Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa


Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa. Kuiskauksia (Kirjapaja, 2007. 130 sivua.)

  Jos muistelemme näkemiämme elokuvia, teatteriesityksiä tai maalauksia, jotka ovat tehneet meihin vaikutuksen, muistamme yleensä vain muutamia, ehkä hyvinkin harvoja. Voimme tuntea älyllistä kiinnostusta useita kirjoja kohtaan, mutta vain ani harva järkyttää meitä niin, että muistamme sen aina, kun meiltä kysytään: "Mikä on paras kirja, jonka olet lukenut?" Kirjoissa, jotka silloin mainitsemme, on aina mukana osa tuota sisäistä näkyämme. Taiteilija on ammentanut omasta sisäisestä näystään ja koskettanut meitä luomuksellaan. Hän on osunut yhteiseen todellisuuteemme. Ja vielä enemmän, hän on osunut yhteiseen jaettuun henkiseen todellisuuteemme! Me olemme saaneet osaksemme kauneutta ja ymmärtäneet sen oman kauneutemme osana ja yhteydessä.

Hannu-Pekka Björkmanista on muodostunut viimeisen vuoden aikana sielukirjailijani, jonka sanoja janoan, ja jonka tekstit synnyttävät mielessäni jatkuvasti jotakin uutta. Samaan tahtiin, kun opin lisää kirjailija ja näyttelijä Björkmanista, opin uutta itsestäni - olemme kuin yhteisellä matkalla, jonka päämääränä on jonkinlainen syvempi henkinen ymmärrys. Luin viime pääsiäisenä esseekokoelman Kadonneet askeleet, ja joulunalusaikaan kolumnikokoelman Välähdyksiä peilissä, ja kirjoittaessani jälkimmäisestä blogiini pohdin seuraavaa: "Välähdyksiä peilissä ei ole kirja. Se on tunnetila tai elämys, jaettu sielunmaisema, palanen yhteistä kokemusta ja ajatusta, jonka olemme kirjailijan kanssa kokeneet eri paikoissa eri aikaan, erilaisissa elämissämme, ja silti kuin käsi kädessä kulkien." Ja kun nyt lukiessani tätä kirjailijan esikoisteosta törmäsin tekstini aloittavaan sitaattiin, ajatukseen yhteisestä henkisestä todellisuudesta, en ollut uskoa silmiäni. Juuri noin minä ajattelin lukiessani Björkmania edellisen kerran joulukuussa! ♥

Valkoista valoa on eräänlainen ihmismielen ja olemassaolon tutkielma. Esseissään Björkman pohtii suhdettamme uskontoon ja kulttuuriin, sekä tätä aikaa, jossa elämme. Tätä materialismin leimaamaa aikaa, jossa onnen tai onnellisuuden tavoittelu erilaisin keinoin on noussut tärkeämmäksi päämääräksi, kuin pyrkimys uskoon tai hengellisen pääomaan. Erityisesti kirjailija nostaa esiin teatterin ja uskon ambivalentin suhteen, taiteen ja uskonnon jatkuvan yhteyden ja vuoropuhelun kautta aikojen, sekä oman näyttelijän työnsä suhteessa uskoonsa. On kiehtovaa lukea hänen ajatuksiaan siitä ristiriidasta, joka näyttelijän ja taiteilijan roolin ja siihen usein liittyvän tietynlaisen - melko vapaamielisen - taiteilijaelämän ja toisaalta hengellisyyden välillä vallitsee. Hallitusti rönsyilevän ja asiaa monessa valossa tarkastelevan pohdinnan jälkeen Björkman päätyy hienoon ajatukseen siitä, miten hengellisyys on lopulta vahvasti läsnä myös hänen työssään taiteilijana: Jos yksi uskonnon sisällöistä on ihmisten yhteys ja vuorovaikutus sekä fyysisellä että henkisellä tasolla, on teatterilla myös hengellinen tarkoitus.

Björkman pohtii paljon sitä, miten taide kulkee ihmisen mukana läpi elämän. Taiteen sisältämä voima ja kauneus saavat ihmisen palaamaan sen pariin kerran toisensa jälkeen, ja erityisesti ne rakkaimmat taideteokset juurtuvat meihin toimiakseen oppainamme. Puhuttelevia ovat myös ajatukset siitä, miten hengellisyys ja taide elävät rinnakkain ja sisäkkäin, ja miten ne välillä hyljeksivät toisiaan. Teksti inspiroi ja saa lukijan pohtimaan myös omaa suhdettaan taiteeseen ja uskontoon.

