perjantai 5. joulukuuta 2014

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo


Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (Karisto, 2013. 254 sivua.)

  Angkarin silmät näkevät kaiken, korvat kuulevat kaiken ja kädet yltävät kaikkialle. 
  Jokaisen nimen paljastamisella on seurauksia. 
  Kaltereiden muotoisia, sähköiskun tuntuisia, punaisia, lapion ja kuopan hajuisia seurauksia. Jokainen nimi kätkee taakseen mahdollisia salaisuuksia, eikä Angkar voi sietää salaisuuksia, se vaatii tietää kaiken. Mutta en voi ajatella nyt ketään muuta kuin itseäni ja lastani. Me olemme täällä ja ainoa tehtävämme on selvitä.

Kambodza, 1978. Kommunistiset punakhmerit pyrkivät luomaan historiallisen mallivaltion, he ovat lakkauttaneet kaupungit, rahan, perheen ja ihmisten muistot -- on uuden ajanlaskun vuosi nolla. Kansalaiset on siirretty pakkotyöhön maaseudulle, jossa pienet lapsetkin raatavat itsensä hengiltä jättiläismäisillä riisi- ja maissipelloilla. Vainoharhainen Angkar-puolue kääntyy omiaankin vastaan: puolueen jäseniä viedään Phnom Penhiin vanhaan kouluun perustettuun Tuol Slengin vankilaan kuulusteltaviksi ja kidutettaviksi. Vankila on pahamaineinen paikka, siellä haisee kuolema.

Yksi Tuol Slengiin tuotavista on Chey Chan, Angkarin korkea-arvoisen ministerin vaimo, joka on ollut mukana rakentamassa uutta, parempaa Kambodzaa. Vankilaan tuodaan myös hänen miehensä, sekä pieni poikavauva. Perheen isommat lapset on viety pakkotyöhön maaseudulle. Vankilaan jouduttuaan perheenjäsenet eivät tapaa toisiaan enää koskaan.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Chanin tytär Vanna on jo itsekin äiti ja vaimo. Hän ei ole koskaan saanut tietää, mitä äidille, isälle ja pikkuveljelle tapahtui 1970-luvun lopussa, ja missä he ovat olleet kaikki nämä vuodet.


Rannelan romaani on yksi niistä kirjoista, joista kirjoittaminen tuntuu melkein mahdottomalta tehtävältä. Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta sanat eivät ole ottaneet löytyäkseen, vaikka kuinka olen yrittänyt tikistää. Se kertonee itsessään jo paljon, sillä Punaisten kyynelten talo todella jättää koko lailla sanattomaksi. Samalla se herättää syvän ihailun kirjailijaa kohtaan: mietin kirjaa lukiessani lukemattomia kertoja, miten tällaista pystyy kirjoittamaan, sillä jo pelkästään lukemalla kaiken kokeminen tuntuu niin hurjalta. Miten kirjailija kestää lukea loputtomasti faktatietoa ja tilastoja kansanmurhasta, silmittömistä kidutuksista ja miljoonien ihmisten kuolemasta, ja vielä elää sen läpi mielessään kirjoittamalla yhden uhriksi joutuneen perheen tarinan?

Jälkisanoissa Rannela kertoo romaanin taustoista. Vuonna 2010 hän matkusteli Kambodzassa, ja Phnom Penhissä ollessaan vieraili punakhmerien S21-vankilassa. Oli kansainvälinen naistenpäivä. Vankilan seinillä roikkui mustavalkoisia valokuvia pian kidutettavista, pian tapettavista vangeista, jotka vaistosivat kohtalonsa. Rannela ahdistui vankilassa niin paljon, että hän kertoo poistuneensa välillä ulos itkemään. Eräs valokuvista puhutteli erityisesti: kuva, jossa Chan Kim Srun katsoo suoraan kameraan. Hänellä on sylissään pieni poikavauva ja poskellaan kyynel, ja hänen katseensa on mustaa epätoivoa ja hätää täynnä. Vankilamuseon opas oli kertonut, että kuvan nainen ja vauva oli surmattu erittäin raa'asti vain joitakin päiviä kuvanoton jälkeen. Valokuva ei jättänyt Rannelaa rauhaan. Kuvan nainen pyysi, että hänen tarinansa kerrottaisiin, ja Rannela ryhtyi raskaaseen työhön. Lopputulos on pakahduttava, ja kirjallisena tuotoksena vakuuttava.

