Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Tammi, 1988. 330 sivua. Alkuteos Beloved, 1987. Suomentanut Kaarina Sonck.)

  Uhkarohkeaa, Paul ajatteli, kovin uhkarohkeaa. Entisen orjanaisen oli vaarallista rakastaa mitään noin paljon, ja erityisen vaarallista jos hän oli päättänyt rakastaa omia lapsiaan. Paul D tiesi että oli parasta rakastaa vain hiukan, hiukan kaikkea, niin että sitten kun ne musertaisivat sen tai sysäisivät sen ruumissäkkiin, saattaisi jäädä hiukan rakkauden rippeitä seuraavalle.

Cincinnati, Ohio vuonna 1873, eletään Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisiä vuosia. Entiset orjat yrittävät opetella uudenlaista, vapaata elämää, mahdollisuutta herätä päivänkoitteessa ja päättää itse miten päivän viettäisivät. 124 Bluestone Roadin pienessä kaksikerroksisessa puutalossa elää karannut orjanainen Sethe yksinäistä hyljeksityn elämää yksinäisyyden uuvuttaman kahdeksantoistavuotiaan Denver-tyttärensä kanssa. Tyttärelle 124 ja sen takainen niitty ovat koko hänen tuntemansa maailma, eikä hän osaa edes kaivata muuta. Kaksikon seurana on vain pihamaalla makaileva koira, Tänne Poika, talossa kummitteleva kaunainen ja rauhaton sielu, sekä ihmiselämän verran raskaita muistoja. Tytärtään lukuun ottamatta Sethe on menettänyt kaiken; äitinsä, miehensä, anoppinsa Baby Suggsin, sekä kaksi poikaa ja pienen tyttölapsen. Menneiden asioiden muisteleminen tekee kipeää, ne ovat joko tuskallisia tai menetettyjä, ja Sethellä ja edesmenneellä Baby Suggsilla on ollut sanaton sopimus olla puhumatta niistä koskaan.

Eräänä päivänä Sethen pihaan ilmestyy tuttu mies menneisyydestä, Paul D, joka on ollut orjana Kultaisessa Kodissa, samalla tilalla kuin Sethe ja hänen miehensä Halle. Paul D käy taloksi ja karkoittaa ensitöikseen talon levottoman hengen. Seuraa aika, jolloin elämä tuntuisi näyttävän Sethelle aurinkoista puoltaan, kunnes taloon saapuu nuori, uupunut ja janoinen nainen, joka kertoo olevansa Rakkain. Kuka on tämä nainen, ja miksi hän takertuu Setheen ja Denveriin kuin hukkuva? Voiko ihminen koskaan päästä vapaaksi menneisyyden painolastista?

Minun kansani, minun rakkaani oli ensikosketukseni ensimmäisenä mustana naisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen Toni Morrisonin tuotantoon. Osasin odottaa vahvaa romaania, mutta kuitenkin Morrison onnistui yllättämään minut, niin väkevä ja ravisteleva lukukokemus lopulta oli. Luin kirjaa melko pitkään, se vaati rauhaa ja täydellistä uppoutumista, ja loppuun päästyäni olin hyvällä tavalla uupunut. Olin kulkenut Sethen ja Rakkaimman kanssa pitkän ja raskaan matkan, tunsin heidän läsnäolonsa silloinkin, kun kirja odotti pöydällä uutta lukuhetkeä, naiset menivät ihoni alle ja tulivat jopa uniini.

Morrison käsittelee teoksessaan kokonaisen ihmisryhmän, orjien, kohtaloa tarkastellen sitä vaikuttavasti muutaman yksilön tasolta. Minun kansani, minun rakkaani kertoo niin raskaista asioista, että ne saavat mykistymään ja jopa voimaan pahoin. Neekeriorjista puhuttaessa ihmisarvo on ollut täysin tuntematon käsite, romaanissa kuvaillaan niin käsittämättömiä ihmisoikeusrikkomuksia, että jopa niiden lukeminen ja ymmärtäminen tekee pahaa. Onkin helppoa uskoa että Morrison on ansiokkaasti avannut silmiä ja lisännyt ihmisten tietoisuutta ihmiskunnan mustasta historiasta. Orjuuden lisäksi teos kertoo myös lapsen menettämisestä, aina läsnäolevasta tuskasta, joka tuntuu kuin kuolainten jättämä aristava kohta suupielessä, sekä kaikennielevästä äidinrakkaudesta, rakkaudesta joka on jopa liika sakeaa.

Kirjan kerronta tuntui ensimmäisillä sivuilla hieman haastavalta, mutta kun lukemisessa pääsi oikeanlaiseen flow-tilaan, vahvaa kerrontaa ei voinut kuin ihailla. Morrison loihti eteeni kauniita näkymiä, Ohion teatraalisia vuodenaikoja, tuulessa huojuvia maissintähkiä ja kaartuvien puksipuupensaiden muodostaman majan auringossa hohtavaa smaragdinvihreää - ja toisaalta asioita joita en olisi halunnut nähdä mutta joita olin pakotettu katsomaan; hirressä roikkuvia orjia, naisia peltotöissä rautaiset kuolaimet suussaan, sekä verissään makaavia mustia lapsia. 

Morrison onnistuu yllättävän minimaalisella kuvailulla luomaan vahvoja mielikuvia. Saatoin haistaa puhtaan pyykin, joka silitettäessä tuoksui kuumalta sateelta, sekä Baby Suggsin talon ympärillä leijailevan paheksunnan lemun. Pienet yksityiskohdat - kenkien kopina puisilla jalkakäytävillä, vankkureilla tehty karkumatka ja puisessa pesusoikossa kylpevä mies - maalaavat elävää ajankuvaa. Kirjan maailma on väkevä ja taianomainen, Morrisonin käyttämät mielikuvituksekkaat maagisen realismin elementit toivat paikoitellen mieleeni yhden maagisrealistisen lempikirjani, Katja Kaukosen Odelman.

Minun kansani, minun rakkaani teki syvän vaikutuksen ja uskon sen jäävän mieleeni pitkäksi aikaa. Teos herätti valtavasti ajatuksia ja sai taas kerran tuntemaan syvää kiitollisuutta omasta hyväosaisuudesta ja elämän pienistä ilonaiheista - tuollaisten ihmiskohtaloiden rinnalla omat pienet murheet tuntuvat mitättömiltä. Morrison saa lukijan ymmärtämään, mitä todellinen vapaus on, miten arvokasta elämä ja rakkaus.

  Niinpä sitä suojeli itseään ja rakasti pientä. Valitsi omakseen taivaan pikkuruisimmat tähdet, makasi pää kenossa jotta näkisi rakastettunsa kaivannon laidan yli ennen kuin nukahti. Vilkuili sitä salaa puiden läpi kahlekulkueessa. Ruohonkorsi, salamanteri, hämähäkki, tikka, koppakuoriainen, se oli muurahaisten valtakunta. Mikään kookkaampi ei tullut kysymykseenkään. Nainen, lapsi, veli - sellainen iso rakkaus olisi repäissyt ihmisen halki Georgian Alfredissa. Paul D ymmärsi tarkalleen mitä Sethe tarkoitti: että pääsi paikkaan missä sai rakastaa mitä ikinä halusi - ettei tarvinnut lupaa toiveilleen - no niin, se oli vapautta.

Tämän upean ja vaikuttavan kirjan ovat lukeneet myös Kaisa, Salla ja Norkku, sekä Lumiomenan Katja, joka bloggaa kirjasta tismalleen samaan aikaan kanssani. :)