  On esityksiä, joiden parissa tuntee olevansa mysteerin äärellä. Ne ovat niitä harvinaisia hetkiä, jolloin tunnemme kokevamme ihmeen. Kun emme pysty ymmärtämään, mitä meissä tapahtuu. Meitä liikuttaa selittämättömästi jonkun näyttelijän yksittäinen repliikki tai ele. Joskus koko esitys vyöryy ylitsemme vastustamattomalla voimalla. Nämä hetket ovat usein hyvin henkilökohtaisia, ja niistä voi olla jopa vaikea puhua ääneen. Ne pikemminkin johtavat hiljaisuuteen.

Minä olen taiteen suurkuluttaja. Taide eri muodoissaan on minulle valtava voimavara ja se lähde, josta ammennan henkistä pääomaa, ja niitä aineksia, joiden avulla teen jatkuvaa kasvua ja matkaa ihmisenä. Björkmanin ajatusten myötä jäin miettimään, mikä tai mitkä esitykset ja taide-elämykset ovat olleet minulle niitä harvinaisia ihmeitä, jotka ovat vyöryneet ylitseni ja jääneet sisälleni elämään. Voisin luetella useammankin, mutta ehkä suurimpana ja merkityksellisimpänä mieleeni aina nousee Leena Landerin romaaniin perustuva ja edesmenneen Ossi Räikän Tampereen Työväen Teatteriin vuonna 1995 ohjaama näytelmä Tummien perhosten koti. Kävin katsomassa kyseisen näytelmän kahdesti, ja se liikutti sisälläni jotakin niin peruuttamattomasti, etten sen nähtyäni ollut enää sama.

Björkman pohtii kirjassaan myös vapaaehtoista ja itse valittua yksinäisyyttä, sen merkityksellisyyttä luovuuden edellytyksenä, sekä yksinäisyyden sielunhoidollista vaikutusta. Sitä, miten yksinäisyyteen olisi hyvä malttaa pysähtyä, sillä se opettaa meitä muun muassa katsomaan taidetta. Tunnistin tekstistä paljon omia ajatuksiani, ja paljon yksin maailmalla matkustelevana seuraavat sanat soivat sisälläni tuttuina ja lukuisia kertoja omakohtaisesti koettuina:

  Kun matkustaa yksin, katsoo maisemaa hetken pidempään, ehkä miettien, mitä hän, jonka kanssa näyn haluaisi jakaa, siitä sanoisi, tai miten sen hänelle kuvailisi. Hetken kuluttua kuvitteellinen vuoropuhelu lakkaa. Alkaa matkan toinen vaihe. Alkaa ystävyytemme viileisiin hämäriin kirkkoihin, tuntemattomiin maalauksiin, varhaisiin kävelyretkiin ja sateen odotukseen. Hiljaisuuteen.

  Yksinäisyys pudottaa pois sosiaaliset roolimme ja kääntää huomion sisäänpäin. Asioiden katsominen hiljaisuudessa ilman ulkoisia kontakteja, ilman koetun sanallista purkamista, luo tilanteen, jossa vaikutelma kirkastuu ja syvenee. Olettaen, että yksinäisyys on valittua, ei pakon sanelemaa.

Valkoista valoa on jollakin tapaa hieman vaikeammin lähestyttävä tai hitaammin avautuva kuin sen jälkeen ilmestyneet kaksi teosta, mutta se on vähintään yhtä timanttisen hieno kuin nekin. Kirjaa ei arvaisi esikoisteokseksi, se on kirjoitettu niin taidokkaasti ja sen ajatukset ovat niin tarkkaan punnittuja ja pohdittuja - se on kuin täydellisen sileäksi hioutunut kivi, jota virtaava vesi on lempeästi käsitellyt satojen vuosien ajan. Teoksen rivien väleissä on jotakin melkein pyhää: Björkmanin teksteissä on läsnä ihmeellinen rauha, joka valtaa lukiessa mielen ja hivelee sielua. Kuten muissakin Björkmanin teoksissa, ihastuin tälläkin kertaa erityisesti siihen, miten mies siteeraa hienoja ajatuksia hienoilta kirjailijoilta - esimerkiksi Bo Carpelanilta, Thomas Tranströmeriltä, Paavo Rintalalta, Fjodor Dostojevskiltä ja Marcel Proustilta - ja jalostaa niiden avulla omaa pohdintaansa.

Lienee sanomattakin selvää, että rakastin tätäkin teosta. Valkoista valoa saa mieleni kaipaamaan paitsi taiteen äärelle, myös rauhaan ja hiljaisuuteen, ja huomaan jälleen kerran pyöritteleväni mielessäni ajatusta viikonlopun mittaisesta retriitistä jossakin etäällä, luonnon keskellä, vain omat ajatukset ja hiljaisuus seuranani. Oloni on samalla hieman haikea, sillä olen lukenut nyt kaiken Björkmanilta tähän mennessä julkaistun, ja voin vain jäädä odottamaan kirjailijan seuraavia teoksia. Onneksi on kuitenkin niin, etteivät Björkmanin huikean hienot teokset tyhjene yhdellä, kahdella, tai edes kymmenellä lukukerralla, ja siksi voinkin uutta odotellessani aina palata näiden tärkeiksi ja rakkaiksi muodostuneiden sielukirjojeni pariin.