Keskustelimme eilen lukupiirissämme Auli Leskisen Petojen ajasta, joka on Punaisten kyynelten talon lailla suomalaisen naiskirjailijan kirjoittama romaani 1970-luvun synkistä tapahtumista. Petojen aika kertoo Chilen sotilasvallankaappauksesta, ja näitä kahta kirjaa yhdistää järkyttävän aihepiirinsä lisäksi ihailtavan perusteellinen taustatyö -- kumpikin nainen selvästi tietää tarkkaan mistä kirjoittaa. Romaanien suurin ero lienee kielessä ja kerronnassa: siinä missä Leskisen kieli on paikoin jopa lyyrisyyteen asti rönsyilevää ja maalailevaa, kirjoittaa Rannela varsin pelkistettyä, selkeää kieltä. Hänen pelkistetty kerrontansa on tehokasta: Kun hän kuvailee huutoja, jotka takertuvat repaleisilla kynsillään vankilan seiniin ja raahaavat itsensä kohti kuulijaa, tai vankilan ilmaa, joka on raskasta vankien huokauksista, lukijaa kylmää. Hän kertoo kidutuksista, kivusta, jatkuvasta pelosta ja nöyryytyksestä niin eläytyen, että kerronta tulee iholle ja lukijalle käy kuin Rannelalle Chan Kim Srunin kuvan edessä -- tarina ei jätä rauhaan.

Romaani on jaettu kahteen osaan. Alkupuolisko keskittyy Tuol Slengin kauheuksiin, mutta jälkimmäinen puolisko kertoo elämästä kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Romaanin loppuosan aikana onkin helpompi hengittää, sillä vaikka muistot ovat mustia ja punakhmerien kammottava perintö vaikuttaa kambodzalaisten elämään vieläkin joka ikinen päivä, näkyy elämässä ja erityisesti tulevissa sukupolvissa kuitenkin pilkahduksia valosta ja toivosta. Nykyajan aikuisilla, eli niillä 1970-luvun lapsilla, on kuitenkin omat painavat taakkansa kannettavanaan, sen Rannela romaanillaan osoittaa.

  Kun kaksi aikuista khmeriä yhdistää muistonsa, syntyy mustaa, paikallaan seisovaa vettä. Liian raskasta yhden perheen kannettavaksi. Riittää, kun yksi kahlaa pimeässä kaulaansa myöten.

Punaisten kyynelten talon luki nyt syksyllä myös Luettua elämää -blogin Elina, ja hänen arvionsa lopusta löytyy kattava lista linkkejä muihin blogiarvioihin. Suosittelen tutustumista myös Terhi Rannelan kirjailijasivuun (linkki ohjaa artikkeleihin, jotka sisältävät juuri tähän kirjaan liittyvää oheistietoa). Erityisesti suosittelen tämän romaanin lukemista, sillä tämä on hieno, tärkeä kirja.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Kambodza

8 kommenttia:

  1. Tärkeä kira, johon pitäisi joskus satsata lukuhetken verran aikaa....

    Kiitos kattavasta arviostasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, tämä todella on tärkeä ja hieno kirja! Suosittelen tätä vahvasti, toivottavasti lukisit tämän joskus -- haluaisin kovasti kuulla, miten sinä kirjan koet.

      Kiitos kommentistasi! <3

      Poista
  2. Sara, hieno arvio vaikuttavasta kirjasta! <3 Kyllä Terhi Rannela on oikealla tiellä, kun haluaa parantaa maailmaa, ja tekee sen näin ravistelevasti. Kärsimyksestä pitää kirjoittaa, jotta jotain opittaisiin. Toivottavasti tähänkin kirjaan tartuttaisiin rohkeasti, sillä toivo jää elämään vahvana sen sivuilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, kiitos! <3 Tästä olikin puhetta juuri muutama päivä sitten: Punaisten kyynelten talosta oli ihan kauhean vaikeaa kirjoittaa. Mutta puhut asiaa, tämänkaltaisten kirjojen kirjoittaminen on hieno ja tärkeä teko. Ihailen Rannelaa todella paljon. Toivottavasti kirja saavuttaisi paljon lukijoita. <3

      Poista
  3. Vaikuttava kirja ja aiheesta, josta en tiennyt juuri mitään. Tätä luin ns. henki kurkussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en vain pystynyt tätä lukemaan...Tällainen voi joskus olla paatunut dekkarien lukija. Kovin, mitä olen lukenut on Nadeem Aslamin Elävältä haudatut, joka kertoo Afganistanin naisista ja vähän muustakin.

      En voi mitenkään muuta kuin ihailla kirjailijaa, että hän kesti taustoittaa tätä aidosti. Tärkeä aihe. Kiitos tästä!

      <3

      Poista
    2. Mai, vaikuttava kirja todellakin. Ei tätä voinut itkemättä lukea.

      Poista
    3. Leena, minustakin on paljon helpompaa lukea rankkojakin dekkareita, kuin tällaisia oikeisiin rankkoihin historiallisiin tapahtumiin perustuvia romaaneja. Kyllä tätä Rannelan kirjaa lukiessakin oli pakko pitää taukoja ja hengitellä välillä syvään... Tuo Elävältä haudatut on kiinnostanut jo pitkään, joten kiitos muistutuksesta! Pitää etsiä kirja jostain luettavaksi.

      Ja kyllä, ei voi kuin ihailla Rannelaa. Raskas, raskas työ tämä on ollut.

      <3

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...