Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (WSOY, 2015. 248 sivua.)

  Lopun elämäni ajan, kun muistelen tätä iltaa, muistan ensimmäisenä jotain, mitä en kerro kenellekään. Se on tunne, että jokin, mikä on pitkään ollut epäjärjestyksessä, asettuu paikoilleen. Palapelin kadoksissa ollut pala löytyy, jengoilta irronnut pullon korkki sulkeutuu kunnolla, artisti, jonka yleisö on vuosia odottanut puhkeavan kukkaan, pysäyttää laulullaan ajan.

On aivan tavallinen päivä Helsingissä. 58-vuotias Laura valmistaa keittiössään kasvisruokaa ja valmistautuu pitämään yliopistolla luentoa ilmastokatastrofista. Hän odottaa iltaa: työmatkalta saapuvaa miestään, ja yhteistä illallista, jolle saapuu myös heidän aikuinen poikansa Aslak. Ilta jännittää vähän, sillä edessä on jälleen yksi vaivaantunut keskustelu. Pojalla ei ole kaikki hyvin, ja vanhempien on määrä osoittaa huolensa, tarjota apua ja rakkautta, joita poika ei halua ottaa vastaan.

Samaan aikaan mustiin pukeutunut Aslak nousee Helsingin keskustassa Lasipalatsin katolle. Hän nostaa pienoiskiväärin perän hartiaansa vasten ja tähtää kohti kadulla kulkevaa kasvotonta ihmismassaa. Hän tuntee sormensa alla viileän liipaisimen, ja sisällään uudenlaisen, oudon keveyden, voiman ja kaikkivoipaisuuden. Kaupunki on unisella tavalla kaunis, ja Aslak liukuu kuin omalle paikalleen maailmassa. Hänen liikkeensä hidastuvat, kaikki tapahtuu kuin veden alla: kaupunki on hänen untaan, ja poliisiautojen, ambulanssien ja pakenevien ihmisten äänet kuuluvat kaukaa, veden pinnan toiselta puolen.


Elina Hirvosen kolmas romaani on kuvaus sairaaksi tekevästä yksinäisyydestä. Se on erään perheen sairaskertomus - se kertoo pahoinvoinnista, joka velloo perheessä, jossa näennäisesti kaikki on hyvin: on hyvin toimeentulevat, korkeasti koulutetut vanhemmat ja kaksi tervettä lasta. Kun aika loppuu sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja sen maailmankuva kylmää. Ei siksi, että se olisi jotenkin yliampuvaa, vaan koska kaikki romaanissa kuvattu voi olla parinkymmenen vuoden kuluttua puistattavaa realismia. Mitä meille tapahtuu, jos ilmastonmuutos jatkaa etenemistään nykyistä tahtia? Löytyykö ihmiskunnasta voimaa kääntää tuhoaminen ja itsekkyys viisaudeksi, kohtuudeksi ja uuden luomiseksi? Onko meillä toivoa - ja jos menetämme toivon paremmasta tulevaisuudesta, mitä meille jää?

Ja mitä yksittäiselle ihmiselle jää, jos hän menettää toivonsa? Kun aika loppuu kertoo nuoresta, joka viihtyy varjoissa ja jolle sanat ovat vaikeita ja hiljaisuus helpotus, joka pelkää ihmisiä yhtä paljon kuin heitä kaipaa, ja jolle pimeys on turvapaikka maailmassa, jossa arimmatkin asiat halutaan repiä valoon. Romaani näyttää, miten keijunsiivet selässään leikkivä lapsi, joka haaveilee paremmasta maailmasta ja tuntemattomien ihmisten auttamisesta kaukana kotoa, päätyy mieheksi, joka nousee talon katolle ampuakseen tuntemattomia. Miten vuosien kipu, turhautunut raivo ja ahdistuksensekainen kiihko löytävät väylänsä purkautua, ja miten henkilökohtainen kosto verhoutuu pyrkimykseen parantaa maailmaa väkivallan keinoin. Ennen kaikkea romaani antaa kasvot äidille, joka joutuu kohtaamaan mahdottoman. Se kuvaa sisälle vähitellen leviävää kauhua, ja häpeää, joka leviää jäähileisenä vetenä. Aslakin äidin tuska on sellainen, jota ei kukaan haluaisi kohdalleen, kohtalo, jota ei kenenkään soisi kokevan.

