Satu Taskinen: Katedraali

Satu Taskinen: Katedraali (Teos, 2014. 335 sivua.)

  Mitä varten nämä kaikki laatikot? Mark kysyy.
  Miksi niin? Siksikö, ettei olisi ketään huolehtimassa asioista? Ei, ei siksi. Huolehtija on vain hitaampi kuin maailma. On vaikea pysyä kehityksen mukana, osata valita oikein ja päättää ja noudattaa sitä. Siihen liittyy sekin, että niin usein myöhästyn. Sitä yritti juosta maailman ja asioiden perässä, mutta aina myöhästyi. Oli itse kilpikonna, kun ympärillä oli pelkkiä jäniksiä. Vuorokaudessa pitäisi olla kaksikymmentäviisi tuntia. Kolmekymmentä olisi vielä parempi, ehtisi syödä aamiaisen lisäksi vielä lounaan ja saisi sängyn pedattua ennen kuin on taas tullut nukkumaanmenoaika.

Tea elää yksin. Mies on lähtenyt ja poikakin kasvanut aikuiseksi. Vanhemmista äiti elää vielä, mutta häneen, sen paremmin kuin kolmeen sisarukseenkaan Tea ei pidä yhteyttä. Poika käy silloin tällöin, samoin talonmies Carlos, joka tuo mukanaan likööriä tai pullaa, saa kahvia ja kyselee No mahtuuko tänne enää sisään tai Milloinkas sinä vähän järjestät? Mutta he eivät ymmärrä, että niillä kaikilla on merkitystä: vanhoilla sanomalehtiröykkiöillä (lehdet on järjestetty numeron mukaan!), pestyistä mehu- ja jogurttipurkeista ja oluttölkeistä rakennetuilla pyramideilla, tavaraa täynnä olevilla laatikoilla, joiden väleistä puikkelehtiminen on hyvä ja oikein.

Mutta nyt on lähdettävä ihmisten ilmoille. Tean nuorin sisko Kerstin on kuollut (vain 37-vuotiaana), ja on lähdettävä hautajaisiin, tavattava muu perhe.

  Mitä merkitystä sillä on, että olemme samaa perhettä? Velvoittaako se meitä johonkin? Suojeleeko? Henkisesti ihmiselle on tietenkin helpompaa, jos esimerkiksi pahantekijä on joku ulkopuolinen vihollinen eikä murhaaja ole samasta perheestä, vaan jostain kauempaa. Siitä syystä on olemassa valtioiden rajat ja talojen aidatut pihat. Siitä syystä kielessä on olemassa pronomini tämän lisäksi tuo, nämän lisäksi ne.


Aloitan kertomalla, että tunnen nyt olevani mahdottoman urakan edessä. Luin Taskisen Katedraalin loppusyksystä, ja jo sitä lukiessani hihkuin siitä ilosta, että tajusin lukevani jotain aivan erilaista ja huikeaa. Lukupiiritapaamisissa hehkutin ja julistin - voi lukekaa nyt kaikki tämä Taskisen uusi, kun se on niin mahtava! -, mutta perusteluvaiheessa loppuivat sanat. Hukassa ne ovat olleet syksystä lähtien, mutta eipä tämä tästä miksikään muutu. Ihmisen on yritettävä.

Parhaansa yrittää myös romaanin Tea, vaikkei se helppoa olekaan. On vaikeaa tietää, miten pitäisi tehdä ja olla, että kaikki menisi oikein. Mikä on ihmisen tehtävä elämässä ja maailmassa, tai mitä sitä saa oikeastaan tehdä. Eikä asioita helpota sekään, että kaikenlaista on hukassa pinseteistä ja suruhuntuisesta hatusta vähän isompiinkin asioihin. Jotain saisikin hukkua, kuten esimerkiksi muistoja, joita ei välittäisi ajatella.

Satu Taskinen on mainio! Hän tekee sanoille ja lauseille mitä huvittaa, viskaa tiukat säännöt avoimesta ikkunasta ja kohauttaa olkiaan, minäpä kirjoitan niin kuin hyvältä tuntuu. Hän laittaa värejä sekoitusastiaan, ravistaa napakasti, kaataa seoksen hymyillen kankaalle, ja kas - lopputulos on erikoinen, erilainen ja raikas, mutta kaikin tavoin toimiva teos. Tähän ei kuka tahansa pystyisi, ja luultavasti useimpien pekkaperuskirjoittajien samantyyppinen yritelmä olisi vain hillitöntä ja vaivaannuttavaa sotkua, mutta Taskinen tietää mitä tekee. Hän on rohkea ja ennakkoluuloton, mutta ennen kaikkea huikean taitava kirjailija, joka pitää langat täysin hallitusti käsissään ensimmäiseltä sivulta viimeiselle.

