Heikki Hietamies: Äideistä parhain

Heikki Hietamies: Äideistä parhain (Otava, 2005. 256 sivua. Ensimmäinen painos Otava, 1992.)

Toisen maailmansodan aikana tuhansia suomalaislapsia lähetettiin sotaa pakoon muihin Pohjoismaihin. Syyskuussa 1943 10-vuotias Eero Vilenius kokee saman kohtalon kuin niin monet muutkin; hänestä tulee sotalapsi ja hän joutuu eroon äidistään. Eeron isä on rintamalla ja pieni perhe joutuu ensin lähtemään itärajan tuntumasta evakkoon. Eeron äiti Kerstin päätyy lähettämään pojan Ruotsiin "parempiin oloihin", kun lapsilla on Suomessa niin paha olla. Ennen lähtöä äiti kertoo Eerolle, millaista Ruotsissa on ja miten hyvin muut lapset ovat siellä viihtyneet. Elämä rauhallisessa Ruotsissa ei kuulosta pojasta hassummalta, ja hän ajatteleekin reippaasti että voisihan siellä pistäytyä.

  Äiti oli kääntänyt niitä kirjeitä suomeksi ja kertoi, mitä niissä oli. Kaikissa oli mukavia asioita. Lapset olivat oikein hienoissa perheissä ja lähettivät paljon terveisiä. Niille oli ostettu hienoja vaatteita ja ne olivat syöneet suklaata. Kenelläkään ei ollut yhtään ikävä.

Satoja pieniä ja isompia lapsia hoitajineen lastataan hienon matkustajalaivan ruumaan, ja alkaa raskas merimatka kohti uutta kotimaata. Jo menomatkalla Eero alkaa tulla toisiin ajatuksiin - laivassa on kova meteli ja paha haju, pikkulapset itkevät ja huutavat äitiä, merellä tulee paha olo ja yöllä näkee painajaisia. Eero päättää kirjoittaa äidille, että pyytää hänet heti takaisin kotiin. Matka kuitenkin jatkuu, ja lapset juttelevat tulevasta keskenään. Joku tietää, että sievät ja kiharatukkaiset pääsevät hyviin koteihin, rumat viedään lastenkoteihin. Tukholmaan päästyä lapsia odottaa parin viikon karanteeni, jonka jälkeen vanhempia alkaa saapua paikalle lapsista valitsemaan.

Eero ei päädy pelkäämäänsä lastenkotiin, vaan Skånen maaseudulle perheeseen, johon kuuluvat tiukka äiti Signe, lempeä Pappa ja hieman Eeroa nuorempi poika, Erik. Alkaa hankala sopeutuminen uuteen maahan ja kieleen, totutteleminen uusiin ihmisiin ja tapoihin. Eero tietää äidin ja Signen kirjoittelevan toisilleen taajaan, ja hän odottelee vain äidin kutsuvan hänet pian takaisin kotiin. Sitä kutsua ei kuitenkaan ala kuulua.

Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin Eero palaa Ruotsiin sijaisäitinsä Signen hautajaisiin. Hän saa haltuunsa nipun sodanaikaisia kirjeitä - niitä, joita äiti on Signelle Ruotsiin kirjoittanut. Kirjeistä hänelle lopultakin selviää, mitä äidille sodan aikana todella tapahtui, ja kaikki kipeät kysymykset saavat vihdoin vastauksensa. Oliko oma äiti kuitenkaan lopulta äideistä parhain?


Äitienpäiväviikonlopun kunniaksi postaan peräkkäin kolmesta erilaisesta kirjasta, joissa nimeään myöten käsitellään äitejä ja äitiyttä. Kolmikon ensimmäinen kirja on tämä maaliskuisen lukumaratonini aikana lukemani Hietamiehen Äideistä parhain.

Hietamiehen kirjailijaperheessä on jotakin kiehtovaa; Heikki Hietamiestä, hänen entistä vaimoaan Lailaa ja heidän tytärtään Eveä yhdistää ihmeellinen kyky kirjoittaa koskettavia ja elämänmakuisia tarinoita, jotka inhimillisyydessään ja sinivalkoisessa suomalaisuudessaan vetoavat moniin lukijoihin, minuunkin. Ennen blogini perustamista olen lukenut jotakin jokaiselta Hietamieheltä: Heikiltä romaanin Sydän toivoa täynnä ja Eveltä romaanin Niin paljon kuuluu rakkauteen. Ehdottomasti eniten olen lukenut kuitenkin painoskuningatar Lailan (nyk. Hirvisaari) romaaneja. Lailan romaaneista joskus enemmän ihan omassa postauksessaan, mutta sen sanon (etenkin juuri näin äitienpäivän alla), että Laila-lukijuus on meidän perheessä eräänlainen peritty juttu, rakkaus Lailan kirjoihin on siirtynyt suoraan äidiltä tyttärelle. Mutta nyt palaan kuitenkin Heikkiin, ja tähän keväällä lukemaani romaaniin. :)