  Kun hiljainen oppilas tulee kouluun ase pitkän takkinsa alla ja ampuu kymmenen luokkatoveria, kaikkien kuuluu ajatella uhrien vanhempia. Miten hirveää olisi olla yksi heistä. Miten hirveää olisi, jos tuo tapahtuisi minun lapselleni. Pelosta ja ahdistuksesta voi puhua muiden kanssa, koska sen tunnistavat kaikki. Vanhemmat, jotka unohtavat sellaisia uutisia lukiessa hengittää, koska tietävät, että ampuja voisi olla heidän lapsensa, kantavat kauhunsa yksin.

Kun aika loppuu on yksi pakahduttavimmista romaaneista aikoihin. Olen herkkä ja itken helposti jos romaani koskettaa, mutta en silti muista milloin olisin viimeksi itkenyt kirjaa lukiessani näin paljon. Hirvonen ei sorru hetkeksikään pateettisuuteen tai mässäilyyn, romaani on alusta loppuun kirkkaan kuulas, hillitty ja hienovireisellä tavalla tyylikäs. Kerrontaa sävyttää rauhallinen, toteava ote, ja silti rivien väleissä on niin suuri tunnelataus, että se salpaa hengen. Kieli on pakahduttavan kaunista; Hirvonen pudottelee lukijan eteen sellaisia lauseita, jotka uppoavat kuin Aslakin katolta ampumat luodit. Ne nousevat paloiksi kurkkuun ja painoksi rintakehälle, ja vaikka romaanissa omanlaistaan lohtua ja valoa onkin, on selvää ettei tämä romaani unohdu. Aslakin ja Lauran tarina jättää jälkensä - jäljen, jossa yhdistyvät lapsuusmuistojen keijunsiipien kaunis kepeys, ja tuska, jonka paino tuntuu lyijynraskaana.

Romaanissa äänen saavat enimmäkseen perheen äiti Laura, ja Somaliassa lääkärinä työskentelevä tytär Aava. Välillä katse kohdistetaan kaiken keskiössä olevaan Aslakiin, välillä kertojana on kaupunki, joka tarkkailee itsessään tapahtuvia asioita kaikennäkevällä lempeydellä. Suurta lempeyttä on myös siinä, miten Hirvonen kuvaa Lauran tekoja ja pyrkimyksiä äitiydessään. Rakkauden määrä on niin valtava, että se huojuttaa lukijaakin - ja kun kaikki kuitenkin päätyy vääjäämättömään lopputulemaansa, tuntee lukiessaan Lauran surun ja riittämättömyyden sisällään. Kun aika loppuu on ihailtavan tarkkanäköinen, viisas, ja sanomaltaan painava romaani. Sen huomiot ihmisyydestä ja etenkin äitiydestä pakahduttavat lapsetontakin lukijaa. Siinä on sellaista paljasta rehellisyyttä, joka samanaikaisesti kylmää ja tekee kipeää, ja toisaalta lämmittää ja lohduttaa.

  Nuorena vihasin sanaa tavallinen, mutta raskaaksi tultuani ymmärsin sen voiman. Kun neuvolassa valitin kipuja ja hoitaja sanoi kaiken olevan aivan tavallista, halusin halata häntä. Jokainen saattaa ennen lapsia haluta olla epätavallinen, ihmeellinen ihminen ja elää epätavallisen, ihmeellisen elämän, mutta vanhemmaksi tullessa mikään ei ole yhtä helpottavaa kuin tavallisuus.

Lopuksi on mainittava Ville Tietäväisen kuvittama upea kansi, jota ihailin jo ennen kuin olin kirjaa avannutkaan. Kirjan luettuani katson kantta uudella tavalla ja miltei kyyneleet silmissä: se kuvaa loistavasti Hirvosen kerrontaa ja romaanin sisältöä, Tietäväinen on tavoittanut uskomattoman hienosti kaiken sen hauraan ja kipeän, jota Hirvosen huikean hieno tarina pitää sisällään.

***

Hirvosen romaanin virallinen julkaisupäivä on tänään, siksi kirjablogeista löytynee juttuja kirjasta pitkin päivää. Käy kurkkaamassa myös hieno kirjalle tehty traileri!