Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simons: Tyhmä neitsyt (Gummerus, 2015. 190 sivua. Alkuteos Een dwaze maagd, 1959. Suomentanut Sanna van Leeuwen.)

  Aikuiseksi kasvaminen tuo mukanaan paljon ikäviä asioita, mutta ainakaan sitten ei tarvitse enää käydä koulua", sanoin Milille, kun palasimme jälleen arkeen vihaamassani rakennuksessa. Mili ei ollut samaa mieltä. Hän kävi koulua mielellään, ja isoksi kasvaminenkin vaikutti hänestä oikein mukavalta. Sai valvoa niin pitkään kuin halusi ja ajaa autoa ja käydä juhlissa milloin huvitti. En sanonut vastaan vaikka tiesin paremmin. Aikuisena oleminen merkitsi: valehtelemista, rahahuolia ja mahakipuja.

12-vuotias Gittel elää ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Hollannissa eripuraisten vanhempiensa kanssa, jotka tappelevat usein kuin kissa ja koira. Kun kiistat ja erimielisyydet äityvät tavanomaista rajummiksi, ottaa äiti Gittelin mukaansa ja kaksikko matkustaa äidin lapsuudenkotiin Belgian Antwerpeniin. Äidin perhe on värikäs ja meluisa, isöäidin talossa lauletaan ja huudetaan ja gramofonit soivat, päivällispöydässä ruokitaan milloin alkukantaiset pöytätavat omaavia ammattikulkureita, milloin köyhiä puolalaisia timantinhioja-opiskelijoita. Gittelistä nämä sukulaisvierailut ovat rasittavia, kunnes hän tutustuu neiti Lucie Mardelliin, varakkaan perheen vanhapiikatyttäreen. Mardellien talossa on Steinwayn flyygeli, jota lahjakas Gittel pääsee soittamaan niin paljon kuin haluaa. Hän haaveilee konserttipianistin ammatista, koska ei voi kuvitella mitään ihanampaa kuin saada aina soittaa.

Elämästä, maailmasta ja ihmissuhteiden monimutkaisista kiemuroista ei ole aivan helppoa ottaa selkoa, etenkään jos on 12-vuotias tyttö. Elämä kuitenkin opettaa, ja sen Gittelkin saa karvaasti kokea.


Juutalaisen Ida Simonsin (1911-1960) esikoisromaani Tyhmä neitsyt oli suuri menestys hollanninkielisellä kielialueella ilmestyessään vuonna 1959. Jostakin syystä teos on kuitenkin painunut vuosien myötä täysin unholaan, kunnes muuan hollantilainen kustantaja löysi kirjan äitinsä kirjahyllystä, luki sen ja ihastui, ja päätti julkaista sen uudelleen vuonna 2014. Kirjasta on tullut jättimäinen kansainvälinen ilmiö, mikä todella ilahduttaa, sillä kyseessä on aivan kertakaikkisen komea ja ajaton teos.

Kypsästä viidenkymmenenviiden vuoden iästään huolimatta Tyhmä neitsyt on ihastuttavan raikas ja tuore romaani. Sen tarina on kiinnostava, ja kerronta samanaikaisesti hyvin mutkatonta ja sujuvaa, ja toisaalta lukijan mukavasti haastavaa. Tekstissä tasapainottelevat kepeys ja vakavuus, ja kun Simonsin purevan tarkkanäköinen ihmiskuvaus yhdistyy leikkisyyteen ja taidokkaaseen ironiaan, on lopputulos hurmaava. Lukija kiinnostuu romaanin omalaatuisista persoonista jo tarinan alkulehdillä, ja sivu sivulta teos imaisee maailmaansa niin, että tuntuu kuin katsoisi jotakin laadukasta menneeseen maailmaan sijoittuvaa tv-sarjaa tai elokuvaa. Päähenkilökin vertaa elämäänsä näytelmään: vierailut isoäidin luona Antwerpenissä noudattavat aina samaa kaavaa tai käsikirjoitusta, joka huipentuu aina samaan viimeiseen näytökseen - äidin ja tyttären kotiinpaluuseen, vaikka kotoa on lähdetty vakavat avioeroharkinnat mielessä.

Romaanin ajan- ja juutalaisen kulttuurin kuvaus synagogakäynteineen ja kosher-aterioineen on hurjan viehättävää - lukijana pääsee ikään kuin kurkistamaan mannereurooppalaisen tapajuutalaisuuden verhon taakse. Parasta taitaa kuitenkin lopulta olla ihailtavan taidokkaasti toteutettu kertojaratkaisu - tarinan minäkertoja on 12-vuotias teini-ikää ja aikuisuutta kohti kurkottava Gittel. Rakastan hyvin kirjoitettuja ja tavalla tai toisella sydämeenkäyviä kasvutarinoita, ja Tyhmä neitsyt on kyllä juuri sellainen! Siinä tavassa, jolla Simons lapsen ajatusmaailmaa kuvaa, on samanlaista lämpöä ja lempeyttä, kuin viime vuonna lukemassani Michael Fraynin Vakoojissa, johon tämän kirjan lailla myös ihastuin suuresti. Kuulin mielessäni kaikuja myös maailmaa tarkasti havainnoivasta Anne Frankista.

Tavallisuuden ympärille kietoutuvat mielikuvitusmaailma ja leikit, ja aikuisten maailma on kiehtova ja käsittämätön: lapseen kohdistuva isojenihmistennauru tuntuu ärsyttävältä, inhottavalta ja pelottavaltakin, ja aikuisten puheissa on kummallisia piilomerkityksiä ja outoa huumoria, joka ei nuorelle tyttölapselle avaudu. Katkeransuloisella tavalla ihastuttavaa on myös se, miten Tyhmässä neitsyessä elämä ikään kuin rinnastuu taiteeseen: Gittel opettelee katsomaan maalauksia siten, että hän kykenee muodostamaan niistä omat, kenenkään sanelemattomat mielipiteensä. Samalla tavoin hänen silmänsä aukeavat oman elämän suhteen - hän oppii katsomaan mitä kuvassa oikeasti näkyy.

Hieno kirja tämä Tyhmä neitsyt! Muutkin ovat ihastuneet, mm. näissä lisää: Kirjojen keskellä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Järjellä ja tunteella.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Belgia