Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (WSOY, 2015. 248 sivua.)
Lopun elämäni ajan, kun muistelen tätä iltaa, muistan ensimmäisenä jotain, mitä en kerro kenellekään. Se on tunne, että jokin, mikä on pitkään ollut epäjärjestyksessä, asettuu paikoilleen. Palapelin kadoksissa ollut pala löytyy, jengoilta irronnut pullon korkki sulkeutuu kunnolla, artisti, jonka yleisö on vuosia odottanut puhkeavan kukkaan, pysäyttää laulullaan ajan.
On aivan tavallinen päivä Helsingissä. 58-vuotias Laura valmistaa keittiössään kasvisruokaa ja valmistautuu pitämään yliopistolla luentoa ilmastokatastrofista. Hän odottaa iltaa: työmatkalta saapuvaa miestään, ja yhteistä illallista, jolle saapuu myös heidän aikuinen poikansa Aslak. Ilta jännittää vähän, sillä edessä on jälleen yksi vaivaantunut keskustelu. Pojalla ei ole kaikki hyvin, ja vanhempien on määrä osoittaa huolensa, tarjota apua ja rakkautta, joita poika ei halua ottaa vastaan.
Samaan aikaan mustiin pukeutunut Aslak nousee Helsingin keskustassa Lasipalatsin katolle. Hän nostaa pienoiskiväärin perän hartiaansa vasten ja tähtää kohti kadulla kulkevaa kasvotonta ihmismassaa. Hän tuntee sormensa alla viileän liipaisimen, ja sisällään uudenlaisen, oudon keveyden, voiman ja kaikkivoipaisuuden. Kaupunki on unisella tavalla kaunis, ja Aslak liukuu kuin omalle paikalleen maailmassa. Hänen liikkeensä hidastuvat, kaikki tapahtuu kuin veden alla: kaupunki on hänen untaan, ja poliisiautojen, ambulanssien ja pakenevien ihmisten äänet kuuluvat kaukaa, veden pinnan toiselta puolen.
Elina Hirvosen kolmas romaani on kuvaus sairaaksi tekevästä yksinäisyydestä. Se on erään perheen sairaskertomus - se kertoo pahoinvoinnista, joka velloo perheessä, jossa näennäisesti kaikki on hyvin: on hyvin toimeentulevat, korkeasti koulutetut vanhemmat ja kaksi tervettä lasta. Kun aika loppuu sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja sen maailmankuva kylmää. Ei siksi, että se olisi jotenkin yliampuvaa, vaan koska kaikki romaanissa kuvattu voi olla parinkymmenen vuoden kuluttua puistattavaa realismia. Mitä meille tapahtuu, jos ilmastonmuutos jatkaa etenemistään nykyistä tahtia? Löytyykö ihmiskunnasta voimaa kääntää tuhoaminen ja itsekkyys viisaudeksi, kohtuudeksi ja uuden luomiseksi? Onko meillä toivoa - ja jos menetämme toivon paremmasta tulevaisuudesta, mitä meille jää?
Ja mitä yksittäiselle ihmiselle jää, jos hän menettää toivonsa? Kun aika loppuu kertoo nuoresta, joka viihtyy varjoissa ja jolle sanat ovat vaikeita ja hiljaisuus helpotus, joka pelkää ihmisiä yhtä paljon kuin heitä kaipaa, ja jolle pimeys on turvapaikka maailmassa, jossa arimmatkin asiat halutaan repiä valoon. Romaani näyttää, miten keijunsiivet selässään leikkivä lapsi, joka haaveilee paremmasta maailmasta ja tuntemattomien ihmisten auttamisesta kaukana kotoa, päätyy mieheksi, joka nousee talon katolle ampuakseen tuntemattomia. Miten vuosien kipu, turhautunut raivo ja ahdistuksensekainen kiihko löytävät väylänsä purkautua, ja miten henkilökohtainen kosto verhoutuu pyrkimykseen parantaa maailmaa väkivallan keinoin. Ennen kaikkea romaani antaa kasvot äidille, joka joutuu kohtaamaan mahdottoman. Se kuvaa sisälle vähitellen leviävää kauhua, ja häpeää, joka leviää jäähileisenä vetenä. Aslakin äidin tuska on sellainen, jota ei kukaan haluaisi kohdalleen, kohtalo, jota ei kenenkään soisi kokevan.
Kun hiljainen oppilas tulee kouluun ase pitkän takkinsa alla ja ampuu kymmenen luokkatoveria, kaikkien kuuluu ajatella uhrien vanhempia. Miten hirveää olisi olla yksi heistä. Miten hirveää olisi, jos tuo tapahtuisi minun lapselleni. Pelosta ja ahdistuksesta voi puhua muiden kanssa, koska sen tunnistavat kaikki. Vanhemmat, jotka unohtavat sellaisia uutisia lukiessa hengittää, koska tietävät, että ampuja voisi olla heidän lapsensa, kantavat kauhunsa yksin.