Romaaniin pohjautuva Klaus Härön ohjaama kansainvälisestikin menestynyt elokuva on mielestäni yksi koskettavimmista kotimaisista elokuvista kautta aikojen. Normaalisti haluan aina lukea kirjan ennen elokuvan katsomista, mutta Äideistä parhaimman olin nähnyt jo heti tuoreeltaan, vuonna 2005. Kirjan vuoro tuli nyt, kahdeksan vuotta elokuvan ensinäkemisen jälkeen, mutta vaikka aikaa on kulunut noinkin paljon, kummitteli loistava elokuva mielessäni ja minua jännitti pystyykö kirja koskettamaan minua ollenkaan. No, pelko oli turha, kyllä pystyi.

Äideistä parhain herättää paljon kysymyksiä, joihin ei välttämättä edes ole vastauksia. Kirjaa lukiessaan miettii väistämättä, millaisia traumoja sota ja sotalapsuus ovat lapsissa synnyttäneet. Millaista on joutua pienenä lapsena eroon vanhemmistaan, kodistaan ja kaikesta tutusta, joutua täysin vieraiden ihmisten hoitoon ja outoon ympäristöön osaamatta kieltä, kykenemättä edes kommunikoimaan niiden kanssa, jotka sinusta pitävät huolta.

Tässä romaanissa erityisesti äidin ratkaisut mietityttävät; on helppoa ymmärtää äidin halu lähettää oma lapsensa sotaa pakoon, taata tälle turvalliset elinolosuhteet ja mahdollisuus riittävään ravintoon sekä koulunkäyntiin ilman sodan pelkoa. Tarinassa Kerstin tekee kuitenkin myös sellaisia ratkaisuja (joita en voi tässä avata enempää spoilaamatta kirjan juonta - lukekaa itse, jos ette tiedä mistä on kysymys!), jotka tuntuvat lapsen kannalta vääriltä ja epäoikeudenmukaisilta ja saavat siten kyseenalaistamaan Kerstinin äidinrakkautta ja hänen ajatusmaailmaansa.

Kirjaa lukiessani mietin paljon sitä, mikä lopulta olisi ollut Eerolle parasta - saada jäädä Ruotsiin sijaisperheeseensä, vai palata takaisin Suomeen oman äidin luo. Missä hän olisi saanut todella olla rakastettu? Oliko paluu Suomeen vain yksi uusi traumaattinen kokemus? Olisiko tämän nimenomaisen lapsen elämä ollut parempaa ja onnellisempaa, jos hän olisi saanut jäädä Ruotsiin? Kuten rivien väleistä lienee luettavissa, minun sympatiani olivat tässä tarinassa sijaisäidin puolella. Minun mielestäni parasta tarinassa olikin seurata sijaisäidin ja ei-biologisen lapsen välisen luottamuksen ja kiintymyssuhteen hidasta muodostumista (elokuvassa se tosin näytetään katsojalle vielä kirjaakin koskettavammin).

Toki Kerstiniäkin on helppoa ymmärtää: on sota, koti on ollut pakko jättää taakse, mies kuolee taisteluissa. Kerstin on vielä nuori nainen, kukapa ei samassa tilanteessa haluaisi kokea elämässään edes hiukan onnea. Sivustaseuraajana on vain hirveän vaikeaa hyväksyä, että onnen hintana voisi olla edes poikkeusolosuhteissa oma lapsi. Kirjeissään Signelle Eeron äiti vetoaa tähän hyvänä ihmisenä ja viisaana kasvattajana, ja peräänkuuluttaa tiukkaa kuria Eeron suhteen (saa tukistaakin, jos on ollut tuhma), antaa ymmärtää ajattelevansa lapsen parasta. Signen kirjeet ovat tavallaan kauniita ja kunnioittavia, mutta tarinan edetessä niitä lukiessa mieleen hiipii hiljainen raivo, suru lapsen puolesta.

Hietamies kirjoittaa hyvin. Hän välttää kaikki liian imelyyden tai pateettisuuden karikot, ja lopputulos on lämmin, inhimillinen ja takuulla mieleenpainuva. Äideistä parhain on hyvin kerrottu ja koskettava romaani. Voin hyvin kuvitella sen tärkeyden ja merkityksen erityisesti niille, joille tässä tarinassa on omakohtaista tarttumapintaa, ihmisille jotka ovat eläneet sotalapsina; lähteneet, ja jos luoja ja elämä ovat suoneet, myöhemmin palanneet. Niille, joille Eeron tarina on tosi, joille Eeron ikävä ja suru ovat omia.

Vain todella hyvä ihminen ottaa vieraan lapsen hoiviinsa ja antaa hänelle kodin. Joka ilta kiitän Jumalaa, että meidän Eerolle sattui näin hyvin.

(Äidin kirje Signelle 12.3.1944)