Valkoista valoa lukiessa kannattaa kuunnella tätä puhdasta kauneutta. Ja kirjasta on ihan hiljattain kirjoittanut myös Kirjojen kamarin ihana Katja. Käykääpä kurkkaamassa!

***

Tämä teos sopii täydellisesti juuri ystävänpäivään, sillä Björkmanin tekstit saavat minut samaan tapaan kiitolliseksi ja liikuttuneeksi, kuin aito ystävyys ja välittäminen. Siispä hyvää ystävänpäivää, te ihanat! ♥

Kommentit

  1. Kirjoitit hyvin kauniisti rakkaasta kirjasta. Toivottavasti Björkman kirjoittaa jo lisää...

    Hyvää ystävänpäivää, ystäväinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista sanoistasi, ihana ystäväni! ♥ Ja kyllä, ihan samaa toivon!

      Poista
  2. Kaunis kirjoitus kiinnostavasta kirjasta ja taiteen vaikutusvoimasta, kiitos!

    VastaaPoista
  3. Oi tätä ihanaa Valkoista valoa... Ja kirjoitat taas niin ihanasti ja kauniisti <3 Björkmanissa todella on sielukirjailijan hellivää syvyyttä, hän osaa puhutella sielun ja sydämen syvyyksiä, asetella sanoihinsa jotakin pyhää...

    Tuo kaiho on niin kummallinen ja kiehtova tunne - tuo, kun on lukenut tietyltä kirjailijalta kaiken, eikä olekaan enää uutta... Mutta niin kuin sanot, Björkmanin teokset eivät tyhjene, vaan matka saa jatkua uudestaan ja uudestaan. Huomaatko: rohkenen olla kanssasi samaa mieltä, vaikka olenkin lukenut itse vasta tämän... Nyt koetan kovasti malttaa vielä hetken, ennen kuin astun Kadonneisiin askeleisiin...

    Ja oi, niin ihanan kiehtovaa on sekin, että myös täällä kirjojen äärellä saatamme kokea hetkiä, joina jaamme henkisiä todellisuuksia... Taiteen voima on huikea <3 Ja minusta tuntuu, että sinussa elää taiteen syvä henki <3

    Kiitos hienosta kirjoituksestasi Sara ja ihania päiviä! Toivokaamme, että Björkman kirjoittaa meille vielä monta hienoa teosta lisää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kirjasiskoni! ♥ Kiitos aivan ihanasta kommentistasi ja kauniista sanoistasi!

      Björkmanin tekstit ovat tosiaan melkein käsittämättömän puhuttelevia. Ja olen aivan varma, että sinäkin tulet rakastumaan Kadonneisiin askeleisiin ja Välähdyksiin peilissä.

      Lausut viisaita sanoja. ♥ On niin mahtavaa ja ihmeellistä, miten kirjat ja kirjallisuus tuovat ihmisiä yhteen, ja miten niiden parista voi löytää niin samanhenkisiä sieluja. Taiteessa ja kirjallisuudessa on todella väkevää voimaa. Ja voi, miten ihanasti sanot - se sama henki elää sinussa tuplasti väkevämpänä. ♥

      Kaunista viikon alkua ja talven valoa sinne!

      Poista
  4. Kiitos Sara! <3 Luettuani juttusi piti rientää kirjahyllylle ja poimia Valkoinen valo yöpöydälle. Ihana kirja ja täynnä post it -lappuja! ; )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joana, rakas ystävä. ♥ Mietin vieläkin sitä, että kunpa olisin päässyt kanssasi kuuntelemaan Björkmania messuille... voi aah. Minulta muuten puuttuu Valkoinen valo omasta hyllystä, vaikka muut kaksi sieltä löytyvätkin. Asia pitää korjata. :) Ihana kirja todellakin! ♥

      Poista
  5. Kiitos sinulle Sara ihanainen, että tuot Björkmania esille! Luin häntä taas eilen, sukelsin hänen kanssaan keskiaikaiseen maalaustaiteeseen ja huomasin jälleen hänen kykynsä tuoda näkemänsä ja kokemansa lähelle lukijaa.

    Valkoista valoa on seuraava Björkmanini. Säästän kirjaa pääsiäisajan luettavaksi <3

    Kiitos tästä, ihana Sara! <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit