Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia (Kirjapaja, 2014. 171 sivua.)

  Lapsena meissä eli runouden henki. Ei vain sanoissamme, vaan myös olemuksessa oli läsnä ihmetys ja mysteeri, kaikki luovuuden lähtökohdat. Miten viisaasti ihminen onkaan rakennettu, että hän saa vanhuksena palata tuohon alkuperäiseen tiedostamattomaan kirkkauteen, että ihminen tarpeeksi vanhaksi elettyään onkin kulkenut ympyrän eikä janaa. Ja miten nyt keski-iän kynnyksellä, kun vielä on voimia jäljellä, kurottuu kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan, lapsuuteen ja vanhuuteen. Molemmat täynnä herkkyyttä ja haurautta. Tuon jännitteen sisällä elämme keski-iän.

Tunnustan: Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet oli minulle viime keväänä sellainen lähes elämää suurempi lukukokemus, etten ole siitä täysin toipunut vieläkään. Jo yhdellä teoksellaan kirjailija on piirtänyt mieleeni niin vahvat ääriviivansa, että lukukokemuksen voidaan sanoa saaneen aikaan - erästä ihanaa blogiystävää siteeratakseni - perustavanlaatuisen maailman liikahtamisen. Tältä tekstiltäni on turhaa odottaa viileän etäistä ja tarkastelevaa otetta, sillä Björkmanin teoksia ajatellessani mieleni on silkkaa mahlaa ja hunajaa. Tässä maailmassa on hyvin vähän mitään täydellistä, mutta Björkmanin kynänjälki yltää kyllä lähelle. Hänen sanoissaan asuu jokin kummallinen ikiaikainen viisaus ja rauha - jokainen sana puhuttelee, osuu ja uppoaa. ♥

Kadonneet askeleet luin pääsiäisenä, ja sopivasti joulun alla kaipuuni Björkmanin rauhoittavien tekstien äärelle kasvoi niin suureksi, että otin vihdoin lukuun tämän miehen uusimman teoksen, jota olin sen ilmestymisestä lähtien säästellyt ja silloin tällöin vain silitellyt hellästi. Kadonneet askeleet oli selkeämmin esseekokoelma, mutta Välähdyksiä peilissä taas on kokoelma kolumneja.

Kolumneissaan Björkman ottaa lukijan mukaansa oman elämänsä poluille. Kurkistamme näyttämön sivussa kulissien kotoiseen hämärään, katselemme Italian Umbriassa henkeäsalpaavan kauniita maalaismaisemia. Pääsemme kirjailijan lapsuusmaisemiin; pohjanmaalaiseen kylään, jossa kirjastoauto tuoksuu dieseliltä hämärtyvässä talvi-illassa. Oma taikansa on myös iltakävelyllä Münchenissä, jossa vuosisataiset kaiut leijuvat pihojen ja kivetysten yllä, tai suomalaisessa syksyssä, jossa marraskuun hämärässä ääriviivat katoavat, ja villavan sumun hiljaisuudessa aistit herkistyvät.

Monenlaisista aiheista kertovia kolumneja sitoo toisiinsa ennen kaikkea yksi asia: kaipaus. Tunnistan itsessäni Björkmanin kaipuun yhtä lailla kadotettuun aikaan, kotimaan kylmiin syksyihin ja harmaisiin aamuihin, kuin yksinkertaisuuteenkin. Rakastan sitä, kun Björkman siteeraa Marcel Proustia, Hannu Mäkelää, Doris Lessingiä tai Axel Munthea, ja kun hän kutsuu Antti Hyryä varmaksi lohduttajakseen, tiedän täsmälleen, mitä hän tarkoittaa. Kirjailija kuvaa elämää sarjana ohikiitäviä hetkiä, jotka muuttuvat vähitellen muistoiksi - muistoissa taas tasapainottelevat surumielisyys ja riemu. Oikeanlaisella hetkellä, vaikkapa saunan rauhassa, palavien halkojen tuoksussa ja huminassa ajatukset soljuvat verkkaan, ja ihminen täyttyy menneestä ja tulevasta. Paitsi lempeän tarkkanäköisenä ikääntymisen, ihmisenä kasvamisen ja ylipäänsä elämän tulkitsijana, myös tunnelmien kuvaajana Björkman on mestarillinen.

