Claudie Gallay: Tyrskyt

Claudie Gallay: Tyrskyt (Avain, 2010. 477 sivua. Alkuteos Les Déferlantes. 2008.) 

  Tämä maa muistutti sinua. Sen hylätessäni olisin menettänyt sinut uudelleen. Sinun ruumiisi riivasi minua. Tunsin sen ääriviivat, kauneusvirheet. Tunsin sen koko voiman. Joka ilta kävin mielessäni läpi sinun kasvosi, kuvat koko tarinan alusta loppuun yhä uudestaan. Sinun hymysi. Silmäsi. Kätesi. Ne helvetinmoiset kädet, paljon isommat kuin minun. Olit sanonut: Me eroamme jonain parittomana päivänä. Sanoit sen vitsinä. 

  Ikään kuin olisit jo tiennyt. 

  Sinut haettiin parittomana päivänä, ja siitä asti minä olen kävellyt.

Lintuja tutkiva nainen on tullut Normandian rannalle, pieneen La Haguen merenrantakylään unohtamaan. Naisen sisällä on pohjaton suru kuolleen rakastetun vuoksi, hän on itsekin kuin majakan ikkunaan törmännyt siipirikko lintu, jonka pitäisi yrittää opetella lentämään uudelleen - ajatuskin tuntuu mahdottomalta. Kun kevätmyrsky puhkeaa, nainen kohtaa satamaravintolan terassilla miehen. Miehessä on kulmikasta pehmeyttä, jotain kömpelöä viehätystä. Hänen liikkeensä ovat hitaat, ja silmänsä harmaat. Hän on Lambert, mies joka on tullut kylään kohtaamaan oman menneisyytensä, katsomaan omaa menetystään ja siihen johtaneita tekijöitä silmästä silmään.

Kun näiden kahden sisältä särkyneen ihmisen polut risteävät, syntyy heidän välilleen vähitellen luottamuksen ja lohdutuksen rakentama silta. Kuinka paljon huutoa ja itkua tarvitaan siihen, että pääsee irti tuskasta ja saa elämänsä vihdoin siedettäväksi? Mikä tuo ihmisiä yhteen, sattuma vai kohtalo? Milloin on se hetki, kun toinen lakkaa olemasta vieras?

  Pysähdyimme aivan kallion laelle, melkein sen partaalle, kaksi yksinäisyyttä meren äärellä, täällä maailman alkujuurilla. Meri väistyi, meri palasi, puut kasvoivat ja lapset syntyivät ja kuolivat. 

  Muita lapsia tuli heidän tilalleen. 

  Ja aina meri.

Oi, Tyrskyt! Tätä kirjaa en lukenut, minä elin sen. Menetin ymmärryksen ajasta ja paikasta, ja vaivuin sinne missä suolainen tuuli tuo mereltä mukanaan vahvoja ulapan tuoksuja, missä kalalokit päästävät pitkiä, vihlovia kirkaisuja, ja missä tuulee välillä niin kovaa, että tuuli repii perhosilta siivet.

Gallayn kerronta on lyyristä, mutta samalla pelkistettyä, hänen lauseensa ovat kuin taikaa, niin surumielisen kauniita ja sielukkaita. Hän kertoo luopumisesta, surutyöstä, kaipauksesta ja kadonneesta elämänhalusta - ja niin, myös toipumisesta; ja tekee sen kaiken niin taitavasti, että ainakin minun sisälleni tämä tarina taisi syöpyä loppuelämäkseni. Tunsin lukiessani naisen tuskan, joka koversi hänen sisällään itsensä muotoista koloa.

Tyrskyjen kuvaileva kerronta on muutenkin kaikkien aistien juhlaa. Syrjäistä ja uneliasta merenrantakylää kuvaillaan niin elävästi että tunsin sen ihollani: vietin yksinäisiä hetkiä märän villan tuoksuisessa baarissa, katselin sumua, joka nousee paksuina kaistaleina, kuuntelin sumutorven kajahtavaa huutoa ja ihmettelin öisiin aaltoihin hohtavaa tähtien valoa. Kuljin nummilla ja rantakallioilla naisen yksinäisyyden polkuja, tarkkailin kylän asukkaita niin kuin nainen tarkkaili lintuja. Join punaviiniä pullosta jolle oli laskeutunut pölyä ja luin salaa vanhan miehen kirjeitä, ja kun näin villiaaseja, sydämeni täytti nöyrä ilo! Sain asua hetken La Haguessa, ankaralla seudulla, jonka edessä ihminen ei voi kuin nöyrtyä, jonka tuulet riisuvat halut paljaiksi.

  La Haguessa vanhukset ja puut ovat toistensa kaltaisia, molemmat yhtä piinattuja ja vaiteliaita. Tuulten tuivertamia. Toisinaan sitä näkee kaukana jonkin hahmon eikä voi millään tietää, onko se ihminen vai jotain muuta. 

Lisäsin Tyrskyt lukulistalleni jo pari vuotta sitten Kirjasieppo -blogin Marin suositellessa kirjaa hänelle, jonka mielestä meri voittaa järven. Koen rakastamani meren, sateen ja usvan omaksi sielunmaisemakseni, joten tiesin rakastuvani Tyrskyihin jo ennen kuin aloin edes lukea koko kirjaa. K-blogin Jenni puolestaan kertoi kirjan olevan itselleen tärkeä lohtukirja surun koskettaessa, ja tämän Tyrskyjen vahvan lohdullisuuden sain itsekin allekirjoittaa lukiessani kirjaa ensimmäistä kertaa viime syksynä raskaassa elämäntilanteessa. Silloin kirja jäi pakahduttavuudessaan kesken, mutta olen jatkanut lukemista tämän vuoden puolella - ensin tammikuussa espanjalaisen merenrannan tyrskyjen äärellä, ja sittemmin viileässä suomalaisessa keväässä sadepisaroiden valuessa hitaasti ikkunaruutua pitkin. Lukeminen on siis ollut hidasta, mutta juuri tälle ihanan viipyilevälle kirjalle hidastakin hitaampi tahti on sopinut erinomaisesti.

Tyrskyt tuntui lukukokemuksena hyvin henkilökohtaiselta ja intiimiltä. Sen kaunis ja runollinen kieli lumoaa, sen kerronta on olemukseltaan tummaa, melankolista ja rauhallisuudessaan äärimmäisen lohdullista. Tyrskyt riisuu lukijan paljaaksi, sen suru ja voima tunkeutuvat ihmisen sisimpään - mutta lukemisen jälkeen jäljelle jää lempeän levollinen rauhan tunne. Kirja on kuin paluu turvalliseen syliin raivoisan myrskyn jälkeen - siihen syliin, jossa voin painautua vasten sinulta tuoksuvaa villapaitaa. Kun kynttilät palavat, ja musta vesi velloo jossain kaukana.

Tyrskyistä on kirjoitettu lukuisissa blogeissa. Moni on rakastanut, moni on myös ollut sitä mieltä, että kirja on hieno, mutta siitä uupuu jotakin. Minulle tämä oli kuitenkin Täydellinen Kirja. Jään nautiskelemaan tähän täydellisen lukukokemuksen jättämään rauhaan, ja linkitän vain Leena Lumin intohimolla kirjoittamaan arvioon, josta pääsee linkkien kautta moneen muuhun kirjasta kirjoittaneeseen blogiin.

  Mustat aallot sekoittuivat myrskyssä toisiinsa kuin ruumiit. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murskautuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle.

  Nuo aallot, nuo kuohuvat tyrskyt.

  Minä rakastin niitä.

  Ja pelkäsinkin.