Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Pekka Hiltunen: Sysipimeä (WSOY, 2012. 362 sivua.)

  Sellaista ei tapahtunut. Ajatusta oli vaikea ottaa vastaan. Tämä oli Lontoo, järjestyksen ja sivistyksen kaupunki, joukko vanhoja pieniä kyliä jotka olivat kasvaneet yhteen ja levinneet metropoliksi, koonneet miljoonien väestön ja silti säilyttäneet rauhanomaisen rinnakkaiselon tuntunsa. Tämä oli Englanti. Täällä ei asuttu keskellä Etelä-Amerikan huumesotia tai Intian mellakoita. 
  Kolme murhattua uhria oli uutinen, jolle kaikki halusivat selityksen.

Lontooseen sijoittuva Sysipimeä jatkaa Hiltusen Studio-sarjaa.Tarina alkaa, kun joku kaappaa YouTubessa yksityishenkilöiden tilejä lisätäkseen niille tyhjiä videoita. Vaikka kuvaruutu on musta ja videot ovat täydellisen äänettömiä, ne raottavat ovea johonkin pimeään paikkaan. Tämän joukon pimeyden kuvauksia on tarkoitus herättää pelkoa, ja näin tapahtuukin - viimeistään siinä vaiheessa kun mustien ja mykkien videoiden tilalle alkaa ilmestyä silmittömän väkivaltaisia kuvia. Kun lopulta alkaa löytyä raa'asti murhattuja uhreja, käy selväksi että poliisi on tekemisissä harvinaisen pahuuden kanssa, jonkun joka osaa käyttää pimeyttä siinä missä muut käyttävät valoa.

  Ja vaikka videot ovat täydellisen äänettömiä, kyllä niihin liittyy ääni. Se syntyy katsojien hämmennyksestä, kaikesta ihmetyksestä ja keskustelusta, jonka videot saavat aikaan. Epäuskoisista pahoinvoinnin ja säikähdyksen äänistä, joita pääsee ilmoille, kun katsoo videota, jossa potkitaan.

Samaan aikaan Studion väki ponnistelee saadakseen puhdistettua suositun radiojuontajan maineen. Miestä on suorassa radiolähetyksessä syytetty alaikäiseen tyttöön kohdistuneesta lähentelystä, ja syytön mies on vaarassa menettää kaiken perättömän väitteen vuoksi. Kuten arvata saattaa, Mari joukkoineen päätyy selvittämään myös YouTube-kaappauksiin liittyviä surmatekoja, mutta pian he saavat huomata olevansa itsekin hengenvaarassa.


Luin viime vuoden alussa Hiltusen esikoisteoksen Vilpittömästi sinun, joka jätti hyvän jälkimaun ja positiivisen odotuksen sarjan seuraavaa osaa kohtaan. Kun Sysipimeä sitten ilmestyi, tuntui se jakavan lukijoiden mielipiteitä ainakin täällä Blogistaniassa, osa on pitänyt kirjasta kovasti ja toinen osa taas kokenut pettymyksen mainion esikoisteoksen jälkeen. Tartuinkin kirjaan uteliaana. Iloiseksi yllätyksekseni sain todeta että minulle Sysipimeä toimi huomattavasti paremmin kuin edeltäjänsä, joka ei siis myöskään ollut huono teos - päinvastoin. Saatuani luku-urakan päätökseen miltei hihkuin innosta ja ylpeydestä, mahtavaa että Suomesta on löytynyt näin hengästyttävän hyvä jännityskirjailija, jonka lahjat on huomattu ulkomaillakin. Olen äärettömän iloinen että ainakin esikoisteoksen käännösoikeudet on myyty useaan maahan. (Lämpimästi onnea Hiltuselle, mikäli hän ikinä piskuiseen blogiini sattuu eksymään! :)

Kuten esikoisromaanissaankin, myös Sysipimeässä Hiltunen kuljettaa rinnakkain kahta erillistä juonikuviota. Pääosassa ovat selkeästi YouTube-kaappaukset ja niihin liittyvät raa'at henkirikokset radiotoimittajan vaikean tilanteen selvittelyn jäädessä hieman valjuksi sivujuonteeksi. Molemmissa juonihaaroissa käsitellään kuitenkin kiinnostavia teemoja (viharikoksia, internetin kammottavia lieveilmiöitä ja median usein kohtuuttomankin suurta voimaa), ja lopulta Hiltunen onnistuu solmimaan kaikki langanpäät yhteen niin että tuloksena on toimiva kokonaisuus. Sysipimeän mielen kuvaajana hän on suorastaan hyytävän hyvä.

Pidän kovasti Hiltusen luomasta henkilökaartista. Studiota johtaa suomalainen Mari, jolla on merkillinen mutta kiehtova kyky lukea ihmisiä. Esikoisdekkarissa Marin hahmo tuntui jäävän hieman etäiseksi ja ohueksi, mutta tässä toisessa osassa nainen saa mukavasti lihaa luidensa ympärille, hänen taustojaan valotetaan juuri sopivasti ja hänestä kasvaa ehjä ja kiinnostava päähenkilö. Toisessa pääosassa on niin ikään lontoolaistunut suomalaisnainen, graafikkona työskentelevä Lia, sosiaalinen erakko joka herätti kiinnostukseni jo sarjan ensimmäisessä osassa. Studion muut henkilöt - yksityisetsivä Paddy, viisikymppinen näyttelijätär Maggie, brasilialainen tietokonehakkeri Rico, kuusikymppinen Bettys & Taylors -teetä rakastava ruotsalaispuuseppä Berg ja hänen koiransa Gro - luovat kiehtovan vaikutelman ryhmästä teräksenlujia ammattilaisia, joilla on sydän ja arvot paikallaan. Studion väki on iskujoukko, tarvittaessa vaarallinen yhdistelmä voimaa, taitoa ja määrätietoisuutta. Hiltusen hahmoihin on helppoa kiintyä, heidän puolestaan pelkää ja toivoo, heidän kanssaan suree ja iloitsee. Ja kyllä, kirjassa tapahtuu sellaistakin, mikä sai minut kurkottelemaan nenäliinapakettia.

Hiltunen kirjoittaa sujuvasti, ja Sysipimeä tuntuu sekä teemoiltaan että tarinaltaan jotenkin hyvin kansainväliseltä jännitysromaanilta. Se ahdistaa ja pelottaa juuri sopivasti, kerronta juoksee kuin hirvi, ja kirjaa on suorastaan pakko ahmia jotta saisi pian tietää miten kaikki lopulta selviää. Mielenkiintoa ja viehätystä ainakin omalla kohdallani lisää vielä tapahtumapaikka; Hiltusen vakuuttava Lontoon-tuntemus näkyy läpi romaanin ja se antaa Sysipimeälle oman tyylikkään silauksensa. Luen äärettömän harvoin dekkareita uudelleen (käytännössä sen kunnian on saanut vain lyömätön Dame Agatha), mutta Hiltusen kirjat haluan lukea joskus uudestaan, sen verran mainioita ne ovat! Luulenkin lukevani ne uudelleen viimeistään sitten, kun koko moniosaiseksi suunniteltu sarja on kokonaisuudessaan julkaistu. Nyt en malttaisi millään odottaa sarjan seuraavaa osaa! 

Sysipimeän ovat lukeneet monet muutkin kirjabloggaajat, käykääpä lukemassa vaikkapa mitä Annika K, Norkku, Booksy, Arja ja Jenni ovat kirjasta pitäneet.