John Boyne: Kuudes mies

John Boyne: Kuudes mies (Bazar, 2013. 334 sivua. Alkuteos The Absolutist, 2011. Suomentanut Laura Beck.)

Oli kuin me olisimme kuolleet jo ennen kuin edes lähdimme Englannista. Ja kun minua ei tapettukaan, kun minä olin yksi onnekkaista... niin, meidän makuusalissamme oli kaksikymmentä miestä. Kaksikymmentä poikaa. Ja meitä palasi vain kaksi. Eräs joka tuli hulluksi ja minä. Se ei tarkoita että hän ja minä olisimme selviytyneet. Minä en usko selviytyneeni. Minua ei ehkä ole haudattu ranskalaiselle pellolle, mutta siellä minä viipyilen. Henkeni ainakin viipyilee. Minä ajattelen että hengitän ja siinä kaikki. Ja hengittämisen ja elossa olemisen välillä on vissi ero.

Eletään syksyä 1919. Ensimmäinen maailmansota on päättynyt edellisvuonna, ja Ranskan taistelutantereilta on palannut Englantiin joukko enemmän tai vähemmän haavoittuneita nuoria miehiä - osa fyysisesti, jokainen takuulla henkisesti. Yksi heistä on 21-vuotias lontoolainen Tristan Sadler, joka jollain lailla toivuttuaan matkustaa junalla Norwichiin tapaamaan sodassa kuolleen parhaan ystävänsä Willin sisarta, Marian Bancroftia. Hänen tarkoituksenaan on palauttaa naiselle tämän Willille Ranskaan kirjoittamat kirjeet, mutta samalla myös kertoa Willin viimeisistä hetkistä, miehen, josta tuli kesken sodan aseistakieltäytyjä, valkoisen sulan mies.


Aloittelen Irlanti-postauksiani tällä irlantilaisen John Boynen uutuuskirjalla. Olen lukenut Boynelta aiemmin Tarkoin vartioidun talon ja Pojan raidallisessa pyjamassa, ja kummankin teoksen perusteella olen vakuuttunut erityisesti miehen draamantajusta ja tarinankerrontataidoista. Kun tätä uutuusteosta kirjan kansissa kehuvat sellaiset mahtikirjailijat kuin John Irving ja Colm Tóibín, oli selvää että odotukseni ehtivät nousta huikeiksi jo ennen kuin olin lukenut sivuakaan. Vaikka en myönnä pettyneeni, tarjosi Kuudes mies ehkä aavistuksen laimeamman lukukokemuksen, kuin mihin olin varautunut. Siitä huolimatta romaani on mielestäni eittämättä hurjan hieno - sen voima on jäljessä, jonka se lukijaan väistämättä jättää.

En halua avata tarinaa enempää kuin mitä aluksi teen. Romaani sisältää joitakin ennalta-arvattavia elementtejä, ja mitä vähemmän kirjasta etukäteen tietää, sen parempi. Lukijana arvostan yleensä pitkälti kaunista kieltä, pidän myös runsaasta kuvailusta ja vahvoista tunnelmista. Boynen kieli on kuitenkin hyvin tavanomaista eikä hän kuvaile tarkasti yksityiskohtia tai pyri luomaan elävää ja mieleenpainuvaa tunnelmaa. Mies tuntuu luottavan vahvan tarinan voimaan, ja juuri siinä taitaa piillä hänen kirjojensa taika: Boyne yksinkertaisesti kertoo hyvän, vahvan tarinan, ja tekee sen niin, että se iskee lukijaan kuin metrinen halko.

Kuudes mies on surullinen ja todenmakuinen tarina ystävyydestä, suurista salaisuuksista ja oman identiteetin etsinnästä, sekä siitä myllerryksestä johon ihmismieli sodan äärimmäisessä todellisuudessa joutuu. Tarinassa on paljon julmuutta ja sodan kuvaus tuntuu hyvin realistiselta, mutta samalla Boyne pitää lukijan turvalliselta tuntuvassa, lempeässä otteessaan niin, ettei lukiessa ala ahdistaa liikaa ja kaiken lukemansa kestää. Romaanin jälkihehku on voimakas, tarina sisältää paljon moraalista pohdintaa herättäviä kysymyksiä ja Tristanin ja Willin koskettava tarina jää mieleen pitkäksi aikaa. Kuudes mies on myös paitsi vahvasti inhimillinen sotatarina, myös varsin elokuvallinen romaani, jonka toivoisin ehdottomasti näkeväni joskus valkokankaalla.

Kuudennen miehen on tuoreeltaan lukenut myös Luettua-blogin Sanna, joka laillani ihastui kirjaan suuresti.

P.S. On pakko mainita vielä yhdestä asiasta, Kuudes mies nimittäin sisältää muutamia hurmaavia intertekstuaalisia viittauksia. Päähenkilö Tristan Sadler työskentelee kustannustoimittajana, ja matkaseuralaisenaan hänellä on tietenkin (!) kirja, Jack Londonin Valkohammas. Päätän juttuni ihanaan sitaattiin, joka sisältää palasen totuutta kirjallisuuden merkityksestä ihmiselle.

Oli tietysti olemassa kirjailijoita, jotka kertoivat tarinansa mahdollisimman mutkikkaalla tavalla - esimerkiksi monet niistä, jotka lähettivät käsikirjoituksiaan luettavaksi Whisby Pressiin - mutta myös toisenlaisia, kuten Jack London, jotka tarjosivat lukijoilleen sellaisen hengähdystauon olemassaolon kurjuudesta että heidän kirjansa olivat kuin jumalten lahjoja.

Oih. <3