  Mutta on olemassa myös toisenlaisia muistikuvia talvesta. Siitä, miten hangen pinta hohtaa lakeuksilla silmänkantamattomiin, ja ilmassa on jo aavistus kevättä. Savun tuoksu kirpeässä pakkasilmassa. Ylös tähtiin kohoava hengityksen huuru. Koppuraksi jäätyneet hiukset saunan jälkeen. Kiristyvän pakkasen pauke metsässä. Humiseva kakluuni huoneen nurkassa. Hiihtoretki äidin kanssa. Lumisateen hiljainen sihinä. Joulukuusta hämärässä metsässä sahaava isä. Kynttilät hautausmaalla. Pakkasenkankea polkupyörä. Jäätyneet pyykit narulla. Sulavan lumen tuoksu. Hien pyyhkäisy otsalta karvahatun alta. Lumen narske pihassa. Huopatossut. Halkeavan puun terävä räsähdys pakkasessa. Eläinten jäljet. Höyryävä mustaherukkamehu. Potkukelkassa roikkuva heijastin. Auton valot makuualkovin seinällä. Lämmin peitto ja kylmä lattia. Hellan luukun kolahdukset aamuvarhaisella. Kahvin tuoksu. Hitaasti punertuva taivas kylän yllä. Kaikki mikä oli ja on yhä. Talven valossa.

Kirjan vaikutus oli vähintään yhtä järisyttävä kuin edeltäjänsä. Luin kolumneja hitaasti ja nautiskellen, vaikka oikeastaan olisin halunnut ahmia ne kaikki kerralla. Tekstit ovat pullollaan niin ihania ja (etenkin) merkityksellisiä ajatuksia ja lauseita, että noihin sanoihin haluaisin jäädä asumaan. Tein lukiessani jatkuvasti muistiinpanoja, ja tunsin tekstin äärellä miltei suloista kipua. Pakahdutti. Koko ajan. Haluaisin siteerata jokaista sivua, ja sanoa tästä teoksesta niin paljon, vaikka toisaalta tuntuu, etten osaa sanoa sanaakaan, ettei ole sellaisia sanoja, joilla tätä kaikkea voisi kuvata. Välähdyksiä peilissä ei ole kirja. Se on tunnetila tai elämys, jaettu sielunmaisema, palanen yhteistä kokemusta ja ajatusta, jonka olemme kirjailijan kanssa kokeneet eri paikoissa eri aikaan, erilaisissa elämissämme, ja silti kuin käsi kädessä kulkien. Tai kenties Björkman on laskenut rauhoittavan ja lämpimän kätensä päälaelleni, silittänyt hiuksiani, lohduttanut. Joka tapauksessa olen tältä matkalta palattuani lohdutettu, rauhallinen, ja kuin jonkin uuden ymmärryksen liepeestä otteen saanut.

  Vanhenemisen hyvä puoli lienee ainakin siinä, että elämän absurdius alkaa asettua mittakaavaan. Odottamaton muuntuu odotetuksi. Oudot käänteet ihmisten elämässä tuntuvat täysin luonnollisilta. Alttius käsittää käsittämätöntä kasvaa. On lähes mahdotonta pysähtyä pintaan. Helppous ja keveys alkavat ärsyttää. Syvyydet houkuttavat. Ja samalla kasvaa tietoisuus siitä, että jokaisen ratkaisun ja jokaisen epäröinnin hintana on elämä. Kuluva elämä. Vuosi, kuukausi, viikko, päivä, tunti, minuutti, sekunti. Ehdinkö vielä? Onko valintani oikea? Ainoa ratkaisu on uskoa ja ottaa askel. Luottaa ja ottaa toinen askel.

Björkmanin ajatus siitä, että syvä inhimillisyys voi näyttäytyä taiteen kautta muuttuu konkretiaksi hänen omien tekstiensä myötä. Ne soivat minussa kuin Beethovenin pianosonaatit, tai kuin Sibeliuksen viulukonsertto - taidokasta ja kaunista, suloista ja haikeaa, vähän kipeääkin, kaikki kaipausta täynnä. Luettuani Välähdyksiä peilissä en ole enää aivan sama, vaan hieman itseni viereen liikahtanut, oman mieleni maisemaan muuttanut. Ja tässä juuri on hyvä. ♥

  Vanhetessaan ihminen muuttaa yhä enemmän mielensä maisemaan. Kadonneeseen maisemaan. Muistin salaperäisiin onkaloihin, joissa on tallella kaikki menetetty.

***

Myös Minna, Joana ja Maria ovat vaikuttuneet. Itse huomaan olleeni keväällä kirjasta niin tiloissa, etten ole muistanut vastata Kadonneet askeleet -postaukset kommentteihin. Pahoittelut! Teen sen nyt.