Murakamin Norwegian Wood, kirjasta elokuvaan

Haruki Murakami: Norwegian Wood (Tammi, 2012. 426 sivua. Alkuteos Noruwei no mori, 1987. Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood, 2000. Suomentanut Aleksi Milonoff.)

  Luin Naokon kirjeen uudestaan ja uudestaan, ja joka kerta minut täytti sama sietämätön suru, jota tunsin aina kun Naoko katsoi minua silmiin. En osannut käsitellä surua; minulla ei ollut paikkaa, mihin sijoittaa tai kätkeä se. Niin kuin ulkona puhaltava tuuli, suru oli muodotonta ja painotonta, eikä siihen voinut takertua. Maisema ympärilläni vain lipui ohitseni enkä saanut selvää, mitä minulle yritettiin sanoa.

Luin Norwegian Woodin vuosi sitten ensin englanniksi ja rakastuin siihen päätä pahkaa. Koska olen kirjoittanut kirjasta jo kertaalleen, en mene sen juoneen enää syvällisemmin, vaan keskityn nyt lähinnä siihen, miltä romaani on tuntunut uudelleen luettuna, ja miten olen kokenut kirjasta tehdyn elokuvan. NW:lla on ollut minuun ihmeellisen koukuttava vaikutus. Olen lukenut kirjan nyt jo kolmesti, ja katsonut pariin otteeseen myös sen pohjalta tehdyn elokuvan. Edelleenkin se on ehdottomasti lempiromaanini Murakamin tuotannosta, vaikka olenkin lukenut jo muitakin miehen teoksia.

Koska tarina ja romaanin miespäähenkilön monimutkainen suhde kahteen naiseen on ollut uusilla lukukerroilla jo vanhastaan tuttu, olen voinut keskittyä kauniiseen kieleen ja sujuvaan kerrontaan, sekä suomennosta lukiessani erityisesti taidokkaaseen käännökseen. Suomentaja Aleksi Milonoff on tehnyt niin hienoa työtä, että suomenkielisen käännöksen teksti on tuntunut lukiessa vielä englanninkielistä käännöstäkin kauniimmalta. Ikään kuin Milonoff olisi kyennyt lisäämään romaaniin vielä yhden ekstraripauksen taianomaisuutta. Kerta toisensa jälkeen NW hurmaa minut utuisen kauniilla tunnelmallaan, unenomaisuudellaan ja jotenkin ihmeellisen tyylikkäällä arkisuudellaan.

NW oli aikoinaan ensimmäinen lukemani Murakamin romaani, joten en silloin pystynyt vertailemaan sitä muuhun miehen tuotantoon. Nyt, luettuani enemmänkin Murakamia, olen löytänyt uusintakierroksillani paljon yhtymäkohtia muihin miehen kirjoihin, erityisesti Sputnik-rakastettuuni. Kirjoissa on useampikin kohtaus, joissa kirjailija on käyttänyt pitkälti samoja aineksia; yöllä sekavasti käyttäytyviä naisia, omituisia ja osin vaille selityksiä jääviä katoamisia, sekä vanhemman naishenkilön menneisyydessä tapahtuneita ikäviä asioita, jotka ovat jättäneet omat polttomerkintänsä henkilön sieluun. Nyttemmin olen huomannut myös muita asioita, joihin en ensilukemalla osannut kiinnittää huomiota; Norwegian Woodissa Murakami peilaa henkilöhahmojensa kautta muun muassa omaa henkilökohtaista rakkauttaan jazzmusiikkiin, sekä arvostustaan F. Scott Fitzgeraldin teoksiin, joita hän on itse aikoinaan kääntänyt japaniksi. NW:ssa muuten päähenkilö Toru Watanaben klassikoita ja juuri Fitzgeraldia lukeva ystävä Nagasawa lausuu erään kuolemattoman ajatelman: Jos lukee samoja kirjoja kuin muut, ajattelee niin kuin muut.

Norwegian Woodin filmaamiseen Haruki Murakami suostui viiden pitkällisen harkintavuoden jälkeen. Samannimisen elokuvan (Norwegian Wood, Japani, 2010) sai kunnian ohjata Tran Anh Hung, joka on ollut aikoinaan Oscar-ehdokkaana elokuvastaan Vihreän papaijan tuoksu. Elokuvana Norwegian Wood on varsin uskollinen romaanille. Joitakin sivujuonteita on jätetty pois (kuten esimerkiksi Reikon tarina), ja joitakin kohtauksia on muutettu hieman realistisemmiksi kirjaan nähden (esimerkiksi kohtaus, jossa Naoko käy yöllä Watanaben luona tämän ollessa naisten mökissä Kioton vuoristossa). Harmikseni myös eräs suurimmista lempikohtauksistani kirjassa on jätetty kokonaan pois, taianomainen kohtaus jossa Midori ja Watanabe juovat olutta parvekkeella ja Midori laulaa kitaralla säestäen folk-kappaleita tulipalon riehuessa naapuritalossa ja valkeiden tuhkahiutaleiden leijaillessa ilmassa.

Elokuva on visuaalisesti huikean hieno! Luontoa, sen värejä ja vuodenaikoja hyödynnetään hienosti, ja komeat maisemat herättävät vahvan Japanin-matkakuumeen. Myös näyttelijävalinnat ovat harvinaisen onnistuneita. Kenichi Matsuyaman esittämä Watanabe on juuri sellainen järkevä, normaali ja tavallisenoloinen japanilaisnuorukainen, jollaiseksi hänet romaanin perusteella kuvittelin. Myös eloisa, hauska ja rakkautta kipeästi kaipaava Midori (Kiko Mizuhara) vastaa erinomaisesti kirjan antamaa kuvaa. Romaanissa Naokon ystävä Reiko kuvataan selkeästi keski-ikäiseksi, ja ryppyineen jopa hieman rupsahtaneeksi - elokuvassa Reikoa esittävä Reika Kirishima on kaunis, nuorekas ja sileäihoinen, mutta roolissaan uskottava ja aito. Upeimman roolityön tekee kuitenkin Rinko Kikuchi, jonka Naoko on niin herkkä, hauras ja särkynyt, että häntä tekee melkein kipeää katsoa.

Elokuva on juuri niin voimallinen, unenomainen, kaunis ja koskettava (ja jopa eroottinen!) kuin kirjakin. Suosittelen sitä kaikille Murakaminsa lukeneille - tässä tapauksessa mielestäni kannattaa juurikin ensin lukea kirja, sillä tavoin tämä kiehtova ja sopivan taiteellinen elokuvakin varmasti antaa enemmän.