Hanna Tuuri: Tuulen maa

Hanna Tuuri: Tuulen maa (Otava, 2012. 174 sivua.)

  Porttiin on kiinnitetty iso nippu ilmapalloja ja suuri sumusateessa kastunut pahvinpala, jonka valuvat kirjaimet toivottavat: tervetuloa. Kävelemme miestä korkeampien verenpisarapensaiden reunustamaa kujaa pihaan. Verenpisarat ovat vielä lehdettömiä, takkuisia kuparinruskeita pöheikköjä. Sumu noruu oksilta vetenä, kutoo kaiken kosteaan harmauteen. Vain pensaiden alle auenneet auringonkeltaiset narsissit muistuttavat, että on kevät.

Tuulen maa toivottaa lukijan tervetulleeksi Irlantiin, Mayon kreivikuntaan. Suomalainen Hanna Tuuri on asunut Irlannissa vuodesta 2004, päätynyt Dublinista Länsi-Irlannin Mayoon, pieneen Egoolin kylään irlantilaisen miehensä Ciaránin kanssa. Mayon rauhallisilla nummimailla pariskunta pitää puutarhakoulua. Tuulen maa on Tuurin kolmas omaelämäkerrallinen Irlantiin sijoittuva teos, aiemmin ovat ilmestyneet Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta (2009) ja Vihreän saaren puutarhoissa (2010).

Luin Tuulen maan taannoisella Irlannin-matkallani, ja rakastuin kirjaan, Tuurin kirjoitustyyliin ja kauniiseen kieleen täysin! Luulen että tulen palaamaan teoksen pariin piankin Irlannin-kaipuussani, vahvaa irlantilaisuutta huokuva kirja kun toimii tehokkaasti myös nojatuolimatkailun välikappaleena. Mieleni tekisi siteerata kirjaa miltei sen jokaiselta sivulta, niin ihastuttavaa teksti on. Se sai minut haaveilemaan omasta pienestä mökistä ja rauhaisasta maalaiselämästä jossain kaukana Irlannin maaseudulla, etenkin kun luin kirjaa autenttisessa ympäristössä: Connemarassa, johon Mayokin kuuluu.

Tuuri kertoo irlantilaisesta elämänmenosta lämmöllä ja lempeydellä, hän kuvailee arkeaan ja sen pieniä sattumuksia, sekä pienen kylän tiivistä yhteisöä rauhallisen jutustelevaan tapaan. Asioita tarkastellaan suomalaisin silmin, mutta kaikesta huomaa että Tuuri tuntee jo erittäin hyvin uuden kotimaansa. Enää hän ei ole vain se ulkomaalainen, vaan tärkeä ja olennainen osa omaa yhteisöään siinä missä naapurinsakin: vatsakas maalaismies Paddy, jonka suussa törröttää vajaa rivi ruskeita hammasrankoja, varakas tilallinen Horkan, sekä englantilaispariskunta Jane ja Harry, joiden mielestä vain brittiläinen on parasta. Oman paikkansa löytävät myös uudet tulokkaat, naapurikylään muuttanut amerikkalaispariskunta Mad ja Joe. Tuuri tekee tasapuolisesti irlantilaisista, englantilaisista ja amerikkalaisista lempeän tarkkanäköisiä huomioita, ja kertoo niitä hyväntahtoisesti, kaikella rakkaudella.

  Minä nauran, että vain irlantilaiset voivat haltioitua näin paljon perunoista. Irlanti on varmasti ainoa maa, jossa spagetin ja jauhelihakastikkeen lisukkeena tarjoillaan keitettyjä perunoita, ja jossa perunoita voi saada samassa annoksessa viidellä tavalla valmistettuna: keitettyinä, paistettuina, muusina, uuniperunoina ja ranskalaisina.

Länsi-irlantilainen maaseutu kuulostaa ihastuttavalta, karulla tavalla romanttiselta ja idylliseltä. Kirjassa kuvaillaan kauniisti koleita ja sumuisia nummia, harmaaseen sumuun laskeutuvia vehreitä niittyjä ja sortuneita kiviaitoja, sekä oikeaa maalaiselämää kanoineen, karkailevine hevosine ja possuineen, ja vasikoineen, joilla on tummaripsiset suklaasilmät. Välillä käydään tapaamassa ystäviä Dublinissa tai Charlestownissa, tai Irlannin puukotuspääkaupungissa Limerickissä.Vieraillaan vanhan ajan pubeissa, ja miehen syntymäpäivinä tehdään retkiä vähän kauemmas puutarhoihin ja kasvihuoneisiin syntymäpäiväostoksille. Merikin on lähellä, meren hopeisilla hiekkarannoilla tiirat syöksyvät tuulessa ja lokit kirkuvat. Meri on uurtanut rantaan poukamia, kävellessään voi löytää tyrskeisiä sopukoita, kaukana lahdella murtuvat mainingit. Irlantilaiselle luonto on selvästi tuikitärkeä ja ilmiselvä osa elämää ja omaa identiteettiä.

  Illalla sulkiessani makuuhuoneen ikkunaa haistan kesän: nummisammalen kosteuteen sekoittuu kasvavan ruohon tuoksu, syreenin ja orapihlajan aukeavien kukkien suloinen imelyys. On jo hämärää, vain lännessä taivas on vielä vaalea. Käki kukkuu illan viimeisen kukunnan pihakuusessamme, lentää kätkättäen jonnekin moittimaan illan tuloa. Tiedän, että aamulla lintu tulee takaisin ja aloittaa toukokuun aikaisen auringon noustessa päättömän päivätyönsä: kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu. Sitä jatkuu taas iltaan asti. Jos laskisi jäljellä olevia onnenpäiviään, niitä riittäisi seuraavaankin elämään.

Pelkkiä onnenpäiviä elämä Irlannissa ei kuitenkaan ole. Tuuri kertoo myös Irlannin ongelmista; talouskriisistä, ontuvasta sisäpolitiikasta ja jatkuvasta maastamuutosta työn perään. Kouluttamattomista suvuista, joissa pitkäaikaistyöttömyys kulkee sukupolvesta toiseen. Siitä, miten myrskyjen ja kriisien riepottelemassa Irlannissa murheet poistavaa ihmeiden tekijää kaipaa moni. Ennen pieni Egoolin kyläkin on ollut vilkas, nykyisin taloja on jäljellä viisi, niistäkin vain kolme vakituisesti asuttua. Asukkaitakin on vain viisi: kaksi irlantilaista, kaksi englantilaista ja yksi suomalainen. Aiemmin kylässä asuneet suvut ovat kaikonneet, lähteneet pakoon nälkää, sadetta, koleutta ja kylmyyttä, elämän kovuutta. Muuttaneet pois, jotkut kaupunkeihin, toiset ulkomaille. Irlantilaisia ja suomalaisia tuntuu kuitenkin yhdistävän samanlainen luonne; elämää jatketaan takaiskuistakin huolimatta sisulla ja peräänantamattomuudella.

  Irlantiin iskevät usein isojen merien myrskyt. Vuosisatojen aikana maa on kokenut kohtuuttomasti epäonnea, vääryyttä ja surua. Miljoonat ihmiset ovat joutuneet lähtemään kotimaastaan. Joskus tuuli on sentään kääntynytkin. Siirtolaiset ovat palanneet, tuoneet mukanaan uusia tarinoita, uusia tapoja ja uusia ajatuksia. Irlanti on noussut monta kertaa, ja nousee taas. Sellaista on elämä valtameren saarella: aaltojen ikuista liikettä, alati mieltään muuttavan tuulen oikkuja.

Tuulen maasta ovat kirjoittaneet myös Amma sekä ulkosuomalainen Vihreatniityt, joka on itsekin asunut Irlannissa jo yhdentoista vuoden ajan. Minut kirja hurmasi täysin, ja tällä hetkellä luenkin jo toista Hanna Tuurin kirjaa, ihanaa Irlantilaista aamiaista.