama pikkuasia. Ensinnäkin kirjan kansi, joka on kaunis, mutta itse olisin ehkä jättänyt siitä pois naisen kasvot. Kansi sellaisenaan luo mielestäni mielikuvaa kevyestä ja viihteellisestä (vähän norarobertsmaisesta) kirjasta, mutta sellainen Aika mennyt palaa ei ole. Raskaan sarjan tunnelma-addiktina jäin kaipaamaan Corinnen nuoruusvuosiin voimallisempaa kuvausta sen ajan Pariisista, sota-ajan kauhuista sekä perheen peloista juutalaisvainoihin liittyen; nyt Corinnen alkutaival tuntui jäävän hieman lyhyeksi ja ympäristöstään irralliseksi. Lisäksi asioita selitettiin auki minun makuuni kenties hieman liikaa, kun niitä olisi voinut jättää enemmän lukijan löydettäviksi ja tämän mielikuvituksen varaan.

Timosen esikoinen on kuitenkin kaikkiaan vaikuttava ja vakuuttava osoitus siitä, että Suomesta on löytynyt jälleen yksi lahjakas kirjoittaja, jolla on tarinankerronnan taidot hyppysissään. Jään innolla odottamaan Karoliinan seuraavaa kirjaa! Lisää tästä kirjasta löytyy Kirjavasta kammarista, johon Karoliina on linkittänyt kirjastaan kirjoitetut blogiarviot.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala


Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi, 2012. 324 sivua. Alkuteos When God Was a Rabbit, 2011. Suomentanut Aleksi Milonoff.)

  Vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi minut maailmaan vanhempieni makuuhuoneessa arpajaisissa voitetun untuvapeitteen päällä. Nopean kahdenkymmenenkahden minuutin synnytyksen jälkeen pääni tuli näkyviin ja hoitaja käski ponnistamaan ja isäni käski ponnistamaan, ja niinpä äitini ponnisti ja minä pullahdin kevyesti tuohon tarunhohtoiseen vuoteen. Kun Pariisin kadut vallattiin. Kun Vietnamissa tehtiin Tet-hyökkäys. Kun Martin Luther King kuoli unelmansa puolesta.

Vuosi on siis 1968, kun Eleanor Maud, tuttavallisemmin Elly, syntyy kohtalaisen tavallisen essexiläisperheen kuopukseksi. Pian Ellyn synnyttyä hänen äitinsä vanhemmat kuolevat traagisessa onnettomuudessa. Murtuneen äidin arki muuttuu sumuksi; se on kuin huuruinen ikkuna, jota äiti ei jaksa pyyhkiä. Silloin Ellyn viisi vuotta vanhempi isoveli Joe ottaa pienen siskonsa siipiensä suojaan, ja sisarusten välille kehittyy sellainen side, jota mikään mahti maailmassa ei voi horjuttaa. Kiharatukkainen Joe on erilainen kuin muut ikäisensä pojat; hän on eksoottinen olento, joka panee yöllä salaa äidin huulipunaa. Pikkuvanhasta Ellystä kehittyy veljensä vanavedessä utelias ja taitava lapsi, joka osaa jo nelivuotiaana samoja asioita kuin koulua käyvä isoveli - hän lukee, kirjoittaa ja keskustelee kuin tuplasti itseään vanhemmat lapset. Jouluna 1974 heidän perheeseensä muuttaa jumala, jolla tulee olemaan tärkeä rooli Ellyn elämässä.

  "Sanoinhan, että hankin sinulle oikean ystävän."
  "Se on kani!" sanoin ihastuksesta suunniltani.
  "Se on oikeasti belgianjänis", hän sanoi hyvin veljellisesti.
  "Belgianjänis", toistin hiljaa, kuin hänen sanansa olisivat tarkoittaneet samaa kuin rakkaus.
  "Minkä nimen haluat antaa sille?" hän kysyi.
  "Eleanor Maud", sanoin.
  "Et voi antaa sille omaa nimeäsi", veli nauroi.
  "Miksen?" sanoin hiukan lannistuneena. 
  "Koska se on poika", hän sanoi. 
  "Ai", sanoin ja katsoin kanin kastanjanruskeaa turkkia, valkoista häntää ja kahta pientä papanaa, jotka olivat pudonneet sen takapuolesta, ja ajattelin, että se tosiaan näyttikin pojalta.
  "No mikä sen nimi voisi olla?" kysyin. 
  "Jumala", veli sanoi mahtipontisesti.

