Leena Krohn: Tainaron

Leena Krohn: Tainaron. Postia toisesta kaupungista (Teos, 2006. 138 sivua. Ensimmäinen painos WSOY, 1985.)

  Jos kaupungin äänet hetkeksi mykistyisivät, voisin kuulla vaivihkaisen murenevan äänen kuin hiekkakuopan seinämästä olisi lähtenyt liikkeelle hiekkapuronen. Ja elinvoima, jota uskoin ehtymättömäksi, juoksee juoksemistaan jonnekin, missä kukaan ei voi sitä käyttää.

  Tämäkö on sitä mitä kutsutaan vanhenemiseksi? Näenkö minä sen kaikkialla, vaikka se on vain sisälläni? Ja se mikä ennen oli iloa ympärilläni, oliko sekin vain pelkkää heijastusta? Mutta kuinka siinä tapauksessa voin ollenkaan tietää, mikä ja millainen on Tainaron...

Tainaronin minäkertoja kirjoittaa kolmekymmentä kirjettä jollekin (ystävälleen? entiselle rakastetulleen?) entiseen kotimaahansa. Hän on muuttanut Tainaroniin, saapunut sinne valkealla laivalla painavasta syystä jota ei enää itsekään muista. Uudessa kotikaupungissaan hän on muukalainen, joka opettelee kaupungin ja sen erikoisten asukkaiden tapoja ja tottumuksia, ja yrittää ymmärtää kaikkea kokemaansa. Opastajanaan hänellä on ystävä, loputtoman kärsivällinen ja ystävällinen Jäärä, joka avaa kertojalle vierasta kulttuuria ja vieraan kaupungin käytäntöjä. Kirjeissään minäkertoja kuvailee elämäänsä ja asioita joita hän on nähnyt ja oppinut.

Leena Krohnin tuotanto on jo pitkään kiinnostanut minua paljon, mutta pelottanut vielä enemmän. Ilselän Minna luki viime viikolla Krohnin uusimman, Hotel Sapiensin, ja kommenttikentässä käydyn keskustelun myötä tavallaan haastoi minut lukemaan Tainaronin. Kirja on nyt luettu ja ensikosketus Krohniin saatu, joten kiitosta vaan sinne Ilselän suuntaan (luehan Minna nyt vuorostasi se Sahlbergin Yhdyntä! :)!

Tainaron oli kyllä todella erikoinen lukukokemus! Se on selkeästi fantasiaa, mutta ei missään nimessä tyypillistä sellaista. Krohn kirjoittaa kauniisti ja jotkut lauseet olivat niin viehättäviä, että pysähdyin maistelemaan niitä pidemmäksi aikaa. Kirjaa on tavallaan vaikeaa ymmärtää, enkä olekaan sen luettuani yhtään varma siitä mitä luin, tai ymmärsinkö lukemastani lopulta paljoakaan. Lukukokemuksena Tainaron oli kuitenkin hieno ja jotenkin oudolla tavalla vahvasti filosofinen. Kirjasta löytyy varmasti yhtä monta tulkintaa kuin on lukijoitakin, ja itse tavoitin siitä monia hienoja ajatuksia, jotka poikivat päässäni lisää ajatuksia omasta elämästäni ja omista kokemuksistani. Teksti sisältää ilmiselvästi paljon symboliikkaa, ja lienee aivan sallittua että kukin lukija tulkitsee sitä vapaasti omalla tavallaan. Tainaron on kuin se palapelin iso, muodoton pala, joka ei mahdu mihinkään tarkkarajaiseen lokoseen, siksi sitä pitäisi mielestäni lukeakin mieli avoimena, yrittämättä runnoa sitä pieniin, ahtaisiin raameihin. Tämä teos ei myöskään jättäne ketään kylmäksi, luulisin.

