lauantai 27. joulukuuta 2014

Daphne du Maurier: Rebekka


Daphne du Maurier: Rebekka (SSKK, 1981. 1. suomenkielinen painos WSOY, 1938. 294 sivua. Alkuteos Rebecca, 1938. Suomentanut Helvi Vasara.)

  Beatrice tarttui käteeni, kumartui ja kosketti nopeasti huulillaan poskeani. "Hyvästi", hän sanoi, "suo anteeksi, että olen tehnyt monta epäkohteliasta kysymystä, rakas ystävä, sanonut kaikenlaista mitä ei olisi pitänyt sanoa. Maxim kyllä sanoo sinulle, ettei hienotunteisuus ole koskaan ollut vahvimpia puoliani. Ja kuten jo sanoin, et ole ollenkaan sellainen kuin odotin." Hän katsoi suoraan silmiini, puristi huulensa kuin vihellykseen, otti sitten savukkeen laukustaan ja sytytti sen. 
  "Katsos", hän napsautti savukkeen päätä ja meni portaita alas. "Olet niin erilainen kuin Rebekka." 
  Ja niin tulimme portaita alas ja näimme, että aurinko oli hävinnyt suuren pilvirykelmän taakse. Satoi hiljaista tihkusadetta, ja Robert juoksi ruohokentän poikki hakemaan tuolit sisälle.
 
Nuori nainen viettää aikaansa iäkkäämmän amerikkalaisrouvan palkattuna seuraneitinä keväisessä Monte Carlossa. Rouva Van Hopper on eurooppalaista ylhäisöä ihaileva nousukas, joka tunkee väkisin jokaisen silmäätekevän seuraan, mutta tällä taipumuksella on yksi positiivinen seuraamus: hänen seuraneitinsä tutustuu Max de Winteriin, vuotta aiemmin leskeksi jääneeseen varakkaaseen kartanonomistajaan. Vastoin kaikkia odotuksia nämä kaksi rakastuvat, ja kun naisen olisi aika lähteä Van Hopperin kanssa Amerikkaan, kuuluukin hääkellojen kuminaa.

Parikuisen häämatkan jälkeen yhtaikaa ensimmäisten pääskysten ja sinikellojen kanssa asettuu pari kotiinsa Manderleyn kartanoon Länsi-Englannin rannikolle. Merenrantakartano puutarhoineen on ihana, mutta sen ilmapiirissä on alusta asti jotain ahdistavaa ja tukahduttavaa. Vuotta aiemmin traagisesti kuolleen rouva de Winterin, Rebekan, läsnäolo tuntuu kaikkialla: Jokainen huonekalu ja koriste-esine tuntuu säilyttäneen pinnassaan Rebekan kosketuksen, vanha sokea spanieli huokailee ikävissään, ja palvelusväen käytöksestä huokuu epäluulo ja äänetön moite. Pahin kaikista on rouva Danvers, jäykkä, kylmä ja sovinnainen nainen, joka on tullut taloon ensimmäisen rouva de Winterin ollessa nuori morsian. Rouva Danversissa on sellaista synkeyttä, joka saa nuoren rouvan tuntemaan olonsa jatkuvasti epämukavaksi ja vähän pelokkaaksikin. Kun alusta asti käy selväksi, että rouva Danvers on jumaloinut kaikessa niin täydelliseltä kuulostavaa Rebekkaa -- niin kuin kaikki muutkin -- on nuoren ja alemmuudentuntoisen vaimon mahdotonta todella kotiutua uuteen kotiinsa.

Kartano saa Max de Winterinkin käytöksen muuttumaan. Monte Carlossa mies on ollut iloinen ja hellä rakastaja ja ystävä, nuorekas ja tulinen sadalla onnellisella tavalla, mutta Manderleyssa hänestä tulee helposti ärtyvä, vaitonainen ja eristäytynyt, omaan salaperäisyyteensä kietoutunut mies, josta ei tunnu saavan mitään selkoa. Myös osa kartanosta saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Länsisiivessä kaikuu pahaenteinen hiljaisuus, ja pölysuojin huputetut huonekalut muistuttavat huoneiden edesmenneestä asukkaasta. Rebekan henki tuntuu raskaana kaikkialla. Kukaan ei kuitenkaan halua puhua siitä mitä vuosi sitten on tapahtunut, ja vähitellen kummallinen salaisuuksien vyyhti saa nuoren rouvan pelon ja levottomuuden tunteen kiihtymään sokeaksi, järjettömäksi kauhuksi.


Daphne du Maurierin Rebekka on keikkunut lukulistallani ja kirjahyllyssänikin jo vuosia, mutta kun kirjaa lukeva rakas ystävä (pus, Karoliina!) siitä erikseen vinkkasi itsekin Rebekkaan ihastuneena, päätin vihdoin ottaa kirjan lukuun. Aluksi tämän brittiklassikon lukeminen lähti liikkeelle vähän kankeasti; lukeminen oli hidasta ja kirjan pienen fontin kanssa tihrustaminen tuskastutti, mutta hyvin pian huomasin olevani aivan koukussa. Rebekalla on ikää liki kahdeksankymmentä vuotta, mutta ei uskoisi: klassikossa ei ole mitään pölyttynyttä tai tunkkaista, vaan se on nykylukijallekin tuore, raikas ja eloisa lukukokemus.

Romaani alkaa kuvauksella minäkertojan unesta, ja alusta asti lukijalle on selvää, että on tapahtunut jotakin joka on saanut de Winterin pariskunnan jättämään kartanon lopullisesti. Sitten siirrytään lähtöpisteeseen eli Monte Carloon, jossa pohjustetaan kuvaa minäkertojasta ujona ja arkana, molemmat vanhempansa menettäneenä ja varattomana tyttösenä. Max de Winter antaa itsestään hyvän ensivaikutelman, ja aamiaispöydässä tapahtuva kosintakin on jotenkin aika hykerryttävä. Manderleyhin siirryttäessä alkaa kuitenkin tapahtua. Tai oikeastaan ei ala, ja juuri se luo romaanille vähitellen lisääntyvän latauksen ja painostavan tunnelman. Kun Rebekan tarina alkaa loppuvaiheilla keriytyä auki ja salaisuudet paljastuvat, on olo riemastunut: onpa du Maurier ollut ovela ja taitava!

Parasta romaanissa on upeasti kuvatun tunnelman lisäksi luonnollisesti sen vahva ja leimallinen brittiläisyys -- kaikki ne kirjastohuoneen takan ääressä nautitut iltapäiväteet, päämäärätön vaeltelu puutarhassa ja meren rannalla, luokkaerojen kuvaus ja kartanoelämä palvelusväkineen. Pääsin lukiessani hengittämään Englannin ilmaa, ja nautin suuresti minäkertojan kuvaamista hetkistä Manderleyssa. Olin aivan myyty jo alussa, kun kertoja muisteli elämää kartanossa, sen mailla ja meren äärellä: sadetta ja veden liplatusta, syysusvaa ja tulvaveden hajua, pehmeän lohdullisesti valittaen kutsuvia metsäkyyhkysiä, sammaleenpehmeitä ruohokenttiä, silkkikorvaisia spanieleja, kukkivia rhododendroneita, ruusuja, magnolioita ja atsaleoja, aamupäivähuoneessa nautittua sherryä. Rebekka on anglofiilin märkä päiväuni.