Tammikuussa 1975 aloittaa Ellyn luokalla uusi kummallinen, omassa maailmassaan haahuileva, kähärätukkainen ja hieman nuhruinen tyttö, Jenny Penny. Elly tietää heti löytäneensä oikean ystävän. Puuttuvan palasensa, vastakappaleensa
Miten elämä kohtelee Ellyä, Joeta ja Jenny Pennyä? Kestääkö sisarusten ja ystävien välinen rakkaus aikaa ja vastoinkäymisiä? Luuletko, että kani voisi olla Jumala?


When God Was a Rabbit on odotellut lukuvuoroaan hyllyssäni jo kuukausitolkulla, olen aavistellut ihastuvani kirjaan kovasti. Kun sain viime viikolla käsiini teoksen uunituoreen suomennoksen, päätin kuitenkin mennä siitä missä aita on matalin ja lukea kirjan suomeksi. Nyt, kirjan luettuani olen pakahtua onnesta - olen tainnut juuri lukea oman lukuvuoteni 2012 parhaan kirjan! Hieno ja vahva tarina, 70-lukua, brittiläistä kulttuuria ja identiteettiä, suuria tunteita, ripaus taikaa ja palkitseva lukukokemus - tässä teoksessa on minun mittapuullani kaikki ainekset viiden tähden romaaniin.

Jo ensimmäisillä sivuilla tiesin, että käsissäni on aivan erityisen ihana romaani. Kani nimeltä jumala on hieman samaan tapaan suloisen rakastettava teos kuin Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, tai Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Winmanin esikoisteos (!) sivuaa monia raskaita, vaikeita ja vaivaannuttaviakin aiheita; koulukiusaamista, perheväkivaltaa, syöpää, vanhusten erektiohäiriöitä, kuolemaa, menetystä, WTC-iskuja ja pedofiliaakin - mutta kaikesta huolimatta kokonaisuus on raikas, ja niin täynnä lämpöä ja rakkautta ettei sitä voi olla tuntematta sisällään koko ajan kirjaa lukiessaan. Kaiken suloisuuden ja rakastettavuuden lisäksi kirjailija kuitenkin myös haastaa lukijan ilahduttavasti, asioita pitää osata lukea rivien väleistä, eikä kaikkia vastauksia kanneta eteen tarjottimella.

Romaani on jaettu kahteen osioon. Ensimmäinen osa kertoo Ellyn ja Joen lapsuudesta, toisessa osassa ollaan siirrytty viime vuosituhannen loppuun, sisarukset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet tahoilleen, Elly Lontooseen ja Joe New Yorkiin. Rakastin erityisesti kirjan ensimmäistä puoliskoa, Winman on tavoittanut suorastaan loistavasti lapsen maailman ja mielikuvituksen. Koko ensimmäinen osa on kuin pitkää, tarunhohtoista kertomusta, lapsen näkökulmaa ja maailmaa, jossa voi tapahtua melkein mitä tahansa. Tyttö taikoo kolikon ihonsa alta, kani puhuu pääministeri Harold Wilsonin äänellä, uuden kodin maa kuuluu keijuille ja muille henkiolennoille. Ensimmäisen osan lähes maagisrealistisen tunnelman jälkeen toinen osa on puolestaan vakavampaa ja realistisempaa tekstiä, mutta taas huomattavasti tunteisiin vetoavampaa. Luin kirjan loppupuolta ollessani ravintolassa lounassalaatilla, ja minulla oli täysi työ nieleskellä kurkussani painavaa palaa. Winmanin teos itkettää ja naurattaa aidosti, se saa hengittämään tahdissaan ja elämään tarinaa sisällään.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Britanniaan, joskin kirjan puolivälin jälkeen aikaa vietetään myös Joen uudessa kotikaupungissa, New Yorkissa. Winman on kuvannut elävästi perheen ensimmäistä kotipaikkaa Essexissä, virtsanhajuisia sivukujia, rugbykentän laidalla palelevia perheitä ja koulun vanhoillisia opettajia. Ellyn ja Joen toinen kotipaikka Cornwallin maaseudulla kuulostaa puolestaan lumoavalta; suuria tammipuita, keltaisia rapsipeltoja, joiden takana piilottelee meri. Nousu- ja laskuvesiä, sekä suolavaahtoa, jota myrskyn jälkeen pitää raaputtaa rantakallioilla nököttävien pikkumökkien ikkunoista. Oih! Aikuisten sisarusten elämät Lontoossa ja New Yorkissa puolestaan herättivät vahvaa, miltei vastustamatonta matkakuumetta kyseisiin kaupunkeihin.

