Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali (Siltala, 2014. 296 sivua.)

  Kun menen uuteen ympäristöön ja tapaan uusia ihmisiä, vierastan kaikkea ja kaikkia, olen itsekseni ylimielinen, argumentoin mielessäni kaikkea ja kaikkia vastaan, etsin ympäriltäni turhamaisuutta ja tuomitsen sen, tyhjänpäiväisyyttä ja tuomitsen sen, pinnallisuutta ja tuomitsen sen, etsin itsepintaisesti tilanteita, joissa voin näkyvästi ja rohkeasti olla eri mieltä mistä tahansa kenen kanssa tahansa. 
  Ja tähän minua ajaa vimma, jota en saa hallintaani. 
Vähän ajan kuluttua, aika pian, alan pitää ihmisistä.
  Ensin hoivaan jotakin Ulla Carlssonin tapaista pienikokoista naista, kannan laukkuja, avaan ovia, järjestän avaimia, autokyytejä, päänsärkytabletteja ja silitysrautoja, kehun ja kannustan (aina vilpittömästi), rauhoitan, lohdutan, puolustan, lasken uskallettua leikkiä, tunnustan sitä ja tätä, puhun väistämättä sivu suuni ja paljastan salaisuuksia, kadun sitä, laulan vähän jos tunnelma niin vaatii, puhun liikaa, en saa poikki puhettani, elämöin ja heiluttelen käsiäni kuin ulkomaalaiset.

  Neljässä päivässä ehdin kiintyä ihmisiin niin että pyydän kaikkien puhelinnumeroita, halaan niitäkin, jotka eivät halua tulla halatuiksi, nieleskelen palaa kurkustani, vilkutan pitkään hyvästiksi, ja sitten tunnen oloni tyhjäksi.

Suosikkikirjailijani Pirkko Saision syksyllä ilmestynyt uutuusteos Signaali on eräänlainen omaelämäkerrallinen kirjoituskokoelma. Hieman vaikeasti määriteltävä, vahvasti kaunokirjallinen, kiehtovasti fragmentaarinen, ja aivan hillittömän ihana! Halusin kirjoittaa alkuun poikkeuksellisen pitkän sitaatin kirjasta, sillä se kuvaa niin hyvin Saision kerrontaa ja hänen persoonaansa, joka on vahvasti läsnä Signaalin jokaisella sivulla. Teksti on lämmintä, älykästä, oivaltavaa, terävää ja tarkkanäköistä. Ja ennen kaikkea huvittuneen itseironista: itselleen hymyilevä Saisio saa lukijankin hymyilemään kerran toisensa jälkeen.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat nauraa itselleen, ja suhtautua elämään sellaisella sopivan letkeällä vakavuudella, sillä sellainen ihminen haluaisin itsekin olla (ja toivottavasti edes vähän olenkin). Signaalia lukiessani nautin, ja tunsin jatkuvasti lähes riehakasta riemastusta: Saisio selvästi tuntee oman dramaturgiansa aika hyvin, hänellä on pistämätön huumorintaju ja sellaista elämänviisautta ja sydämen sivistystä, jota ei voi kenellekään opettaa. Ja vaikka kirjailijalla on myös akateeminen tausta ja tuore kunniatohtorin arvonimi, on hänen tekstinsä helposti lähestyttävää ja mukaansa tempaavaa.

Opi oleen.

Sellaisen tamperelaisen elämänohjeen olen kuullut, ja se on kyllä hyvä.

Signaali on kiehtova sekoitus muistoja (joiden tarkkuutta Saisio itsekin epäilee) ja fiktiota, johon kirjailijalla on toki rajaton vapaus. Hän sijoittaa tapahtumia oman elämänsä janalle hauskassa epäjärjestyksessä, kirjoittaa tajunnanvirtaisesti mutta samalla ihailtavan hallitusti, kertoo tarinoita, jotka vuotavat kuin seula, ja kuvaa itse teostaan mitään kirjallisuudenlajia edustamattomaksi hortoiluksi sekä kummalliseksi kirjalliseksi otukseksi. Ihan hillitöntä!

Myös kirjoittajana Finlandia-palkittu Saisio on loistava. Teksti on taidokasta ja sujuvaa, kielikuvat ja ajatelmat riemastuttavia -- esimerkiksi kun syöpäpotilaan pää on paljasta nahkaa, josta sojottaa harjaksia kuin itäeurooppalaisesta lounasannoksesta, kun alkukesäisen Tampereen maisema on odotuksesta ja räjähtävästä vihreydestä turvonnut, kun heinäkuun valo on puhkikulunutta ja litteää, tai kun itärajalla rekkajonot ovat pitkiä, mutta elämä on nopeaa ja tiheää, mahdollisuuksia täynnä. Paikoin tekstissä on helmiä, sellaisia kipeää tekevän kauniita. Signaalin lukeminen oli todellinen nautinto.

Eilen täällä, tänään poissa. 
  Tänään täällä, huomenna poissa.

Ei jälkiä, ei minkäänlaisia. 
  Vesi huuhtoo kaiken.
  Jää runnoo kaiken alleen, hävittää.

Tällaista ei voi kokea yksin.

Tämä saari musertaa ihmisen, ellei vierellä ole joku, joka laulaa, lukee runoa, polttaa tupakkaa, on hiljaa, enimmäkseen on hiljaa, jakaa tämän väistämättömyyden.

Signaalista ovat kirjoittaneet myös Minna, Marjatta ja Hanna, sekä Liisa, joka osallistui syksyllä Helsingin kirjamessuilla Saisio-lukupiiriin. Liisan blogista kannattaa käydä lukemassa lukupiiriläisten kokemuksia ja etenkin Saision omia mietteitä kirjastaan ja sen kirjoittamisprosessista.