  Siinä oli Manderley, meidän Manderleymme, salaperäisenä ja hiljaisena niin kuin aina ennenkin. [--]
  Kuutamo voi tehdä kummallisia kepposia mielikuvitukselle, myös unennäkijän mielikuvitukselle. Seisoessani siinä aivan hiljaa ja vaiti olisin voinut vannoa, ettei tuo talo ollut tyhjä kuori, vaan eli ja hengitti niin kuin ennenkin. 
  Oli kuin ikkunoista olisi loistanut valoja, uutimet heilahdelleet hiljaa yötuulessa, ja tuolla, kirjastossa, olisi ovi puoliksi auki, niin kuin olimme sen jättäneet, ja minun nenäliinani pöydällä syysruusumaljakon vieressä. 
  Huoneessa olisi selviä merkkejä meidän läsnäolostamme. Pieni ryhmä palautettaviksi merkittäviä kirjaston kirjoja, luettu Times. Tuhkakuppeja ja niissä savukkeen päitä, nojatuoleissa lojuvia pieluksia ja niissä päidemme jäljet, halkotulemme loppuun palaneet hiilet, jotka hehkuivat vielä aamupuolella yötä. Ja Jasper, rakas Jasper-kulta, jolla oli niin sielukkaat silmät ja suuri riippuva leuka, olisi ojentuneena lattialle, ja sen häntä heilahtelisi lattiaa vasten, kun se kuulisi isäntänsä askelet.

Rebekka nousi kyllä kertaheitolla suosikkiklassikoideni joukkoon. Hieno kirja, suosittelen!

torstai 25. joulukuuta 2014

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi


Jari Järvelä: Tyttö ja pommi (Crime Time, 2014. 261 sivua.)

  Syksy on autioituvien kaupunginkatujen vuodenaika. Siksi syksy on graffitintekijän ihannevuodenaika. Syyskuu, lokakuu, marraskuu. Pimeitä öitä, tyhjiä katuja. Talvi: ei niin hyvä. Sydäntalvella näpit ja maalit jäätyvät, ja keväällä valon lisääntyessä ihmiset alkavat pyöriä ulkona järjenvastaisesti verrattuna syksyyn. Kun lämmin syyskuun ilta karkottaa ihmiset sisälle ja saalin alle, huhtikuussa paljon kirpakampi pakkasyö saa heidät täyttämään kadut innosta korskuen, takki auki kuin mielisairaalan ovet olisi avattu. Kevään myötä me joudutaan siirtymään yhä kauemmas julkisista paikoista, hylättyihin halleihin ja rakennuksiin. 
  Suomalainen valoisa kesäyö on graffitintekijän pahin vihollinen. Vielä haastavampi kuin Rotat. 
  Mutta syksy. Syysyönä pystymme maalaamaan kaupungin ytimessä, vain tähdet seuranamme.

Kotkan öisillä kaduilla vallitsevat omat lakinsa. Syksyn pimeydessä satama-alueen ratapihalla itseään toteuttaa nuori kaksikko; graffitintekijä Rust ja hänen tyttöystävänsä, Metro. Ratapihalla seisoo seitsemän tavaravaunun jono, ja kaksikon mielestä vaunut suorastaan odottavat saavansa väriä kylkiinsä. Samaan aikaan ryhmä turvallisuusvalvojia aloittelee öistä työvuoroaan käskynjaon merkeissä. Yksi heistä on Jere Kalliola, nuori isä ja aviomies.

Vartijat pitävät graffiteja töhrimisenä ja ilkivallantekoina, he kutsuvat graffareita Bakteereiksi. Graffitintekijät taas kokevat tekevänsä taidetta, ja heidän suussaan taiteentekemisen jarruina seisovat vartijat ovat Rottia. Kun syyskuisessa yössä alkaa Antibioottikuurina pidetty operaatio, jonka tarkoituksena on ottaa kiinni tavaravaunuja töhrivät nuoret, käynnistyy Rottien ja Bakteerien välillä koston kierre ja väkivaltainen ajojahti, jossa toinen osapuoli tuntuu olevan jatkuvasti askeleen edellä.


Olen ollut kiinnostunut Jari Järvelän tuotannosta aina siitä lähtien, kun Ilselässä luettiin taannoin miehen romaani Veden paino. Järvelä onkin varsin tuottelias heppu, pelkästään tämän vuoden aikana häneltä on ilmestynyt kaksi romaania, ja siksi oli miltei vaikeaa päättää, mistä kirjasta sitä lähtisi miehen tuotantoa kahlaamaan. Tätä keväällä ilmestynyttä Järvelän esikoisdekkaria ovat kehuneet painokkaasti esimerkiksi Luettua elämää -blogin ElinaReader, why did I marry him? -blogin Omppu ja Kirjainten virrassa -blogin Hanna, ja kun tarvitsin joulun alla vetävää kirjaa kuusituntiseen bussissaistumisrupeamaan, päädyin nappaamaan luettavakseni Tytön ja pommin.

Ja kyllä kannatti! Tytöllä ja pommilla Järvelä nimittäin osoittaa olevansa paitsi lahjakas, myös varsin monipuolinen kirjailija -- dekkari on tavattoman vetävä ja heti alusta lukijan mukaansa tempaava, eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään ennen sen viimeistä sivua. Kirjan kerronta on miellyttävällä tavalla sujuvaa ja vaivatonta, tarina etenee vuorovedoin graffari-Metron ja vartija-Jeren näkökulmista. Koin virkistäväksi, että dekkarin asetelma oli hieman tavallisesta poikkeava: poliisien tai etsivien sijasta tarinassa seurataan yksityisen vartiointipalvelun miehiä, ja "pahiksetkin" ovat sarjamurhaajien tai muiden perinteisten rikollisten sijaan omalla tavallaan syrjäytyneitä nuoria. Järvelä ravistelee tehokkaasti käsitystä oikeasta ja väärästä, sekä tarkastelee yhteiskuntaa ja vallitsevaa lainsäädäntöä kriittisin silmin.

Romaanin henkilöhahmot on rakennettu taitavasti, ja alun selkeä hyvien ja pahojen vastakkainasettelu hämärtyy melko pian tarinan edetessä. Hahmoista paljastuu jatkuvasti uusia puolia, jotka saavat tuntemaan vuoroin sympatiaa ja ärtymystä heitä kohtaan. Erityisesti päähenkilö Metro oli vinkeä hahmo. Elina vertaa Järvelän Metro-tyttöä Stieg Larssonin Lisbeth Salanderiin, ja minulle tuli sama mielleyhtymä -- nuoressa Metrossa on samaa terävyyttä, uhmakkuutta ja asialleen omistautuneisuutta kuin Lisbethissä. Metron suulla kerrotut osiot ovat myös uskottavia, Järvelä on onnistunut ujuttautumaan parikymppisen tummaihoisen graffaritytön nahkoihin suorastaan hämmästyttävän hyvin.