Kun aika loppuu on yksi pakahduttavimmista romaaneista aikoihin. Olen herkkä ja itken helposti jos romaani koskettaa, mutta en silti muista milloin olisin viimeksi itkenyt kirjaa lukiessani näin paljon. Hirvonen ei sorru hetkeksikään pateettisuuteen tai mässäilyyn, romaani on alusta loppuun kirkkaan kuulas, hillitty ja hienovireisellä tavalla tyylikäs. Kerrontaa sävyttää rauhallinen, toteava ote, ja silti rivien väleissä on niin suuri tunnelataus, että se salpaa hengen. Kieli on pakahduttavan kaunista; Hirvonen pudottelee lukijan eteen sellaisia lauseita, jotka uppoavat kuin Aslakin katolta ampumat luodit. Ne nousevat paloiksi kurkkuun ja painoksi rintakehälle, ja vaikka romaanissa omanlaistaan lohtua ja valoa onkin, on selvää ettei tämä romaani unohdu. Aslakin ja Lauran tarina jättää jälkensä - jäljen, jossa yhdistyvät lapsuusmuistojen keijunsiipien kaunis kepeys, ja tuska, jonka paino tuntuu lyijynraskaana.
Romaanissa äänen saavat enimmäkseen perheen äiti Laura, ja Somaliassa lääkärinä työskentelevä tytär Aava. Välillä katse kohdistetaan kaiken keskiössä olevaan Aslakiin, välillä kertojana on kaupunki, joka tarkkailee itsessään tapahtuvia asioita kaikennäkevällä lempeydellä. Suurta lempeyttä on myös siinä, miten Hirvonen kuvaa Lauran tekoja ja pyrkimyksiä äitiydessään. Rakkauden määrä on niin valtava, että se huojuttaa lukijaakin - ja kun kaikki kuitenkin päätyy vääjäämättömään lopputulemaansa, tuntee lukiessaan Lauran surun ja riittämättömyyden sisällään. Kun aika loppuu on ihailtavan tarkkanäköinen, viisas, ja sanomaltaan painava romaani. Sen huomiot ihmisyydestä ja etenkin äitiydestä pakahduttavat lapsetontakin lukijaa. Siinä on sellaista paljasta rehellisyyttä, joka samanaikaisesti kylmää ja tekee kipeää, ja toisaalta lämmittää ja lohduttaa.
Nuorena vihasin sanaa tavallinen, mutta raskaaksi tultuani ymmärsin sen voiman. Kun neuvolassa valitin kipuja ja hoitaja sanoi kaiken olevan aivan tavallista, halusin halata häntä. Jokainen saattaa ennen lapsia haluta olla epätavallinen, ihmeellinen ihminen ja elää epätavallisen, ihmeellisen elämän, mutta vanhemmaksi tullessa mikään ei ole yhtä helpottavaa kuin tavallisuus.
Lopuksi on mainittava Ville Tietäväisen kuvittama upea kansi, jota ihailin jo ennen kuin olin kirjaa avannutkaan. Kirjan luettuani katson kantta uudella tavalla ja miltei kyyneleet silmissä: se kuvaa loistavasti Hirvosen kerrontaa ja romaanin sisältöä, Tietäväinen on tavoittanut uskomattoman hienosti kaiken sen hauraan ja kipeän, jota Hirvosen huikean hieno tarina pitää sisällään.
***
Hirvosen romaanin virallinen julkaisupäivä on tänään, siksi kirjablogeista löytynee juttuja kirjasta pitkin päivää. Käy kurkkaamassa myös hieno kirjalle tehty traileri!
Kun näin tämän teoksen kirjakatalogissa, ajattelin, että "ehkä" (olen aiemmin lukenut kirjailijalta vain Että hän muistaisi saman). Nyt kun luin arviosi, samaan aikaan pelotti, kauhistutti mutta myös vavahdutti. Kiitos Sara, tämän kirjan luen. <3
VastaaPoistaKaisa, lue tämä pian - tämä on niin valtavan hieno! <3
PoistaOlin tilaisuudessa, jossa Elina Hirvonen kertoi tästä teoksesta, ja kiinnostukseni heräsi. Mutta sitten jotenkin kummallisesti unohdin kiinnostukseni, ja nyt ei voi todeta muuta kuin että tämä kirja on pakko saada omiin käsiin, omin silmin luettavaksi.
VastaaPoistaJonna, kyllä. Tämä kannattaa ehdottomasti lukea - ja uskon todella, että tulet vaikuttumaan kirjasta. :) Minä odotan jo syksyn kirjamessuja, että pääsisin kuulemaan Hirvosen haastatteluja kirjan tiimoilta.
PoistaTämä on kyllä niin hieno, että sanat melkein loppuivat. Kirja, joka pakahduttaa ja tulee liki. Hirvonen on upea kirjailija, voi että. <3
VastaaPoistaKatja, juuri näin! <3 Tämä oli näin lapsettomallekin totaalisen pakahduttava romaani, joten voin vain kuvitella, millaista tätä on lukea äitinä - etenkin poikalapsen äitinä. <3
PoistaKuvittelepa millaista on lukea tämä äitinä, jonka oma lapsi käy läpi sosiaalisten tilanteiden pelkoa, vakavaa masennusta ja pakahduttavaa yksinäisyyttä. Kun myötäelät jokaisen tunteen, jokaisen ajatuksen, jokaisen itsesyytöksen, jokaisen pelon, henkilökohtaisella tasolla. Kun tuntuu, että kirjailija on lukenut ajatuksesi ja kirjoittanut kirjan pahimmista peloistasi. Ei edes itketä, tuntuu että pakahtuu. Kun on niin täydellisen avuton ja toivoton olo. Silti huikean kaunis kirja.
PoistaAnonyymi, kiitän kommentistasi ja pahoitellen vastaan siihen näin hurjalla viiveellä. <3 sinulle ja voimia kaikkeen! Ja ihan totta: Hirvosen romaani on huikean kaunis.
PoistaKyllä pelottaa. En tiedä, uskallanko tällaista lukea. Olin kuuntelemassa Elina Hirvosta, ja jo silloin arvasin, että tämä on hurja kirja ja ehkä poikien äidille liikaa.
VastaaPoistaElina, kyllä tämä varmasti nostaa tunteet pintaan ja pakahduttaa, mutta silti suosittelen sinulle tätä erityisen lämpimästi. Uskon, että tämä kirja on vuoden parhaimmistoa vielä siinäkin vaiheessa, kun vuoden 2015 kirjoja summataan ensi vuodenvaihteessa. <3
PoistaHuh, kuulostaa vahvalta tarinalta! Olen lukenut Hirvoselta aiemmin Kauimpana kuolemasta -romaanin, se ihastutti (kritiikin aihettakin löytyi) ja todennäköisesti tulen lukemaan häneltä lisää.
VastaaPoistaVillis, vahva ja hieno tämä todella on! Kauimpana kuolemastakin on hieno, mutta tämä on vieläkin parempi. Lue ihmeessä tämä, et varmasti pety! :)
PoistaVoih, tämä oli kyllä erinomainen teos! <3
VastaaPoistaAnnika, ihan samaa mieltä! <3
PoistaMiten hieno arvio! Ja juuri samanlaisia tunteita ja ajatuksia kirja herätti. Aivan pökerryttävää.
VastaaPoistaArja, kiitos ihanasta kommentistasi! <3 Kun aika loppuu on kyllä eittämättä yksi kevätkauden kohokohdista!
PoistaMinustakin tämä oli mainio - niin kauan kun kuvailtiin äidin tuntemuksia. Lopussa tarina lipsuu Aslakin puolelle ja se on mielestäni kirjan heikkous.
VastaaPoistaTiuku, olen tuosta samaa mieltä, että koskettavinta oli lukea juuri äidin tuntemuksista. Mainio, hieno kirja!
PoistaLuin tämän kirjan hieman myöhemmin näin syksyllä. Vaikutuin kirjasta. Tämä oli sijoitettu niin lähelle meidän aikaa, että tarina tuntui hyvin todelliselle.
VastaaPoistaUlla, kiitos kommentista, ja hienoa, että luit tämän. Olen miettinyt Hirvosen romaania paljon nyt alkusyksyn aikana. Iso osa kirjan tapahtumista tuntuu nyt niin kovin ajankohtaiselle, kun vielä keväällä tunsi lukevansa kuvaa vähän kaukaisemmasta tulevaisuudesta. Hieno, ja miltei pelottavan ajankohtainen romaani.
PoistaAihepiiriltään kiinnostava romani ja Hirvonen taitaa kirjoittaa.
VastaaPoistaTakaumia on kuitenkin liikaa ja kaikki takaumat eivät ole uskottavissa paikoisa. Poliisi tulee ilmoittamaan, että Aslak ampuu Lasipalatsin katolla. Äiti muistelee mummia ja joulukatua. Poliisi näyttää ajantasaista kuvaa Aslakista ja kertoo tutkineensa tämän asunnon. Hirvonen kirjoittaa kolmen sivun takauman siitä, miten mummi palveli herraskaista miestä päivätyökseen. Miten uskottavaa, että äiti ajattelee tällaisia kyseisellä hetkellä?
Ja lapsuudenajan lällärikuvausta on ehdottomasti liikaa. Olisi pysytty tässä hetkessä.
Anonyymi, kiitos kommentistasi! :) On aina niin mielenkiintoista lukea muiden saman kirjan lukeneiden mielipiteitä ja näkemyksiä - tämä on kuin olisi virtuaalisessa lukupiirissä. :)
Poista