maanantai 14. elokuuta 2017

Kansallisteatteri: Arktinen hysteria

(Kuvassa Marja Salo. Kuva: Stefan Bremer, Kansallisteatteri.)

Arktinen hysteria 11.8.2017
Tampereen Teatterikesä, esityspaikka Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämö
Käsikirjoitus: Marko Tapio
Ohjaus: Atro Kahiluoto
Dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto
Dramaturgi: Aina Bergroth
Suomen kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 1.3.2017
Kesto 2 tuntia 15 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu Reija Hirvikoski, valosuunnittelu Ville Virtanen, äänisuunnittelu Juhani Liimatainen, naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä
Rooleissa: Timo Tuominen, Taisto Reimaluoto, Tarja Heinula, Timo Torikka, Annika Poijärvi, Marja Salo, Heikki Pitkänen ja Petri Liski

Nykyhetkessä on vuosi 1960, ollaan pienellä keskisuomalaisella paikkakunnalla. Insinööri Harry Björkharryn (Timo Tuominen) voimalaitoksen työmaalla on helvetti irti. Työläiset ovat menneet lakkoon, pato vuotaa ja on vain ajan kysymys milloin se murtuu ja kaikki tuhoutuu. Harryn isä (Taisto Reimaluoto) saapuu katsastamaan tilannetta, mutta saa sekavassa tilanteessa puukosta. Harry on tilanteessa aivan yksin, ja hänellä on vaivaiset kaksikymmentä minuuttia aikaa saada tilanne hallintaansa. Se aika, joka puhelunvälittäjältä menee saadakseen Harryn puhelun välitettyä tämän äidille.

Sen parinkymmenen minuutin odotuksen aikana lavalla sukelletaan Björkharryn suvun tarinaan 1900-luvun alkupuoliskolta nykyhetkeen. Verta vuodatetaan, lapset kokevat ja näkevät liian paljon liian aikaisin, elämät päättyvät ennen aikojaan. Isien teot punnitaan, ja kaikki joskus tehty ja koettu seuraa mukana kirouksen lailla. Vuodatettu veri ja syyllisyyden taakka painavat seuraavienkin sukupolvien harteita kumaraan, ja tämä kaikki heijastuu lopulta siihen hetkeen, kun Harry seisoo neuvottomana murtuvan padon äärellä.

(Kuvassa Tarja Heinula, Annika Poijärvi, Petri Liski ja Timo Tuominen. Kuva: Sakari Viika, Kansallisteatteri.)

Arktisen hysterian tuominen Kansallisteatterin näyttämölle on ollut kiinnostava kulttuuriteko. Vuonna 1973 menehtynyt kirjailija Marko Tapio oli suunnitellut kirjoittavansa neliosaisen suurromaanisarjan, josta hänen elinaikanaan ehdittiin julkaista ensimmäiset kaksi osaa; Vuoden 1939 ensilumi ja Sano todella rakastatko minua. Kolmas ja neljäs osakin olivat tekeillä, mutta ne eivät ehtineet nähdä päivänvaloa - kunnes niiden luonnokset löydettiin SKS:n arkistosta ja tekstit dramatisoitiin näyttämölle.

Näytelmä pureutuu suomalaisittain alati kiehtoviin aiheisiin: pohjoiseen elämänmenoon, sisällissotaan ja luokkajakoon, talvi- ja jatkosotaan, sekä sukupolvelta toiselle siirtyvään henkiseen perintöön. Tapion tekstin kovaa ydintä on ajatus siitä, miten kaikki se mikä on kerran tapahtunut, on jatkuvasti läsnä. Näytelmän ensimmäisellä puoliskolla ajatusta toistetaan kuin mantraa.

Toteutus on kunnianhimoinen. Näyttelijät pistävät parastaan, lavalla aistii väkevää vimmaa, ja useamman vuosikymmenen suomalaisuuden läpileikkausta henkivät lavasteetkin miellyttävät silmää. Valaistuksen luoma värimaailma on pehmeä, kuin kontrastina tekstin ja sen sisällön kovuudelle. Kokonaisuus haastaa katsojan koko ajan, on pakko pysyä hereillä, pakko yrittää itse kuroa kasaan se punainen lanka, jota ei katsojalle aivan helposti ja mukavasti tarjoilla. Ja tämä on hyvä, haastetta saa ja pitääkin olla.

Minun kohdallani hieno produktio oli kuitenkin vähän kuin helmiä sioille. Koin näytelmän niin pirstaleiseksi ja sekavaksi, etten ensimmäisen puolen tunnin pinnistelyn jälkeen jaksanut enää edes yrittää kiinnostua ja pysyä kärryillä. En tuntenut ennestään Marko Tapion tuotantoa tai modernistista tyyliä, ja varmasti siksikin kokonaisuus tuntui minusta hahmottomalta, teemojen runsaus uuvuttavalta. Seurasin näytelmää parvelta, jossa lämpötila tuntui kohoavan vähintään samanlaisiin hellelukemiin kuin ulkona. Yläviistosta lavalle katsellessani tiedostin koko ajan kiusallisen selvästi seuraavani näytelmää, laskin minuutteja ja haaveilin vain raikkaasta ilmasta ja lasillisesta kylmää vettä. Esityksen jälkeen tunsin oloni turraksi ja vähän tyhmäksi, kun en kokenut saavani kriitikoiden ylistämästä teoksesta mitään irti. Olin odottanut paljon, mutta illan päätteeksi oli pakko myöntää, että Arktinen hysteria ei ikävä kyllä ollut yhtään minun juttuni.

Mutta tämmöistä se välillä on, ja tämäkin on tavallaan teatteritaiteen yksi suola. Haasteet ja omalta mukavuusalueelta poistuminen tekevät aina hyvää, eikä yksikään nähty esitys ole jättämättä jonkinlaista jälkeä katsojaan.

Pääsin katsomaan Arktisen hysterian Tampereen Teatterikesän pressilipulla. Kiitos!

1 kommentti:

  1. Hienosti tiivistit illan tunnelmat ja näytelmän teeman! Olipa kuitenkin kiva käydä teatterissa pitkästä aikaa :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...