Aila Meriluoto: Talvikaupunki


Aila Meriluoto: Talvikaupunki (WSOY, 1980. 64 sivua.)

Menen itseeni, lahoavaan taloon, 
muurahaiset ovat syöneet reitin hirsien läpi, 
sohvan takana on pesä. 
Imuroin sen pois, ne tulevat uudestaan, 
näen niistä unta. 
Näen unta itsestäni: juoksen ristiin rastiin, 
saan siipiä ja tömähdän seinään. 
Kuljen leveänä virtana itseni yli, 
vinosti lanteilta olkapäälle. 
Kiipeän yläkertaan, kuulen miten nakerran omia 
                                                                    jalkojani, 
lattia tärisee, huojun jo hiljaa.

Viime vuosi oli kahden hienon suomalaisen naisrunoilijan juhlavuosi, kun ensin tammikuussa Aila Meriluoto täytti kunnioitettavat yhdeksänkymmentä vuotta, ja joulukuussa Kirsi Kunnas saman verran. Näistä kahdesta naisesta Kunnas on ollut minulle aina tutumpi, mutta olen jo pitkään halunnut alkaa systemaattisesti tutustua Meriluodon tuotantoon. Talvikaupunki on Meriluodon kymmenes runokokoelma, ja lainasin sen kirjastosta jo viime talvena lukien silloin otteita sieltä täältä. Nyt otin teoksen luettavakseni uudelleen.

Talvikaupungin runot eivät ole sieltä helppotajuisimmasta päästä. Kuitenkin vaikka minulla teosta lukiessani oli koko ajan vähän sellainen olo, etten aivan ymmärrä lukemaani, nautin runoista kovasti. Meriluoto luo maagisia ja hieman mystisiäkin tunnelmia ja mielikuvia. Runot alkavat elää mielessä omaa elämäänsä ja alitajunta alkaa tulkita niitä omalla tavallaan.

Vanha nainen ei katso tuleen vaan tulen viereen 
siihen missä pimeys on tiheä ja jyrkkä, kallioseinämä, 
                                                                  kynnet lipsuvat. 
Tuli on maailma, rangaton tanssijatar, 
itkee nauraa riehuu kuolee 
jatkuvasti ja yhtaikaa. 
Kauhu seisoo vieressä, liikkumaton mies 
pitkä ja musta 
pitää yllä. 
Vanha nainen ei katso maailmaan, 
katsoo kauhuun ja kulkee läpi, tyynesti, 
ei kiipeä, ei paini. 
Vanha nainen nuotion ääressä katsoo veteen: 
keskiyön järvi omavaloinen 
lepakoitten kirjoitus itsestään selvä 
rauha joka ei johda mihinkään.

Kokoelman avaava nimiruno Talvikaupunki on kaunis ja ajatuksia herättävä kuvaus talvisin muodostuvasta sielun kaupungista. Enemmän kuin talven kuvausta, se on pohdintaa siitä, mitä ihminen tiedostaa, ja miten maailma muuttuu: miten hahmot ovat tuttuja mutta uusissa kohdin - runo on omanlaisensa yritys muodostaa kuva maailmasta.

Talvinen kaupunki nousee väljemmin viivoin, 
suistaa yksityiskohdat kuin lumiaura, 
viiltää kadut, uskaltaa rakennukset tyhjään ilmaan. 
Mitä ymmärrät? Mitä näet? 
Istua talvessa, liidulla piirretyssä 
harmaaseen paperiin, 
katsoa kallon sisään missä raskas kaupunki työntyy, 
rasittaa, jäsentyy. Kantaa tätä. 
Natista tämän alla.

