Aila Meriluoto: Talvikaupunki

Aila Meriluoto: Talvikaupunki (WSOY, 1980. 64 sivua.)

Menen itseeni, lahoavaan taloon, 
muurahaiset ovat syöneet reitin hirsien läpi, 
sohvan takana on pesä. 
Imuroin sen pois, ne tulevat uudestaan, 
näen niistä unta. 
Näen unta itsestäni: juoksen ristiin rastiin, 
saan siipiä ja tömähdän seinään. 
Kuljen leveänä virtana itseni yli, 
vinosti lanteilta olkapäälle. 
Kiipeän yläkertaan, kuulen miten nakerran omia 
                                                                    jalkojani, 
lattia tärisee, huojun jo hiljaa.

Viime vuosi oli kahden hienon suomalaisen naisrunoilijan juhlavuosi, kun ensin tammikuussa Aila Meriluoto täytti kunnioitettavat yhdeksänkymmentä vuotta, ja joulukuussa Kirsi Kunnas saman verran. Näistä kahdesta naisesta Kunnas on ollut minulle aina tutumpi, mutta olen jo pitkään halunnut alkaa systemaattisesti tutustua Meriluodon tuotantoon. Talvikaupunki on Meriluodon kymmenes runokokoelma, ja lainasin sen kirjastosta jo viime talvena lukien silloin otteita sieltä täältä. Nyt otin teoksen luettavakseni uudelleen.

Talvikaupungin runot eivät ole sieltä helppotajuisimmasta päästä. Kuitenkin vaikka minulla teosta lukiessani oli koko ajan vähän sellainen olo, etten aivan ymmärrä lukemaani, nautin runoista kovasti. Meriluoto luo maagisia ja hieman mystisiäkin tunnelmia ja mielikuvia. Runot alkavat elää mielessä omaa elämäänsä ja alitajunta alkaa tulkita niitä omalla tavallaan.

Vanha nainen ei katso tuleen vaan tulen viereen 
siihen missä pimeys on tiheä ja jyrkkä, kallioseinämä, 
                                                                  kynnet lipsuvat. 
Tuli on maailma, rangaton tanssijatar, 
itkee nauraa riehuu kuolee 
jatkuvasti ja yhtaikaa. 
Kauhu seisoo vieressä, liikkumaton mies 
pitkä ja musta 
pitää yllä. 
Vanha nainen ei katso maailmaan, 
katsoo kauhuun ja kulkee läpi, tyynesti, 
ei kiipeä, ei paini. 
Vanha nainen nuotion ääressä katsoo veteen: 
keskiyön järvi omavaloinen 
lepakoitten kirjoitus itsestään selvä 
rauha joka ei johda mihinkään.

Kokoelman avaava nimiruno Talvikaupunki on kaunis ja ajatuksia herättävä kuvaus talvisin muodostuvasta sielun kaupungista. Enemmän kuin talven kuvausta, se on pohdintaa siitä, mitä ihminen tiedostaa, ja miten maailma muuttuu: miten hahmot ovat tuttuja mutta uusissa kohdin - runo on omanlaisensa yritys muodostaa kuva maailmasta.

Talvinen kaupunki nousee väljemmin viivoin, 
suistaa yksityiskohdat kuin lumiaura, 
viiltää kadut, uskaltaa rakennukset tyhjään ilmaan. 
Mitä ymmärrät? Mitä näet? 
Istua talvessa, liidulla piirretyssä 
harmaaseen paperiin, 
katsoa kallon sisään missä raskas kaupunki työntyy, 
rasittaa, jäsentyy. Kantaa tätä. 
Natista tämän alla.

Vuodenkierrolla on oma roolinsa Meriluodon runoissa. Talvi saa ajattelemaan maailman muotoa, keväinen yö tuo linnut ja valon, mutta myös jotain sellaista niin tiheää, ettei siitä pääse. Kesä kirjoittaa itsensä kirjeiksi, ja kun ilma on niitä sakeanaan, tulee mieleen lapsuus.  Syksy taas on pieni kuolema, kun elämä supistuu pikkukiveksi ja sujahtaa sormien lomasta. Runot ovat filosofisia ja monimerkityksellisiä, ne saavat pohtimaan, mitä ihminen lopulta elämästä ymmärtää. Myös pienillä yksityiskohdilla - kuten esimerkiksi myyjäisistä ostetulla grillikintaalla - on merkitystä: yksityiskohdat saattavat sisältää monia kerroksia ja niistä saattaa kasvaa paljon kokoaan suurempia mielikuvia:

Mutta nyt on tuoksun vuoro. 
Kohotan kantta, avaan luukun, tuoksu nousee. 
Oreganoa Sisiliastani. Tarinan basilikaa 
jolla tyttö maustoi rakastajansa. 
Joulun tuoksu, piparkakun, odotuksen, 
sen mitä ei vielä ole (ei kai tullutkaan). 
Tuoksu, läsnäoleva: valkosipulin kynnet paistissa, 
cassoulet'n vuorokausi eriaikaisine vivahteineen, 
omenat, kihisevän kuumat, kaneliset, taikinakuoren alla. 
Palanut kohokas ja lautasensirpaleet.

Pienten teemojen lisäksi Meriluodon runoissa on kuitenkin enemmän niitä suuria: hän kuvaa runoissaan rakkautta, elämää ja kuolemaa, ikääntymistä ja ihmisen halua pitää maailma järjestyksessä. Yksi minuun syvimmän vaikutuksen tehnyt runo löytyy kokoelman loppupuolelta, siinä Meriluoto tarkastelee elettyä elämää ja tekee sen jotenkin vaikuttavan katkeransuloisesti.

Taulu jota olen tehnyt kuudettakymmentä vuotta 
on ruvennut ratkaisevasti muuttumaan. 
Ensin ei niinkään sävyeroja, 
Brueghel toki maalasi teilipyöriäkin. 
Mutta tässä ei kuoleman kaakki vedä pääkallojen heleää 
                                                                       kaalikuormaa.
Ajoneuvot ovat toiset. 
En oikein pidä Helvetin-Meriluodosta, 
siinä ei ole hymyä enää. 

Kauan pitäydyin juhlivaan parvekkeeseen, 
ystävien nauruun, kaulan nykäykseen, posken elävään 
                                                                        ryppyfriisiin, 
erityisesti herkuttelin valolla viinilasin kyljessä, 
saman tien maalasin taustalle kaupungin hivelevänä 
                                                                                 utuna, 
kaikki verkkaisesti sortuvat tornit, kaukana vielä, 
tuhon kuhertavan hyväilevän kauneuden. 
Mutta nyt se jo hipoo etualaa, 
valo hätkähtää pakoon, lasi sammuu.

***

Tervehdys vatsatautiparantolasta! :) Blogi on ollut alkuviikon retuperällä ensin töiden ja sitten sairastelun (yöh!) vuoksi, mutta palaan tänään illalla taas kommentointitalkoisiin. Sitä ennen piipahdan tällaisissa ranskalaisissa tunnelmissa - ihanaa!