Kerronta on muutenkin uskottavaa: kirjailija on selvästi tehnyt perusteellista ja huolellista tutkimustyötä graffitien maailmassa. Myös syksyinen Kotka on kuvattu elävästi, tarinan alun kulisseina toimiva satama vanhoine raanoineen ja satamanostureineen oli helppoa kuvitella mielessään, samoin taustalla vellova metallinjähmeä meri. Tyttö ja pommi onkin varsin elokuvallinen romaani, ja on ollut mukavaa saada tietää, että kirjasta todella on kehitteillä elokuva. Järvelä myös kirjoittaa esikoisdekkarilleen jatkoa, ja tulen varmasti lukemaan miehen seuraavankin dekkarin.

Ainoan miinuksen kirja saa muutamista huolimattomuusvirheistä. Olen hidas lukija ja jään helposti jumittamaan kohtiin, joissa vaikkapa käytetään henkilöstä vahingossa väärää nimeä. Tytössä ja pommissa hämmentävintä oli kohta, jossa Metro puhuu puhelimessa äskettäin kuolleen henkilön kanssa. :)

Pikkumiinuksista huolimatta Tyttö ja pommi oli kuitenkin melkoisen päräyttävä lukukokemus -- kirja, jota tulen suosittelemaan aina, kun minulta kysellään lukuvinkkejä etenkin dekkareiden suhteen. Romaania on luettu (ja siihen ihastuttu) mm. näissäkin blogeissa: Kirsin kirjanurkka (jossa kirjailija muuten kertoo Metro-tytön nimen olevan hatunnosto menneelle Kotkalle Metro-tyttöineen!), Kujerruksia, Lukukausi, Anun ihmeelliset matkatHengityskeinu ja Kirjakaapin kummitus. 

Lisäksi Hendenvaara-blogista löytyy mielenkiintoinen kuvakierros Kotkaan, kirjan tapahtumapaikoille -- kannattaa käydä kurkkaamassa, etenkin kirjan lukemisen jälkeen!

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Joulu!

Pari päivää jouluvapaata, eli juuri sopivasti aikaa viettää pienimuotoista lukumaratonia joulukoiran kanssa. Olen lukenut ihan huippuhyviä kirjoja, ja palailen niiden parissa lähipäivinä, mutta nyt on aika toivottaa...


... kaikille oikein ihanaa, rauhallista ja erityisesti kirjarikasta joulua! ♥ ♥

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa


Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa (WSOY, 2014. 434 sivua + viitteet, lähteet ja muut liitteet.)

  Tämän kirjan nimi Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa viittaa polveilevaan ja äkkikäänteiseen kirjailijanuraan. Runoilija itse keksi otsikon. Hänen mukaansa elämässä joutuu sekä sateisiin että tuuliin ja on keinuttava niin kuin Haitula, kunnes sade taukoaa. Sitten on ommeltava nuttu nappiin eli mentävä uuteen suuntaan. Kaikki on otettava vastaan, olipa se hyvää tai pahaa. Se on Kirsi Kunnaksen elämänmyönteistä eksistentialismia, harvinaislaatuista suomalaisessa runoudessa.

Tänään 90 vuotta täyttäneen runoilija Kirsi Kunnaksen muistelmia on odotettu vuosikymmeniä. Kunnas itse on suhtautunut muistelmien tai elämäkerran kirjoittamiseen haluttomasti, sillä hänen elämänfilosofiansa mukaan menneisyyden muistelemisen sijaan on elettävä tätä päivää. Hän on vastustanut ajatusta elämäkerran kirjoittamisesta myös siksi, ettei ole säilyttänyt vanhoja päiväkirjojaan tai kirjeenvaihtoaan, ja hänen mielestään omaelämäkerta valehtelee, koska ihminen muistaa väärin. Se minkä pitäisi todentaa jotakin menneisyydestä, on kerrottuna jo fiktiota, kuvitelmaa siitä mitä on tapahtunut. Lopulta runoilija kuitenkin arveli jaksavansa ryhtyä raskaaseen muistelu-urakkaan ja suostui elämäkertaprojektiin. Lopputulos, Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa, kertookin kattavasti Kunnaksen elämästä ja hänen kirjallisen uransa eri vaiheista. Lisäksi se sisältää runsaasti otteita runoilijan tuotannosta, sekä tulkitsee teoksia, sillä myös ne vaikuttavat ja muuttavat tekijäänsä.

Elämäkerran kirjoittaja, tietokirjailija ja Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori Leena Kirstinä on tutustunut Kirsi Kunnakseen Pirkkalaiskirjailijoiden yhdistyksen kuukausikokouksissa talvella 1970, jolloin on saanut alkunsa rikkoutumaton ystävyyssuhde. Tämä molemminpuolinen ystävyys, kunnioitus ja rakkaus näkyy mielestäni kirjassa kautta linjan, ja se tekee lukukokemuksesta vielä astetta miellyttävämmän. Olen nähnyt tämän syksyn aikana Kunnaksen ja Kirstinän yhdessä kahdessakin eri kirjatilaisuudessa (Tampereen Tapahtumien yössä ja Helsingin kirjamessuilla), eikä sivusta seuraajalta voi jäädä huomaamatta kaksikon syvä yhteys: sellainen luottamuksentäyteinen lämpö, ilo ja yhteisymmärrys näiden kahden ystävyksen välisestä kanssakäymisestä huokuu. Ja mikä ihaninta; sama lämpö ja ilo huokuvat myös tästä kirjasta - Leena Kirstinä on tehnyt hienoa työtä!


Taiteilijavanhempiensa esikoinen, pieni sunnuntailapsi Kirsi, syntyi Helsingissä Eiran sairaalassa 14. joulukuuta uuden runouden ihmevuonna 1924. WSOY oli julkaissut aiemmin samana vuonna Nuoret runoilijat -antologian, ja siten nostanut esiin uutta runoutta. Samoihin aikoihin myös Tulenkantajiksi nimitetty ryhmä teki läpimurron suomalaisella kirjallisuuskentällä. Myös Kirsin vanhemmat, Wäinö ja Sylvi Kunnas, olivat Tulenkantajien ryhmässä keskeisiä toimijoita.

  Kirsi Kunnaksen kehdon ääressä heiluttivat -- etäältä -- taikasauvojaan 1920-luvun kirjallisuuden ja kuvataiteiden merkittävimmät nuoret voimat. Kirsi väittää kuitenkin, ettei hän heitä oikeasti tuntenut koska oli tulloin vasta lapsi. Hän kyllä näki heitä kotonaan usein, sillä monet asuivat naapurustossa Töölössä, "kaulusköyhälistön asuinalueella".

Kirsin lapsuutta varjostivat äidin sairastuminen tulirokkoon pian synnytyksen jälkeen (Kirsi-vauva joutui eroon äidistään kuukausiksi), sekä isän kuolema, kun tyttö oli vasta neljävuotias. Noilta ajoilta ovat Kirsin ensimmäiset selvät lapsuusmuistot, ja tuon isäänsä suuresti ikävöivän nelivuotiaan tytön hän on aikuisena halunnut aina löytää kirjoittaessaan. Kahden tyttären yksinhuoltajaksi jäänyt Sylvi Kunnas meni miehensä kuoltua uusiin naimisiin, ja perhe kasvoi vielä yhdellä tytöllä. Perhe oli köyhä, ja muutti lähes joka vuosi uuteen vuokra-asuntoon. Kasvuvuosiinsa Kirsillä liittyykin siksi irrallisuuden ja juurettomuuden tunne.

Kirsin lapsuus vaikuttaa kuitenkin kaikkiaan onnelliselta: perhe vietti kesät Nauvossa Turun saaristossa -- siellä hän rakastui luontoon, mereen ja tuuleen, ja kesäpaikassa aina läsnäoleva tuuli tuli sieltä myöhemmin Kirsin runoihin. Tyttö myös rakasti lukemista, ja luki jo varhain kaiken mitä käsiinsä sai. 12-vuotiaana tulivat tyttökirjat: Kirsi ahmi Salme Setälän, Anni Swanin, Mary Marckin, Louisa M. Alcottin ja L. M. Montgomeryn kirjoja. Myös Jalna-sarja, Jane Austenin, Brontën sisarusten ja John Galsworthyn romaanit olivat tytölle rakkaita.

Sodan syttyessä Kirsi oli jo pitkälti toisella kymmenellä. Kesän 1943 hän oli säälottana kaukana Lieksan takana, Neuvostoliiton puolella. Siellä hän sairastui tuberkuloosiin, ja joutui keuhkoparantolaan. Tubia seurasivat jonkin ajan kuluttua keuhkopussintulehdus ja keuhkokuume, ja uuden pitkän sairaalajakson aikana Kirsi alkoi kirjoittaa runoja ihan tosissaan. Itsesäälin sävyttämissä runoissaan hän pohti yksinäisyyttä, tuskaa ja kuolemaa, mutta tästä Sylvi-äiti suuttui: "Muista, että et rupea miksikään uudeksi Saima Harmajaksi. Älä itke sairauttasi, älä antaudu sille. Itkemällä kuolet." Kirsi keskittyi paranemiseen -- ja parani. Lisäksi hän myöhemmin nuorena runoilijana kirjoitti tavoitteekseen, ettei hänen elämänsä huku soihin, suovesiin, itkuun. Tämä on toteutunut: hän on saanut runsaasti palkintoja elämäntyöstään, lisäksi ensin vuonna 2000 hänet vihittiin kunniatohtoriksi, ja vuonna 2009 hänestä tuli taiteen akateemikko.

Elämäkerrassa kerrotaan laajalti Kirsin opinnoista, hänen ensi askeleistaan kirjailijana, elämästä Helsingin intellektuelleissa kirjailijapiireissä 1940-luvun lopulla ja -50-luvulla, sekä naisen mittavasta elämäntyöstä runoilijana, lastenkirjailijana ja suomentajana. Erityisen ihanaa oli lukea myös vuosikymmenien mittaisen rakkaustarinan synnystä, kun runoilija Mirkka Rekola tutustutti kollegansa Kirsin tamperelaiseen ystäväänsä Jaakko Syrjään vuonna 1956. Jaakolle jäi tapaamisesta mieleen hoikka, talvikalpea tyttö, joka ontui, Kirsistä taas Jaakko oli kauhean sympaattinen mies, tutunoloinen ja järkevä, joka ei juonut, eikä hänessä ollut sodanjälkeistä nuorten miesten "neuroottista lepatusta". Pariskunta vihittiin helmikuussa 1957, ja he saivat kaksi poikaa, Mikon ja Martin -- jotka ovat sitten ihan oma tarinansa. Muusikkoveljekset ovat nimittäin legendaarisen Eppu Normaalin perustajajäseniä.

  Jaakolta on myöhemmin tivattu, oliko se rakkautta ensisilmäyksellä. "Ei ollut", hän on vastannut. "Sen vuoksi avioliitto onkin kestänyt 57 vuotta, ja tutustuminen jatkuu yhä."


Kunnas-elämäkerta oli upea ja nautinnollinen lukukokemus! Rakastin sitä, miten Kunnaksen kirjailijuutta ja hänen lukuisia teoksiaan avattiin -- oli ihanaa päästä kurkistamaan tuttuakin tutumpien lastenrunojen taakse, saada tietää, mistä runoilijan alter ego Haitula on saanut alkunsa, tai ymmärtää joihinkin runoihin piilotettuja satiirisia viittauksia lähihistoriaan ja yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Kunnas yhdistelee runoissaan suurta ja pientä, arkista ja juhlavaa, modernia elämää ja taikuutta, ainetta ja henkeä, konkreettista ja abstraktia, kirjaimellista ja symbolista. Hän menee rajojen yli ja ali, ja hänen tavoitteensa on saada aikaan merkityksen keikaus ja hauskuus. Ja juuri siksi hänen runonsa ovat niin mestarillisia ja rakastettuja, että niitä lukee ja niihin ihastuu sukupolvi toisensa jälkeen.

Myös kuva Kirsi Kunnaksesta sai lihaa luidensa ympärille: Tampereen kirjallinen ikoni on paitsi rakastettu ja äärettömän tuottelias kirjailija, myös ihailtavan elämäniloinen, valoisa, sinnikäs, loputtoman luova, ja vielä yhdeksänkymppisenäkin henkisesti hämmästyttävän vireä. Kirstinä kirjoittaa ystävästään kauniisti: Kirsi, järki ja tunne, vahva ja viisas, tarkka ja salliva, läsnäoleva ja vetäytyvä, huumorintajuinen ja myötätuntoinen, realisti ja surrealisti, lumoaa aina yleisönsä. Totta joka sana: Kunnas on niin säkenöivä esiintyjä, että olen ollut kahdesti tämän syksyn aikana aivan haltioitunut ja syvää liikutusta täynnä, kun olen päässyt häntä kirjatilaisuuksiin kuulemaan. ♥ Tämän hienon ja runsaan elämäkerran luettuani ihailuni Kunnasta kohtaan syveni vielä entisestään.

 Siispä: Paljon onnea ihana ja ainutlaatuinen Kirsi Kunnas, ja kiitos niin kovin paljosta. ♥


Kirjakuvissani Kunnas-elämäkerran alla on perjantaisen (12.12.) Aamulehden Ihmiset-osion aukeaman kokoinen Kirsi Kunnaksen 90-vuotishaastattelu. Jutun on kirjoittanut Marja Aaltio ja kuva on Kimmo Penttisen käsialaa. Otsikossa Kunnas pyytää: Lukekaa, lukekaa ja lukekaa! ♥

Kunnas-elämäkerrasta ovat kirjoittaneet myös Kirjojen kamarin KatjaKirjasähkökäyrän MaiHemulin kirjahyllyn Henna ja Lastenkirjahyllyn Rouva Huu.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Kuvamuistoja Oxfordista

Olen lupaillut kuvia elokuiselta Oxfordin-matkaltamme jo -- noh, neljän kuukauden ajan. Hämäläisyys tuntuu iskostuneen näin junantuomaankin, sillä vasta näinä päivinä olen ehtinyt käydä läpi loppuja elokuisen reissun kuvia: :) Mutta ah, miten mukavalta nyt tuntuukaan palata kuvien kautta matkan muistoihin. Oxford oli aivan ihana kaupunki! 

Kuvia on tietenkin taas niin paljon, että jaan ne kahteen postaukseen. Tänään on luvassa pelkkiä kuvatunnelmia Oxfordin keskustasta, viehättäviltä kampusalueilta, ja jopa aivan keskustan kupeessa sijaitsevilta niityiltä. Kirjoitan huomenna eräästä kirjasta, ja palaan vielä ensi viikolla vähän kirjallisempaan Oxfordiin.

Tämä postaus olkoon samalla eräänlainen postikortti: ihanalla kirjasiskollani Liisalla on tänään syntymäpäivä, ja hän on suuri Oxford-fani. Siispä onnea Liisa, ja terkkuja suosikkikaupungistasi! ♥ :)


























torstai 11. joulukuuta 2014

Gabriel García Márquez: Muistojeni ilottomat huorat


Gabriel García Márquez: Muistojeni ilottomat huorat (WSOY, 2006. 100 sivua. Alkuteos Memoria de mis putas tristes, 2004. Suomentanut Matti Brotherus.)

Vanha kolumbialaismies on jo vuosia elänyt verkkaista elämää pyhässä rauhassaan keskittyen klassikkojen uudelleen lukemiseen ja musiikkiohjelmiin. Hänellä ei ole koskaan ollut vaimoa eikä lapsia, eikä hän ole koskaan kokenut rakkautta. Hän on ollut elämässään satojen naisten kanssa, mutta ei ole koskaan maannut naisen kanssa maksamatta hänelle. Kun mies sitten täyttää yhdeksänkymmentä vuotta, haluaa hän syntymäpäivänsä kunniaksi viettää villin lemmenyön neitsyen kanssa. Tuttu ilotalon emäntä järjestää miehelle naisen -- tai oikeastaan tytön, köyhän ja lukutaidottoman neljätoistavuotiaan tyttölapsen, joka työskentelee päivät tehtaassa nappeja ommellen.

Syntymäpäivän aamu koittaa Barranquillan kaupungissa, ja ukkonen jyrähtelee kolmen kuukauden kuivuuden jälkeen. Mies herää tavanomaiseen tapaansa aamuviideltä, hänen luitaan kolottaa. Päivä kuluu tuttuja rutiineja noudattaen; pitää ottaa aamukylpy, nauttia mehiläishunajalla makeutettua kahvia ja kaksi maniokkipullaa, sekä pukeutua tuttuun pellavakankaiseen päivähaalariin. Päivän ainoana velvollisuutena on kolumnin kirjoittaminen sanomalehteen. Tulevaan yöhön hän alkaa valmistautua jo hyvissä ajoin ja tekee sen asiaankuuluvalla hartaudella pukeutuen valkoiseen pellavapukuun ja kiinansilkkisolmioon rituaalisesti kuin itse piispa. Viilenevässä illassa hän ottaa taksin ja ajaa kaupungin pahamaineiselle alueelle, köyhien kaupunginosaan. Kello on kymmenen ja hän saapuu neitsyen luo sydän tykyttäen ja mieli täynnä kauhunsekaista jännitystä.

Tyttö kuitenkin nukkuu, eikä mies henno herättää häntä. He makaavat rinnakkain, mieskin torkahtaa, ja herättyään poistuu huoneesta aamulla ennen tytön heräämistä. Tämä toistuu, vanhus ja tyttö tapaavat samoissa merkeissä uudelleen, ja vähitellen jotakin tapahtuu: vastoin kaikkia odotuksiaan mies huomaa rakastuneensa ensimmäistä kertaa 90-vuotisessa elämässään.

  Minusta tuli toinen ihminen. Yritin lukea uudelleen klassikot jotka opastivat minua nuoruudessani, mutten pystynyt siihen. Uppouduin romanttiseen kirjallisuuteen, jota inhosin äitini tyrkyttäessä sitä minulle kovalla kädellä, ja tajusin sen avulla ettei se voittamaton voima joka johtaa maailmaa eteenpäin ollutkaan onnellinen vaan ristiriitojen repimä rakkaus. Kun musiikkimieltymykseni ajautuivat kriisiin, totesin olevani takapajuinen ja vanha ja opin avaamaan sydämeni tuokion herkuille.


Muistojeni ilottomat huorat on viime pääsiäisenä kuolleen kolumbialaisen nobelistin viimeiseksi jäänyt teos. Romaani on hieno osoitus Garcia Márquezin kirjoittajanlahjoista: Alkuasetelmaltaanhan tarina on suorastaan oksettava -- 90-vuotias mies, joka haluaa ostaa seksiä 14-vuotiaalta tyttölapselta -- mutta tarina on kirjoitettu niin taitavasti, että kirjan kannet suljettuaan huomaa juuri lukeneensa jotakin oikeastaan tosi kaunista ja liikuttavaa.

MIH on aika ovela kirja. Etenkin alkupuoliskollaan siinä on ronskihko ote ja se sisältää melkein naurettavaa miehekästä ja elostelevaa rehvakkuutta, esimerkiksi kun vanhus miettii miehiä, jotka panevat muulitkin laulamaan, tai kun itsekin ikääntynyt ilotalon emäntä muistelee syntymäpäiväsankarin nuoruusvuosia: "Ellen väärin muista sinulla oli aisa kuin kaleeriorjalla." Alun ronskius vaihtuu kuitenkin vaivihkaisesti herkkyydeksi, ja lopulta romaani onkin kaunis kuvaus ikääntymisestä ja rakkauden voimasta, sekä siitä, että ihminen on juuri niin vanha kuin tuntee olevansa. Kun vanhus lukee nukkuvalle tytölle Saint-Exupéryn Pikku Prinssiä, tai kuiskaa hänen korvaansa tyttö pieni, olemme yksin maailmassa, sitä melkein huomaa silmäkulmassaan jotain kosteaa.

  En jaksanut enempää. Hän aisti sen, näki kyynelten kostuttamat silmäni ja tajusi ilmeisesti vasta silloin, etten ollut enää sama mies kuin ennen, ja kestin hänen katseensa niin uljaasti etten olisi ikinä uskonut siihen pystyväni. Ei voi mitään, olen tulossa vanhaksi, sanoin. Me olemme jo vanhoja, hän huokaisi. Asia on vain niin ettei sitä huomaa sisältäpäin, mutta ulkopuolelta sen näkevät kaikki.

Vaikka Gabriel García Márquez on tullut tunnetuksi maagisrealistisista romaaneistaan, on tässä teoksessa maagisen realismin aineksia hyvin vähän. Latinalaisamerikkalaiseksi teokseksi tämä on myös melko vähän kuvaileva, vaikka kirjailija toki kykenee näyttämään eläväisen kolumbialaisen kaupungin lukijalle varsin minimalistin keinoin. Kaskaat sirittävät elokuisessa helteessä, joulukuu tuo tullessaan kuulaan taivaan, hiekkamyrskyt ja tuulenpyörteet, jotka repivät taloista katot ja nostavat kadulla koulutyttöjen hameet. Ja kun tulee yö, näyttää merenrantakaupungissa siltä kuin maailma uppoaisi vihreään veteen.