Vuodenkierrolla on oma roolinsa Meriluodon runoissa. Talvi saa ajattelemaan maailman muotoa, keväinen yö tuo linnut ja valon, mutta myös jotain sellaista niin tiheää, ettei siitä pääse. Kesä kirjoittaa itsensä kirjeiksi, ja kun ilma on niitä sakeanaan, tulee mieleen lapsuus.  Syksy taas on pieni kuolema, kun elämä supistuu pikkukiveksi ja sujahtaa sormien lomasta. Runot ovat filosofisia ja monimerkityksellisiä, ne saavat pohtimaan, mitä ihminen lopulta elämästä ymmärtää. Myös pienillä yksityiskohdilla - kuten esimerkiksi myyjäisistä ostetulla grillikintaalla - on merkitystä: yksityiskohdat saattavat sisältää monia kerroksia ja niistä saattaa kasvaa paljon kokoaan suurempia mielikuvia:

Mutta nyt on tuoksun vuoro. 
Kohotan kantta, avaan luukun, tuoksu nousee. 
Oreganoa Sisiliastani. Tarinan basilikaa 
jolla tyttö maustoi rakastajansa. 
Joulun tuoksu, piparkakun, odotuksen, 
sen mitä ei vielä ole (ei kai tullutkaan). 
Tuoksu, läsnäoleva: valkosipulin kynnet paistissa, 
cassoulet'n vuorokausi eriaikaisine vivahteineen, 
omenat, kihisevän kuumat, kaneliset, taikinakuoren alla. 
Palanut kohokas ja lautasensirpaleet.

Pienten teemojen lisäksi Meriluodon runoissa on kuitenkin enemmän niitä suuria: hän kuvaa runoissaan rakkautta, elämää ja kuolemaa, ikääntymistä ja ihmisen halua pitää maailma järjestyksessä. Yksi minuun syvimmän vaikutuksen tehnyt runo löytyy kokoelman loppupuolelta, siinä Meriluoto tarkastelee elettyä elämää ja tekee sen jotenkin vaikuttavan katkeransuloisesti.

Taulu jota olen tehnyt kuudettakymmentä vuotta 
on ruvennut ratkaisevasti muuttumaan. 
Ensin ei niinkään sävyeroja, 
Brueghel toki maalasi teilipyöriäkin. 
Mutta tässä ei kuoleman kaakki vedä pääkallojen heleää 
                                                                       kaalikuormaa.
Ajoneuvot ovat toiset. 
En oikein pidä Helvetin-Meriluodosta, 
siinä ei ole hymyä enää. 

Kauan pitäydyin juhlivaan parvekkeeseen, 
ystävien nauruun, kaulan nykäykseen, posken elävään 
                                                                        ryppyfriisiin, 
erityisesti herkuttelin valolla viinilasin kyljessä, 
saman tien maalasin taustalle kaupungin hivelevänä 
                                                                                 utuna, 
kaikki verkkaisesti sortuvat tornit, kaukana vielä, 
tuhon kuhertavan hyväilevän kauneuden. 
Mutta nyt se jo hipoo etualaa, 
valo hätkähtää pakoon, lasi sammuu.

***

Tervehdys vatsatautiparantolasta! :) Blogi on ollut alkuviikon retuperällä ensin töiden ja sitten sairastelun (yöh!) vuoksi, mutta palaan tänään illalla taas kommentointitalkoisiin. Sitä ennen piipahdan tällaisissa ranskalaisissa tunnelmissa - ihanaa!

Kommentit

  1. Sara, kiitokset ihanasta runohetkestä!

    Minusta tuntuu, että runot huhuilevat jo minullekin... Pitkään olikin hiljaista sillä rintamalla.

    Aila on ihana! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, kiitos ihanasta kommentistasi! ♥

      Minullakin on ollut runorintamalla siinä mielessä hiljaista, etten ole aikoihin blogannut yhdestäkään runoteoksesta, vaikka olen runoja lukenut koko ajan tasaiseen tahtiin. Nyt oli siis jo korkea aika! :)

      Poista
  2. Luulin tuntevani Meriluodon koko tuotannon, mutta tämä onkin minulle uutta. Kiitos vinkistä <3

    Aila on ollut innoittajani niin kauan kuin muistan. Hän vähän villiinnyttikin minua, joten taisi äiti takavarikoida minulta yhden Ailan kirjan...No, pari joulua sitten sain joululahjaksi 2 x lasimaalaus hyvin vanhoina painoksina. Ihania.

    Kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, sain puhelun kesken kommentin ja minähän sitä teen vaikka kolmea asiaa yhtäaikaa;) Kommentti vaikuttaa ehkä tönköltä, mutta ei ollut tarkoitus.