Katedraalissa hän kieputtelee lukijaa, sekoittaa lauseissa sulavasti nykyhetkeä ja menneisyyttä niin että niiden raja on häilyvä, kuin veteen piirretty viiva. Hän antaa lukijan seurata merkityksettömiä keskustelunpätkiä ja ajatuksia, ja yhtäkkiä tipauttaa kesken kaiken sivulauseissa tarinan kannalta tuikitärkeää tietoa, kuin iloinen kokki keittiössään herkullisen makupalan jalkojensa juurella makaavalle koiralle. Lukijalle käy selväksi jo ensimmäisten sivujen aikana, että tässä ollaan nyt astetta epävakaamman henkilön pään sisällä. Päähenkilö Tean harhailevista ajatuksista, nykyhetkessä tekemistä huomioista ja menneisyyden muistoista kasvaa vahva ja koskettava tarina. Huikeaa on se, miten yhden vuorokauden ja yhden ihmisen pään sisällä tapahtuvasta harhailevasta monologista piirtyy kuva perheestä ja sen jäsenten välisistä suhteista, jännitteistä ja rooleista. Taskinen sukeltaa syvälle henkisesti horjahtaneen ihmisen mieleen, ja tekee sen erinomaisesti.

Sekin miten Katedraalin tarina lähtee avautumaan, on huikeaa. Kirjan ensimmäisen vajaan kolmanneksen ajan ollaan nuorimman sisaruksen hautajaisissa ja muistotilaisuudessa. Lukija on mukana ja näkee kaiken: surevat vieraat, kirjahyllyn luona seisovan huntuhattuisen naisen ja tämän kanssa keskusteluun syventyneen pienen lintumaisen miehen, kyyneleet poskillaan lakkaamatta tiskaavan isosisko Bean, pyörätuolissa sanattomana istuvan vanhan Ilse-äidin, ja liian pienistä kengistään kärsivän Tean, joka pakkomielteisesti kerää vieraiden astioita rakennellen kupeista ja lautasista melkoisia torneja - mutta vielä silloin lukija ei oikeasti tunne ketään, eikä ymmärrä senkään vertaa. Henkilöhahmot ja heidän välisensä suhteet kiehtovat ja mietityttävät. Miksi Tea on niin kummallinen? Mikä on saanut hänen mielensä suistumaan, ja hänet keräämään kaikkea, elämään tavararöykkiöiden keskellä? Miksi sisarusten välit ovat hiipuneet, kantaako joku kaunaa, ja mistä? Miksi Tea ja Simon ovat eronneet? Miksi perheen dynamiikka vaikuttaa jotenkin nyrjähtäneeltä? Kysymykset saavat vastauksensa vähitellen, ja kerros kerrokselta monisyinen tarina lähtee purkautumaan.

Hautajaisten jälkeen tapahtuu muuta, mutta siitä en halua kertoa mitään, sillä Katedraali on parhaimmillaan, kun siitä tietää ennakkoon mahdollisimman vähän. Silloin se häikäisee lukijan voimakkaimmin, ja tekee lähtemättömän vaikutuksen. Sen miltei jokaisella sivulla on lauseita ja ajatuksia, jotka puhuttelevat ja joita haluaisin tähänkin loputtomasti siteerata. Mutta valitsen enää vain yhden, joka on hieno esimerkki siitä, miten niitä vahvoja mielikuvia synnytetään.

  Elämä oli "tässä" ja "nyt". Ja niinhän se olikin. Se oli aamiaispöydän vahakangasliinalle katetussa aamiaisessa, sinireunaisilla lautasilla, hunajaleivissä, mandariineissa ja paksuissa viipaleissa voita. Se oli niissä kahdessa samaa sarjaa olevassa teemukissa ja joskus jopa paistetuissa vihanneksissa ja munissa, kunnes se sitten yhtäkkiä olikin siirtynyt sirpaleisiin lattialla, hapsottaviin hiuksiin, aamutakkiin, jonka taskut olivat täynnä räkää ja kyyneliä ja huutoa.

Nyt olen vähän järkyttynyt. Paitsi siitä, että Katedraalin kävi syksyllä kuin vuonna 2011 Katja Ketun Kätilölle - ei Finlandia-palkintoehdokkuutta, myös siitä etten löytänyt Katedraalista kuin Ilselän Minnan, Kirjavan kammarin Karoliinan ja Annelin kirjojen ansiokkaat blogiarviot. Voi lukekaa hyvät ihmiset tämä kirja!