Tainaron on siis kaupunki jossakin toisessa maassa, kenties jossakin toisessa ulottuvuudessa. Se muistuttaa vähän Espanjaa ja erityisesti Kanariansaaria - se sijaitsee tuliperäisellä vyöhykkeellä, kaupungin reunalta alkavat hiekkadyynit ja kimmeltävä meri, Okeanos, kaupungissa on kuumaa ja siellä vietetään päivisin siestaa - mutta kuitenkaan sillä ei ole mitään tekemistä minkään meidän tuntemamme maailman kanssa. Tainaron tarjoaa kiehtovan rinnakkaismaailman tähän meidän maailmaamme nähden, se tuntuu matkalta jonnekin kauas toiseen todellisuuteen.

Tainaronin asukkaat ovat eräänlaisia hyönteisiä, heillä on siipiä, selkäpanssareita ja mustia helmisilmiä. Kaupungista löytyy asukkaita joka lähtöön; on muun muassa kerjäläisiä ja ritareita, pieniä hohtavia tulikärpäsiä, vanha, unohdettu ruhtinas, kaupunginmittari, roikkuja ja matkijoita. Hahmot ovat loputtoman kiehtovia ja kekseliäisyydessään ilahduttavia! Krohnin teksti on hypnoottista ja lumoavaa, mutta toisaalta vähän pelottavaakin. Se sisältää myös pieniä kauhukertomusten elementtejä ja ahdistavaa tunnelmaa esimerkiksi kertomuksissaan alati synnyttävästä kuningattaresta, polttouhreista, tai mystisestä äänestä jolle ei löydy selitystä. Mutta enemmän Tainaronista mieleeni jäi sen alakuloinen kauneus, vihreät poppelit, somat pikku kahvilat, siitepöly, joka saa ilman pölisemään kimaltavana usvana, kultaiset kupolit, valkoiset viirit, ja meri, jonka siniset sydänvedet siintävät kaukana. Ja siinä, miten kaupunki vaipuu talvisin horrokseen ja muuttuu nukkujien maaksi, oli minusta jotain surumielisen kaunista - se oli hirveän kauniisti kuvattu. Jollakin lailla Tainaron toi mieleeni yhdistelmän taivasta ja Tuonelaa.

Kertomus herätti minussa lopulta samankaltaisia ajatuksia, kuin matkustaminen johonkin uuteen, vieraaseen kulttuuriin. Aluksi sitä on itsekin auttamatta muukalainen, kaikki (ihmiset, tavat ja ympäristö) tuntuu oudolta ja erikoiselta, mutta kun uuteen paikkaan pääsee vähitellen sisälle, lopulta samankaltaisuus yllättää. Pohjimmiltaan sielut ja sydämet ovat lopulta melko samanlaisia riippumatta siitä, missä ollaan. Tainaronissa Krohn tuntuu pohtivan useammassakin yhteydessä ajankulua ja vanhenemista. Pienoisromaani sisältääkin jotakin selittämätöntä alakuloa ja vanhuudenheikkoa kaipausta, sekä pysäyttävän ajatelman siitä, miten päivät ovat yhtä pieniä kaikkialla. Tainaron jää mieleeni erikoisena, mutta hienona pienenä romaanina, joka kenties auttoi minua ymmärtämään jotakin, mitä en ehkä itsekään vielä tiedä ymmärtäneeni.

  Maa kantaa tänä yönä kaupunkia vakaasti harteillaan. Taivaskaan ei kulje ja taloilla on pitkät juuret. Minä tunnustan: Lukemattomia kertoja olen joutunut palaamaan ja noutamaan kotiin sen, minkä hylkäsin ja heitin pois arvottomana. Suojavärin alta kuultavat toiset värit, ja kuka tietää, mikä niistä on oikea.

  Kun avaan verhon, näen puolihämärän kadun eikä siellä tapahdu mitään, mutta tyhjyydessä, jota askelet eivät nyt riko, yhtyvät ensimmäisen askelen levottomuus ja viimeisen uupumus.

Tainaronia on luettu muuallakin, esimerkiksi Lurun luvuissa, Tarinauttisen hämärän hetkissä ja Morren maailmassa.