Romaanin dialogi on luontevaa ja toimivaa, ja kerronta kaunista ja vaivatonta lukea. Winman käyttää paljon onnistuneita kielikuvia, jotka elävöittävät tekstiä juuri sopivasti. Kun lapsi varjeli salaisuuksiaan kuin hauraita kananmunia, kun hiljaisuus oli täyteläistä ja sielukasta, tai kun seisova arki asettui taloksi kuin sitkeä home, huokailin ihastuksesta. Erityiskiitos on annettava myös teoksen kääntäjälle, Aleksi Milonoffille. Huono käännös pistää silmään, mutta niin tekee myös erinomainen käännös, jollaista nyt tunsin lukevani. En ole lukenut alkuteosta, mutta uskon Milonoffin onnistuneen tavoittaa täsmälleen sen saman taianomaisen tunnelman ja hengen, joka kirjassa on alkukielelläänkin.

Winman on kirjoittanut ystävyydestä, perheestä, rakkaudesta, menetyksistä, lapsista ja aikuisista niin vastustamattoman ja elämänmakuisen tarinan, että sitä on melkein mahdotonta selittää. Tämä kirja on koettava itse. Tämän lähes käsittämättömän hienon esikoisteoksen on (alkukielellä) lukenut myös Lukuisa -blogin Laura, jonka huomaan olleen kirjaan ihan yhtä rakastunut kuin minäkin. Laura myös vertaa Winmania John Irvingiin! Tässä siis kirja, jota todella uskaltaa suositella vaativillekin lukijoille.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani


Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Tammi, 1988. 330 sivua. Alkuteos Beloved, 1987. Suomentanut Kaarina Sonck.)

  Uhkarohkeaa, Paul ajatteli, kovin uhkarohkeaa. Entisen orjanaisen oli vaarallista rakastaa mitään noin paljon, ja erityisen vaarallista jos hän oli päättänyt rakastaa omia lapsiaan. Paul D tiesi että oli parasta rakastaa vain hiukan, hiukan kaikkea, niin että sitten kun ne musertaisivat sen tai sysäisivät sen ruumissäkkiin, saattaisi jäädä hiukan rakkauden rippeitä seuraavalle.

Cincinnati, Ohio vuonna 1873, eletään Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisiä vuosia. Entiset orjat yrittävät opetella uudenlaista, vapaata elämää, mahdollisuutta herätä päivänkoitteessa ja päättää itse miten päivän viettäisivät. 124 Bluestone Roadin pienessä kaksikerroksisessa puutalossa elää karannut orjanainen Sethe yksinäistä hyljeksityn elämää yksinäisyyden uuvuttaman kahdeksantoistavuotiaan Denver-tyttärensä kanssa. Tyttärelle 124 ja sen takainen niitty ovat koko hänen tuntemansa maailma, eikä hän osaa edes kaivata muuta. Kaksikon seurana on vain pihamaalla makaileva koira, Tänne Poika, talossa kummitteleva kaunainen ja rauhaton sielu, sekä ihmiselämän verran raskaita muistoja. Tytärtään lukuun ottamatta Sethe on menettänyt kaiken; äitinsä, miehensä, anoppinsa Baby Suggsin, sekä kaksi poikaa ja pienen tyttölapsen. Menneiden asioiden muisteleminen tekee kipeää, ne ovat joko tuskallisia tai menetettyjä, ja Sethellä ja edesmenneellä Baby Suggsilla on ollut sanaton sopimus olla puhumatta niistä koskaan.

Eräänä päivänä Sethen pihaan ilmestyy tuttu mies menneisyydestä, Paul D, joka on ollut orjana Kultaisessa Kodissa, samalla tilalla kuin Sethe ja hänen miehensä Halle. Paul D käy taloksi ja karkoittaa ensitöikseen talon levottoman hengen. Seuraa aika, jolloin elämä tuntuisi näyttävän Sethelle aurinkoista puoltaan, kunnes taloon saapuu nuori, uupunut ja janoinen nainen, joka kertoo olevansa Rakkain. Kuka on tämä nainen, ja miksi hän takertuu Setheen ja Denveriin kuin hukkuva? Voiko ihminen koskaan päästä vapaaksi menneisyyden painolastista?


Minun kansani, minun rakkaani oli ensikosketukseni ensimmäisenä mustana naisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen Toni Morrisonin tuotantoon. Osasin odottaa vahvaa romaania, mutta kuitenkin Morrison onnistui yllättämään minut, niin väkevä ja ravisteleva lukukokemus lopulta oli. Luin kirjaa melko pitkään, se vaati rauhaa ja täydellistä uppoutumista, ja loppuun päästyäni olin hyvällä tavalla uupunut. Olin kulkenut Sethen ja Rakkaimman kanssa pitkän ja raskaan matkan, tunsin heidän läsnäolonsa silloinkin, kun kirja odotti pöydällä uutta lukuhetkeä, naiset menivät ihoni alle ja tulivat jopa uniini.

Morrison käsittelee teoksessaan kokonaisen ihmisryhmän, orjien, kohtaloa tarkastellen sitä vaikuttavasti muutaman yksilön tasolta. Minun kansani, minun rakkaani kertoo niin raskaista asioista, että ne saavat mykistymään ja jopa voimaan pahoin. Neekeriorjista puhuttaessa ihmisarvo on ollut täysin tuntematon käsite, romaanissa kuvaillaan niin käsittämättömiä ihmisoikeusrikkomuksia, että jopa niiden lukeminen ja ymmärtäminen tekee pahaa. Onkin helppoa uskoa että Morrison on ansiokkaasti avannut silmiä ja lisännyt ihmisten tietoisuutta ihmiskunnan mustasta historiasta. Orjuuden lisäksi teos kertoo myös lapsen menettämisestä, aina läsnäolevasta tuskasta, joka tuntuu kuin kuolainten jättämä aristava kohta suupielessä, sekä kaikennielevästä äidinrakkaudesta, rakkaudesta joka on jopa liika sakeaa.

Kirjan kerronta tuntui ensimmäisillä sivuilla hieman haastavalta, mutta kun lukemisessa pääsi oikeanlaiseen flow-tilaan, vahvaa kerrontaa ei voinut kuin ihailla. Morrison loihti eteeni kauniita näkymiä, Ohion teatraalisia vuodenaikoja, tuulessa huojuvia maissintähkiä ja kaartuvien puksipuupensaiden muodostaman majan auringossa hohtavaa smaragdinvihreää - ja toisaalta asioita joita en olisi halunnut nähdä mutta joita olin pakotettu katsomaan; hirressä roikkuvia orjia, naisia peltotöissä rautaiset kuolaimet suussaan, sekä verissään makaavia mustia lapsia. 

Morrison onnistuu yllättävän minimaalisella kuvailulla luomaan vahvoja mielikuvia. Saatoin haistaa puhtaan pyykin, joka silitettäessä tuoksui kuumalta sateelta, sekä Baby Suggsin talon ympärillä leijailevan paheksunnan lemun. Pienet yksityiskohdat - kenkien kopina puisilla jalkakäytävillä, vankkureilla tehty karkumatka ja puisessa pesusoikossa kylpevä mies - maalaavat elävää ajankuvaa. Kirjan maailma on väkevä ja taianomainen, Morrisonin käyttämät mielikuvituksekkaat maagisen realismin elementit toivat paikoitellen mieleeni yhden maagisrealistisen lempikirjani, Katja Kaukosen Odelman.

Minun kansani, minun rakkaani teki syvän vaikutuksen ja uskon sen jäävän mieleeni pitkäksi aikaa. Teos herätti valtavasti ajatuksia ja sai taas kerran tuntemaan syvää kiitollisuutta omasta hyväosaisuudesta ja elämän pienistä ilonaiheista - tuollaisten ihmiskohtaloiden rinnalla omat pienet murheet tuntuvat mitättömiltä. Morrison saa lukijan ymmärtämään, mitä todellinen vapaus on, miten arvokasta elämä ja rakkaus.

  Niinpä sitä suojeli itseään ja rakasti pientä. Valitsi omakseen taivaan pikkuruisimmat tähdet, makasi pää kenossa jotta näkisi rakastettunsa kaivannon laidan yli ennen kuin nukahti. Vilkuili sitä salaa puiden läpi kahlekulkueessa. Ruohonkorsi, salamanteri, hämähäkki, tikka, koppakuoriainen, se oli muurahaisten valtakunta. Mikään kookkaampi ei tullut kysymykseenkään. Nainen, lapsi, veli - sellainen iso rakkaus olisi repäissyt ihmisen halki Georgian Alfredissa. Paul D ymmärsi tarkalleen mitä Sethe tarkoitti: että pääsi paikkaan missä sai rakastaa mitä ikinä halusi - ettei tarvinnut lupaa toiveilleen - no niin, se oli vapautta.

Tämän upean ja vaikuttavan kirjan ovat lukeneet myös KaisaSalla ja Norkku, sekä Lumiomenan Katja, joka bloggaa kirjasta tismalleen samaan aikaan kanssani. :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...