Viehätyin kirjasta todella, ja nyt tekisi mieli lukea pian lisää Garcia Márquezia, esimerkiksi Sannabananan äskettäin lukema Rakkautta koleran aikaan. Tämä Muistojeni ilottomat huorat on luettu myös Nannan kirjakimarassa.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Kolumbia

tiistai 9. joulukuuta 2014

David Nicholls: Yhtä matkaa


David Nicholls: Yhtä matkaa (Otava, 2014. 444 sivua. Alkuteos Us, 2014. Suomentanut Inka Parpola.)

Eräänä yönä Connie Petersen herättää miehensä Douglasin kertoakseen, että hänen mielestään heidän liki kaksikymmentä vuotta kestänyt avioliittonsa on tullut tiensä päähän. "Luulen, että haluan jättää sinut." On se kesä, jonka päätteeksi heidän ainoan poikansa Albien on määrä aloittaa college ja muuttaa pois kotoa. Ennen pojan itsenäistymistä perheen on ollut tarkoitus lähteä kiertämään Eurooppaa -- suunnitteilla on Grand Tour, varsinainen kolmen aikuisen luksus-interreil, jonka ideana on 1800-luvun henkeen sivistää ja valmistaa poikaa aikuisten maailmaan. Vaimoaan suuresti yhä rakastava Douglas näkee matkan mahdollisuutena saada avioliittonsa takaisin raiteilleen.

  En ollut liiemmin uskaltanut velloa ajatuksessa, mutta kun olimme lähteneet matkallemme, olin kuvitellut, että reissu saattaisi jollain tavalla korjata parisuhteemme, kenties jopa saisi Connien muuttamaan mieltään. Luulen, että haluan jättää sinut, hän oli sanonut, ja eikö 'luulen'-sana vihjannut jonkinlaiseen epäilyyn, suostuttelun mahdollisuuteen? Kenties ympäristön muutos toisi hänen mieleensä ajat, jolloin olimme olleet toisillemme uusia. Mutta oli absurdia kuvitella, että jokin kaupunki voisi muuttaa mitään, absurdia kuvitella, että öljymaalaukset ja marmoripatsaat ja lasimaalaukset aiheuttaisivat tuon muutoksen. Paikalla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa.

Petersenit ovat alun perinkin epätodennäköinen ja epäsuhtainen pariskunta. Douglas on biokemisti ja tyypillinen tiedemies, ykstotinen ja kuivakka järjestyksen ihminen, joka suunnittelee Euroopan-matkankin etukäteen viimeistä piirtoa myöten. Connie taas on taiteilija, kaikkien suuresti rakastama, suosittu ja hauska nainen, jolla on varsin rento ote elämään. Heidän 17-vuotias poikansa Albie on tullut kaikessa äitiinsä, ja välit isään ovat kireät. Miten käy, kun tämä kolmikko lähtee kesäksi Manner-Eurooppaan? Voiko pitkä yhteinen matka olla se liima, joka liittää perheen takaisin yhteen?


Ihastuin jokunen vuosi sitten Nichollsilta ensimmäisenä suomennettuun menestysromaaniin Sinä päivänä (Otava, 2011), ja luin kirjan pienen ajan sisällä pariinkin kertaan. Toisella kerralla luin sen Edinburghissa (josta romaanin tapahtumat saavat alkunsa), ja samalla reissulla mukanani oli toinenkin Nichollsin teos, esikoinen Starter for Ten, josta pidin myös. Tämä Nichollsin tuore, Booker-palkintoehdokkaaksikin kohonnut neljäs romaani päätyi edellisten lailla myös matkakirjakseni, sillä aloitin sen lukemisen marraskuisella synttärimatkallani Lontoossa. Jo lähtökohtaisesti tämä tuntui omalta kirjaltani: Mikä voi mennä vikaan, kun käsissäni on brittiläinen (!) matkakirjanomainen (!) romaani, jossa puidaan ihmissuhteita (!)? No, ei mikään. :) Yhtä matkaa olikin nautinnollinen lukukokemus, sillä rakastuin kirjaan jo sen ensimmäisillä sivuilla.

Yhtä matkaa on riemastuttava soppa, johon Nicholls on heittänyt yhtä sun toista ainesosaa, mutta kaikkea juuri sopivassa suhteessa. Romaani on viihdettä parhaimmillaan: se on sujuva ja imuunsa tempaiseva lukusukkula (Kirjainten virrassa -blogin Hannan mainio termi!), tunnelmaltaan lämminhenkinen, lempeä ja suloisen sympaattinen. Se ei kuitenkaan ole mitään vaaleanpunaista vaahtokarkkia, vaan siinä on paljon haikeaa melankoliaa ja rivien väleissä uinuvaa surua ja murhetta. Se on samanaikaisesti hykerryttävän hauska ja toisaalta jotenkin katkeransuloinen, ja etenkin kirjan loppupuoli liikuttaa kyyneliin asti. Mikä parasta, Nichollsin kerronta on taidokasta ja jotenkin ihastuttavalla tavalla älykästä. Yhtä matkaa toi mieleeni loistavan elokuvan Le Week-End. Vaikka tarinat ovat lopulta melko erilaiset, on kummassakin samaa ideaa (Manner-Eurooppaan matkustava brittipariskunta ja heidän kriisiytynyt suhteensa), sekä samanlaista riemastuttavan nokkelaa dialogia. Yhtä matkaa onkin varsin elokuvallinen romaani -- uskon ja toivon, että tämäkin teos nähdään vielä joskus valkokankaalla.

Nicholls kuvaa taitavasti ikääntyvää parisuhdetta, jossa tuoreen suhteen loputon uteliaisuus ja halu tietää toisesta kaikki muuttuu ajan myötä läpikotaiseen tuttuuteen. Ihastus ja rakastumisvaiheen jännitys korvautuvat arkisuudella ja lämpimällä nostalgialla. Arki laskeutuu suhteen ylle kuin harmaa peite, ja kiinnostus toista kohtaan alkaa laimeta. Peitteen alla on vähä vähältä tunkkaisempaa, on hankalampaa hengittää, ja lopulta voi käydä niin, että jompi kumpi kokee tukehtuvansa. Yhtä matkaa kuvaa hyvin myös lapsen ja vanhemman vaikeaa suhdetta. 17-vuotias Albie on mainio hahmo, ärsyttävyydessään miltei sietämätön, ja siksi juuri niin hauska. Douglasin yksipuolinen kiintymyssuhde omaan poikaansa sen sijaan tuntui niin surulliselta, että lukeminen teki välillä melkein kipeää. Sympatiani oli koko ajan Douglasin puolella, silloinkin kun hän ei ehkä olisi sitä ansainnut.

Se on vielä sanottava, että matkakirjana Yhtä matkaa on aivan vastustamaton. Kuljin Douglasin matkassa pitkin eurooppalaisten suurkaupunkien katuja: tunsin oloni kotoisaksi Lontoossa, kaipasin Pariisiin (joka on niin kovin pariisilainen), haaveilin pyöräilystä Amsterdamissa ja olin hieman allapäin oluthuuruisessa Münchenissä. Loppupuolen Italian- ja Espanjan-kuvaukset olivat kerrassaan herkullista luettavaa, ja kirjan luettuani podin jälleen kerran armotonta matkakuumetta. Paljon matkustavana minua hykerrytti myös tämä seuraava ajatus, joka on niin kovin totta:

  Matkailuun liittyy aivan tietyntyyppistä siivottomuutta. Reissumies aloittaa suihkunraikkaana puhtaissa ja mukavissa vaatteissa, pirteänä ja toiveikkaana uskoen, että matka sujuu kuin elokuvissa: auringonvalo hohtelee ikkunoissa, päät lepäävät olkapäitä vasten, kaikki nauravat ja hymyilevät kepeän jatsahtavan soundtrackin soidessa taustalla. Mutta todellisuudessa siivottomuus astuu kuvaan jo ennen kuin reissumies on selviytynyt tullitarkastuksesta: likaa kauluksella ja hihansuissa, henki haisee kahvilta, hiki valuu selkää pitkin, matkatavarat painavat liikaa, etäisyydet ovat liian suuria, tasku on täynnä omituista valuuttaa, keskustelu on estynyttä ja kankeaa, tyyneys ja rauha loistavat poissaolollaan.

Mainio Yhtä matkaa on luettu myös mm. näissä blogeissa: Kirjava kammari, Kirjasieppo, Lukuneuvoja, Luettua, Lillin kirjataivas, Annelin kirjoissa ja Ihminen välissä.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Sibeliusta itsenäisyyspäivänä

Tarkoitukseni oli tänään kirjoittaa eräästä hienosta suomalaisesta sotaromaanista itsenäisyyspäivän kunniaksi. Mutta sitten vietin iltapäivän Tampere-talossa ja mieleni muuttui: Itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa esiintyi mestarillinen Tampereen Filharmonia kapellimestarinaan maaginen Santtu-Matias Rouvali (se mies ei ole tästä maailmasta, sanonpahan vain! ♥ ). Ohjelmistoon kuului luonnollisesti myös Sibeliusta, ja kuunneltuani livenä mm. rakastamani Valse Tristen ja Finlandian olen tuntenut oloni juhlavaksi, onnelliseksi ja vähän ylevöityneeksikin. Konsertista kotiin palattuani halusin jatkaa Sibeliuksen parissa, ja olenkin paitsi kuunnellut mestarin musiikkia, myös selaillut valokuvia viimekesäiseltä käynniltämme Järvenpään Ainolassa, Sibeliusten kotimuseossa.

Kuvitan postaukseni kuvilla Ainolan puutarhasta, pää- ja ulkorakennuksista sekä omenapuiden katveessa lepäävien Jean ja Aino Sibeliuksen haudalta. Kotimuseossa ei saa normaalisti valokuvata, mutta linkkaan tässä yhteydessä suursuosikkiini, Tuulen naapurina -blogiin, jossa Kirjailijatar on poikkeusluvalla ottanut aivan mielettömän upeita kuvia sisältä Ainolasta. Oi että! Käykää ihmeessä katsomassa!

Sibelius onkin nyt ajankohtainen, sillä ylihuomisesta tasan vuoden kuluttua tulee hänen syntymästään kuluneeksi 150 vuotta. Pian alkava juhlavuosi tuo tullessaan paljon mielenkiintoista, ja itse olen suunnitellut käyväni ainakin muutamassa Sibelius-juhlakonsertissa (Tampereen Filharmoniaa, totta kai!) ja Ateneumin Sibelius-juhlanäyttelyssä, sekä lukevani jo kauan lukulistallani keikkuneet Suvi-Sirkku Talaksen teokset Sydämen aamu, Tulen synty ja Syysilta, jotka pohjautuvat Jean ja Aino Sibeliuksen väliseen kirjeenvaihtoon. (Tietääkö joku muuta hyvää Sibelius-kirjallisuutta? Vinkatkaa!)

Näissä sinivalkoisissa tunnelmissa toivotan teille hyvää itsenäisyyspäivää! ♥













perjantai 5. joulukuuta 2014

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo


Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (Karisto, 2013. 254 sivua.)

  Angkarin silmät näkevät kaiken, korvat kuulevat kaiken ja kädet yltävät kaikkialle. 
  Jokaisen nimen paljastamisella on seurauksia. 
  Kaltereiden muotoisia, sähköiskun tuntuisia, punaisia, lapion ja kuopan hajuisia seurauksia. Jokainen nimi kätkee taakseen mahdollisia salaisuuksia, eikä Angkar voi sietää salaisuuksia, se vaatii tietää kaiken. Mutta en voi ajatella nyt ketään muuta kuin itseäni ja lastani. Me olemme täällä ja ainoa tehtävämme on selvitä.

Kambodza, 1978. Kommunistiset punakhmerit pyrkivät luomaan historiallisen mallivaltion, he ovat lakkauttaneet kaupungit, rahan, perheen ja ihmisten muistot -- on uuden ajanlaskun vuosi nolla. Kansalaiset on siirretty pakkotyöhön maaseudulle, jossa pienet lapsetkin raatavat itsensä hengiltä jättiläismäisillä riisi- ja maissipelloilla. Vainoharhainen Angkar-puolue kääntyy omiaankin vastaan: puolueen jäseniä viedään Phnom Penhiin vanhaan kouluun perustettuun Tuol Slengin vankilaan kuulusteltaviksi ja kidutettaviksi. Vankila on pahamaineinen paikka, siellä haisee kuolema.

Yksi Tuol Slengiin tuotavista on Chey Chan, Angkarin korkea-arvoisen ministerin vaimo, joka on ollut mukana rakentamassa uutta, parempaa Kambodzaa. Vankilaan tuodaan myös hänen miehensä, sekä pieni poikavauva. Perheen isommat lapset on viety pakkotyöhön maaseudulle. Vankilaan jouduttuaan perheenjäsenet eivät tapaa toisiaan enää koskaan.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Chanin tytär Vanna on jo itsekin äiti ja vaimo. Hän ei ole koskaan saanut tietää, mitä äidille, isälle ja pikkuveljelle tapahtui 1970-luvun lopussa, ja missä he ovat olleet kaikki nämä vuodet.


Rannelan romaani on yksi niistä kirjoista, joista kirjoittaminen tuntuu melkein mahdottomalta tehtävältä. Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta sanat eivät ole ottaneet löytyäkseen, vaikka kuinka olen yrittänyt tikistää. Se kertonee itsessään jo paljon, sillä Punaisten kyynelten talo todella jättää koko lailla sanattomaksi. Samalla se herättää syvän ihailun kirjailijaa kohtaan: mietin kirjaa lukiessani lukemattomia kertoja, miten tällaista pystyy kirjoittamaan, sillä jo pelkästään lukemalla kaiken kokeminen tuntuu niin hurjalta. Miten kirjailija kestää lukea loputtomasti faktatietoa ja tilastoja kansanmurhasta, silmittömistä kidutuksista ja miljoonien ihmisten kuolemasta, ja vielä elää sen läpi mielessään kirjoittamalla yhden uhriksi joutuneen perheen tarinan?

Jälkisanoissa Rannela kertoo romaanin taustoista. Vuonna 2010 hän matkusteli Kambodzassa, ja Phnom Penhissä ollessaan vieraili punakhmerien S21-vankilassa. Oli kansainvälinen naistenpäivä. Vankilan seinillä roikkui mustavalkoisia valokuvia pian kidutettavista, pian tapettavista vangeista, jotka vaistosivat kohtalonsa. Rannela ahdistui vankilassa niin paljon, että hän kertoo poistuneensa välillä ulos itkemään. Eräs valokuvista puhutteli erityisesti: kuva, jossa Chan Kim Srun katsoo suoraan kameraan. Hänellä on sylissään pieni poikavauva ja poskellaan kyynel, ja hänen katseensa on mustaa epätoivoa ja hätää täynnä. Vankilamuseon opas oli kertonut, että kuvan nainen ja vauva oli surmattu erittäin raa'asti vain joitakin päiviä kuvanoton jälkeen. Valokuva ei jättänyt Rannelaa rauhaan. Kuvan nainen pyysi, että hänen tarinansa kerrottaisiin, ja Rannela ryhtyi raskaaseen työhön. Lopputulos on pakahduttava, ja kirjallisena tuotoksena vakuuttava.

Keskustelimme eilen lukupiirissämme Auli Leskisen Petojen ajasta, joka on Punaisten kyynelten talon lailla suomalaisen naiskirjailijan kirjoittama romaani 1970-luvun synkistä tapahtumista. Petojen aika kertoo Chilen sotilasvallankaappauksesta, ja näitä kahta kirjaa yhdistää järkyttävän aihepiirinsä lisäksi ihailtavan perusteellinen taustatyö -- kumpikin nainen selvästi tietää tarkkaan mistä kirjoittaa. Romaanien suurin ero lienee kielessä ja kerronnassa: siinä missä Leskisen kieli on paikoin jopa lyyrisyyteen asti rönsyilevää ja maalailevaa, kirjoittaa Rannela varsin pelkistettyä, selkeää kieltä. Hänen pelkistetty kerrontansa on tehokasta: Kun hän kuvailee huutoja, jotka takertuvat repaleisilla kynsillään vankilan seiniin ja raahaavat itsensä kohti kuulijaa, tai vankilan ilmaa, joka on raskasta vankien huokauksista, lukijaa kylmää. Hän kertoo kidutuksista, kivusta, jatkuvasta pelosta ja nöyryytyksestä niin eläytyen, että kerronta tulee iholle ja lukijalle käy kuin Rannelalle Chan Kim Srunin kuvan edessä -- tarina ei jätä rauhaan.

Romaani on jaettu kahteen osaan. Alkupuolisko keskittyy Tuol Slengin kauheuksiin, mutta jälkimmäinen puolisko kertoo elämästä kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Romaanin loppuosan aikana onkin helpompi hengittää, sillä vaikka muistot ovat mustia ja punakhmerien kammottava perintö vaikuttaa kambodzalaisten elämään vieläkin joka ikinen päivä, näkyy elämässä ja erityisesti tulevissa sukupolvissa kuitenkin pilkahduksia valosta ja toivosta. Nykyajan aikuisilla, eli niillä 1970-luvun lapsilla, on kuitenkin omat painavat taakkansa kannettavanaan, sen Rannela romaanillaan osoittaa.

  Kun kaksi aikuista khmeriä yhdistää muistonsa, syntyy mustaa, paikallaan seisovaa vettä. Liian raskasta yhden perheen kannettavaksi. Riittää, kun yksi kahlaa pimeässä kaulaansa myöten.

Punaisten kyynelten talon luki nyt syksyllä myös Luettua elämää -blogin Elina, ja hänen arvionsa lopusta löytyy kattava lista linkkejä muihin blogiarvioihin. Suosittelen tutustumista myös Terhi Rannelan kirjailijasivuun (linkki ohjaa artikkeleihin, jotka sisältävät juuri tähän kirjaan liittyvää oheistietoa). Erityisesti suosittelen tämän romaanin lukemista, sillä tämä on hieno, tärkeä kirja.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Kambodza

tiistai 2. joulukuuta 2014

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri. 24 jännityskertomusta


Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri. 24 jännityskertomusta (Reuna, 2014. 392 sivua.)

  - Eikö tämä ala jo riittää? Justus kysyi leukapielet kireinä. Hän nojasi lapioon ja pyyhki kädellään hikeä, joka valui otsalta alas kaulalle ja t-paidan kauluksen alle. 
  Aurelia ojentautui ja sukaisi kosteat otsahiukset silmiltään. Hän arvioi maassa ammottavaa puolen metrin syvyistä kuoppaa. 
  - En usko. On kaivettava vielä. 
  Molempien katseet hakeutuivat samaan suuntaan. Pohjista lähes puhki kuluneet bootsit pilkottivat joulutähtilavan takaa. Loisteputkien valo, joka laskeutui kukkien päälle kuin keväinen sade, oli tehnyt tehtävänsä. Punalatvat olivat valmiita lähetettäviksi kukkakauppoihin.

(Luukku 1: Tarja Sipiläisen novelli Hohtavaiset)

Teen tänään jotain poikkeuksellista: kirjoitan kirjasta, josta olen lukenut vasta yhden kahdestoistaosan! :) Kustantamo Reunalta on nimittäin ilmestynyt aiemmin tänä vuonna tämä mainio novelliantologia, joka tarjoaa dekkareiden ystäville joulukalenteriluukussaan jännityskertomuksen jokaiselle päivälle joulukuun alusta aina jouluaattoon asti. Aion lukea kirjaa päivä ja luukku kerrallaan, kuten joulukalenterin kanssa kuuluukin toimia, mutta halusin kirjoittaa kirjasta vähän jo nyt -- jos vaikka joku muukin innostuisi. Kiinnostuneet ohjaan Kirsin kirjanurkkaan, jossa kirja on luettu ja arvioitu jo aiemmin tänä vuonna. Kirsiltä löytyy myös täydellinen kirjailijaluettelo, sekä kuvat kirjan sisäkansista, joissa joulukalenteri-idea on hauskasti toteutettu.

Novelliantologiassa on muutenkin mainio ajatus takana. Kahtakymmentäneljää enemmän tai vähemmän tunnettua dekkarien kirjoittajaa on pyydetty antamaan kirjaan oma panoksensa. Joukossa on kirjoittajia laidasta laitaan: on tunnetumpia nimiä, joilta on julkaistu yksi tai useampikin teos (esimerkiksi Harri István Mäki ja Milla Ollikainen), muissa novelliantologioissa julkaisseita, sekä kirjoittamista ahkerasti harrastavia henkilöitä. Novelleja yhdistää rikosten ohella tavalla tai toisella joulu -- totta kai, kun joulukalenterista puhutaan. Antologian tekijät ovat myös hyvällä asialla: kaikki kirjan kirjoittajat lahjoittavat palkkionsa Hyvä Joulumieli 2014 -keräykseen vähävaraisten lapsiperheiden tukemiseen.

Olen nyt avannut kaksi ensimmäistä luukkua ja ollut lukemaani tyytyväinen -- rikos päivässä pitänee mielen virkeänä. :) Ajatuksenani on palata tähän postaukseen viikoittain kertomaan muutamalla sanalla mitä olen lukemastani pitänyt. Tällä erää siis lyhyestä virsi kaunis -- toivottelen kaikille nyt vain hyvää ja jännittävää joulunalusaikaa! ♥
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...