      Siis tämän kirjan aion noutaa kirjastosta ja sitten sitä tietysti alkaa tekemään mieli. Onneksi on ystävätär, joka kollaa kirpputoreja yms. Nuo runot ovat yhtä kiinnostavia kuin Aila itse ja hänen rohkea elämänsä.

      Poista
    2. Leena, Meriluoto-fanina sinun on _pakko_ lukea tämä! ♥ Minä olen Meriluodon suhteen vielä aivan noviisi, sillä olen joskus aikoja sitten lukenut joitakin yksittäisiä runoja, mutta siinä kaikki. Nyt aion tehdä asialle jotakin. :) Olen jo hamstrannut kotiin lisää Meriluotoa, runoja ja muutakin, joten uskon että tuo hieno runoilija/kirjailija saa pian täältäkin yhden ihailijan lisää.

      Toivottavasti saat tämän pian käsiisi! ♥

      Poista
  3. Tämä olikin todella mielenkiintoinen tuttavuus! Minullekin Meriluoto on ollut todella tärkeä ja läheinen aina. Tämä taitaakin sopia kevään odotukseen, tässä talven aikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. valkoisiahiutaleita, kiitos kommentistasi! :) Talvikaupunki sopi hyvin tähän kevättalvea odottavaan mieleen, mutta toisaalta siinä on vahvasti myös esimerkiksi syksyistä melankoliaa, joten ellet ehdi kirjan pariin lähiaikoina, tätä voi loistavasti lukea myöhemminkin. :)

      Poista
  4. Meinasin pudota tuolilta, kun luin kirjoituksesi. Meriluodon runot ovat järkyttävän, vavisuttavan vahvoja ja tuot ne esiin tavalla, että minä vaan täällä huokaan.

    Sitten toinen juttu. Kun annoit minulle vinkin siitä Raija Siekkisen siskon Ritva Hellstenin kirjasta Orvot kävi niin, että kommenteissa aloin miettiä Suvi Aholan muistokirjoitusta Siekkiselle. Josta aloin ajatella, että kirjailijoita pitäisi muistaa, kun he vielä ovat elossa ja silloin mieleeni tuli juuri Aila Meriluoto ja mietin jo laittavani blogiin postauksen, johon keräisimme joitakin ajatuksia, tunnelmia yms., jotka sitten lähettäisimme Aila Meriluodolle. Lähettäisimme nyt, että ei sitten Ailan kuoltua tarvitsisi katua, miksi emme niin tehneet.

    Idean käytännön organisointi jäi kuitenkin kesken, mutta tämä idea on edelleen olemassa. Tarvitaan vain tarttuminen toimeen.

    Todellakin tämä kirjoitus ja Ailan runot menivät syvälle. Mikä nainen hän onkaan ja mikä elämä ja mikä nainen sinä oletkaan, kun tämän kaikki niin hienolla tavalla välität. Tämä täällä värisee nyt.

    VastaaPoista
  5. "Menen itseeni, lahoavaan taloon"... Ihana tämä kirjoituksesi, runollisia askeleita pienissä ja suurissa teemoissa. Tunnen Meriluodon tuotantoa hyvin huonosti jos ollenkaan, ja siksikin oli ihanaa lukea kirjoituksesi, viivähtää näissä hänen runoissaan. Kiitos <3

    Olen usein ajatellut tuota runojen ymmärtämistä. Luulen, että olen tullut siihen tulokseen, että runot puhuvat ennen kaikkea juuri alitajunnalle ja sydämelle. Ehkä ymmärtäminen on myös hyvin monikerroksista.

    Tuo Ompun ajatus Meriluodon - ja ylipäätään kirjailijoiden - muistamisesta ajatuksin ja tunnelmin on todella, todella hieno!

    VastaaPoista
  6. Oi, oli varmasti upeita ranskalaisia tunnelmia, olisin tykännyt.
    Minä luin joskus nuorena Meriluodon runoja, sitten oli pitkä tauko, jonka jälkeen luin ne päiväkirjat Vaarallista kokea ja innostuin uudestaan Meriluodosta. Se päiväkirja oli niin rohkea, avoin ja upeasti kirjoitettu. Ja sen jälkeen palasin taas Meriluodon pariin - onneksi.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit