perjantai 10. toukokuuta 2013

Heikki Hietamies: Äideistä parhain


Heikki Hietamies: Äideistä parhain (Otava, 2005. 256 sivua. Ensimmäinen painos Otava, 1992.)

Toisen maailmansodan aikana tuhansia suomalaislapsia lähetettiin sotaa pakoon muihin Pohjoismaihin. Syyskuussa 1943 10-vuotias Eero Vilenius kokee saman kohtalon kuin niin monet muutkin; hänestä tulee sotalapsi ja hän joutuu eroon äidistään. Eeron isä on rintamalla ja pieni perhe joutuu ensin lähtemään itärajan tuntumasta evakkoon. Eeron äiti Kerstin päätyy lähettämään pojan Ruotsiin "parempiin oloihin", kun lapsilla on Suomessa niin paha olla. Ennen lähtöä äiti kertoo Eerolle, millaista Ruotsissa on ja miten hyvin muut lapset ovat siellä viihtyneet. Elämä rauhallisessa Ruotsissa ei kuulosta pojasta hassummalta, ja hän ajatteleekin reippaasti että voisihan siellä pistäytyä.

  Äiti oli kääntänyt niitä kirjeitä suomeksi ja kertoi, mitä niissä oli. Kaikissa oli mukavia asioita. Lapset olivat oikein hienoissa perheissä ja lähettivät paljon terveisiä. Niille oli ostettu hienoja vaatteita ja ne olivat syöneet suklaata. Kenelläkään ei ollut yhtään ikävä.

Satoja pieniä ja isompia lapsia hoitajineen lastataan hienon matkustajalaivan ruumaan, ja alkaa raskas merimatka kohti uutta kotimaata. Jo menomatkalla Eero alkaa tulla toisiin ajatuksiin - laivassa on kova meteli ja paha haju, pikkulapset itkevät ja huutavat äitiä, merellä tulee paha olo ja yöllä näkee painajaisia. Eero päättää kirjoittaa äidille, että pyytää hänet heti takaisin kotiin. Matka kuitenkin jatkuu, ja lapset juttelevat tulevasta keskenään. Joku tietää, että sievät ja kiharatukkaiset pääsevät hyviin koteihin, rumat viedään lastenkoteihin. Tukholmaan päästyä lapsia odottaa parin viikon karanteeni, jonka jälkeen vanhempia alkaa saapua paikalle lapsista valitsemaan.

Eero ei päädy pelkäämäänsä lastenkotiin, vaan Skånen maaseudulle perheeseen, johon kuuluvat tiukka äiti Signe, lempeä Pappa ja hieman Eeroa nuorempi poika, Erik. Alkaa hankala sopeutuminen uuteen maahan ja kieleen, totutteleminen uusiin ihmisiin ja tapoihin. Eero tietää äidin ja Signen kirjoittelevan toisilleen taajaan, ja hän odottelee vain äidin kutsuvan hänet pian takaisin kotiin. Sitä kutsua ei kuitenkaan ala kuulua.

Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin Eero palaa Ruotsiin sijaisäitinsä Signen hautajaisiin. Hän saa haltuunsa nipun sodanaikaisia kirjeitä - niitä, joita äiti on Signelle Ruotsiin kirjoittanut. Kirjeistä hänelle lopultakin selviää, mitä äidille sodan aikana todella tapahtui, ja kaikki kipeät kysymykset saavat vihdoin vastauksensa. Oliko oma äiti kuitenkaan lopulta äideistä parhain?


Äitienpäiväviikonlopun kunniaksi postaan peräkkäin kolmesta erilaisesta kirjasta, joissa nimeään myöten käsitellään äitejä ja äitiyttä. Kolmikon ensimmäinen kirja on tämä maaliskuisen lukumaratonini aikana lukemani Hietamiehen Äideistä parhain.

Hietamiehen kirjailijaperheessä on jotakin kiehtovaa; Heikki Hietamiestä, hänen entistä vaimoaan Lailaa ja heidän tytärtään Eveä yhdistää ihmeellinen kyky kirjoittaa koskettavia ja elämänmakuisia tarinoita, jotka inhimillisyydessään ja sinivalkoisessa suomalaisuudessaan vetoavat moniin lukijoihin, minuunkin. Ennen blogini perustamista olen lukenut jotakin jokaiselta Hietamieheltä: Heikiltä romaanin Sydän toivoa täynnä ja Eveltä romaanin Niin paljon kuuluu rakkauteen. Ehdottomasti eniten olen lukenut kuitenkin painoskuningatar Lailan (nyk. Hirvisaari) romaaneja. Lailan romaaneista joskus enemmän ihan omassa postauksessaan, mutta sen sanon (etenkin juuri näin äitienpäivän alla), että Laila-lukijuus on meidän perheessä eräänlainen peritty juttu, rakkaus Lailan kirjoihin on siirtynyt suoraan äidiltä tyttärelle. Mutta nyt palaan kuitenkin Heikkiin, ja tähän keväällä lukemaani romaaniin. :)

Romaaniin pohjautuva Klaus Härön ohjaama kansainvälisestikin menestynyt elokuva on mielestäni yksi koskettavimmista kotimaisista elokuvista kautta aikojen. Normaalisti haluan aina lukea kirjan ennen elokuvan katsomista, mutta Äideistä parhaimman olin nähnyt jo heti tuoreeltaan, vuonna 2005. Kirjan vuoro tuli nyt, kahdeksan vuotta elokuvan ensinäkemisen jälkeen, mutta vaikka aikaa on kulunut noinkin paljon, kummitteli loistava elokuva mielessäni ja minua jännitti pystyykö kirja koskettamaan minua ollenkaan. No, pelko oli turha, kyllä pystyi.

Äideistä parhain herättää paljon kysymyksiä, joihin ei välttämättä edes ole vastauksia. Kirjaa lukiessaan miettii väistämättä, millaisia traumoja sota ja sotalapsuus ovat lapsissa synnyttäneet. Millaista on joutua pienenä lapsena eroon vanhemmistaan, kodistaan ja kaikesta tutusta, joutua täysin vieraiden ihmisten hoitoon ja outoon ympäristöön osaamatta kieltä, kykenemättä edes kommunikoimaan niiden kanssa, jotka sinusta pitävät huolta.

Tässä romaanissa erityisesti äidin ratkaisut mietityttävät; on helppoa ymmärtää äidin halu lähettää oma lapsensa sotaa pakoon, taata tälle turvalliset elinolosuhteet ja mahdollisuus riittävään ravintoon sekä koulunkäyntiin ilman sodan pelkoa. Tarinassa Kerstin tekee kuitenkin myös sellaisia ratkaisuja (joita en voi tässä avata enempää spoilaamatta kirjan juonta - lukekaa itse, jos ette tiedä mistä on kysymys!), jotka tuntuvat lapsen kannalta vääriltä ja epäoikeudenmukaisilta ja saavat siten kyseenalaistamaan Kerstinin äidinrakkautta ja hänen ajatusmaailmaansa.

Kirjaa lukiessani mietin paljon sitä, mikä lopulta olisi ollut Eerolle parasta - saada jäädä Ruotsiin sijaisperheeseensä, vai palata takaisin Suomeen oman äidin luo. Missä hän olisi saanut todella olla rakastettu? Oliko paluu Suomeen vain yksi uusi traumaattinen kokemus? Olisiko tämän nimenomaisen lapsen elämä ollut parempaa ja onnellisempaa, jos hän olisi saanut jäädä Ruotsiin? Kuten rivien väleistä lienee luettavissa, minun sympatiani olivat tässä tarinassa sijaisäidin puolella. Minun mielestäni parasta tarinassa olikin seurata sijaisäidin ja ei-biologisen lapsen välisen luottamuksen ja kiintymyssuhteen hidasta muodostumista (elokuvassa se tosin näytetään katsojalle vielä kirjaakin koskettavammin).

Toki Kerstiniäkin on helppoa ymmärtää: on sota, koti on ollut pakko jättää taakse, mies kuolee taisteluissa. Kerstin on vielä nuori nainen, kukapa ei samassa tilanteessa haluaisi kokea elämässään edes hiukan onnea. Sivustaseuraajana on vain hirveän vaikeaa hyväksyä, että onnen hintana voisi olla edes poikkeusolosuhteissa oma lapsi. Kirjeissään Signelle Eeron äiti vetoaa tähän hyvänä ihmisenä ja viisaana kasvattajana, ja peräänkuuluttaa tiukkaa kuria Eeron suhteen (saa tukistaakin, jos on ollut tuhma), antaa ymmärtää ajattelevansa lapsen parasta. Signen kirjeet ovat tavallaan kauniita ja kunnioittavia, mutta tarinan edetessä niitä lukiessa mieleen hiipii hiljainen raivo, suru lapsen puolesta.

Hietamies kirjoittaa hyvin. Hän välttää kaikki liian imelyyden tai pateettisuuden karikot, ja lopputulos on lämmin, inhimillinen ja takuulla mieleenpainuva. Äideistä parhain on hyvin kerrottu ja koskettava romaani. Voin hyvin kuvitella sen tärkeyden ja merkityksen erityisesti niille, joille tässä tarinassa on omakohtaista tarttumapintaa, ihmisille jotka ovat eläneet sotalapsina; lähteneet, ja jos luoja ja elämä ovat suoneet, myöhemmin palanneet. Niille, joille Eeron tarina on tosi, joille Eeron ikävä ja suru ovat omia.

Vain todella hyvä ihminen ottaa vieraan lapsen hoiviinsa ja antaa hänelle kodin. Joka ilta kiitän Jumalaa, että meidän Eerolle sattui näin hyvin.
(Äidin kirje Signelle 12.3.1944)

24 kommenttia:

  1. Hyvä bloggausidea ja bloggaus, kirjaa en ole lukenut, mutta vastaavnlaisen filmin nähnyt, ja oli koskettava. Olisi yksi Laila Hietamiehen kirjakin (Valkeat yöt) odottamassa lukuvuoroa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, kiitos! Oi että, olisikin mielenkiintoista kuulla mielipiteesi Hirvisaaren kirjasta! Valkeita öitä en ole vielä itse lukenut, enkä muutenkaan Laatokka-sarjaa, mutta haluan ehdottomasti sen jossain vaiheessa tehdä. Tälle kesälle olen haaveillut Hirvisaaren Lehmusten kaupunki-sarjan uudelleenlukua. Hirvisaaren kirjoja näkee muuten kirjablogeissa ihan äärettömän harvoin, mikä sääli!

      Poista
    2. Luulen, että mitta on yksi tekijä. Luyin yhden Päätalon ja niistäkin on vähän blogattu. Luultavasti paneuudun tähän kesällä, sukua on ollut Laatokan rannalta kotoisin 1930-luvulta ... eli kiitos, alkoi kiinnostaa enemmän.

      Poista
    3. Jokke, totta. Minäkin bloggasin loppuvuodesta ensimmäisestä lukemastani Päätalosta (Ihmisiä telineillä, jonka myötä Päätalo-rakkaus roihahti ihan täysin), suunnitelmissani on lukea Päätaloakin tänä vuonna lisää. Mutta oikeassa olet, Päätalokin loistaa blogeissa poissaolollaan. Samoin kuin Joenpelto, Kaipainen, Paasilinnat... Tulenkin muuten blogiisi kurkkaamaan minkä Päätalon olet lukenut!

      Poista
    4. Lukemassani Hyvästi Iijoki -teoksessa, Päätalo kertoo kuinka kirjoitti Ihmiset teosta telineillä, Gummerus sen julkaisi, mutta pumaska hylättiin muualla.

      Poista
    5. Jokke, olen katsonut Päätalo-ihastuksessani nyt tämän kevään aikana useaan otteeseen elokuvan Päätalo, ja siinä kerrotaan juuri tuo sama tarina. Hurraa Gummerukselle!! <3

      Poista
  2. Uskot varmasti, että odotan sinulta näitä äiti-teemaisia kirjoja! :)

    Vaikuttaa todella koskettavalta tämä Äideistä parhain, en tiedä tulisko teoksen kanssa itku... Pitäisi ehdottomasti kokeilla! Olen katsonut joitain Härön elokuvia ja ihastunut hänen tyyliinsä, mutta tämä toistaiseksi näkemättä.

    Eve kirjoittaa niin mainiosti, että ihan senkin kannustamana voisin Heikin teokseen tutustua.

    Suloista päivää sinulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika-muru, ihanaa että joku odottaa! <3 :)

      On tämä koskettava kirja, ja elokuva on kyllä vieläkin koskettavampi, sellainen jonka suhteen pitää antaa nenäliinavaroitus. :) Tiedän ettei sota-aika houkuttele sinua aiheena, mutta anna tälle tarinalle joskus mahdollisuus, joko kirjana tai elokuvana.

      Ja minun on taas pitänyt lukea Even pikkulapsikirjat (siis Yösyöttö ja Tarhapäivä, edellä mainittu onkin jo kaverilta lainassa odottamassa lukuvuoroaan).

      Kiitos ihana, samoin sinulle! <3 (Ja en sitten eilen jaksanut enää kirjoittaa illalla viestiä kun olin tämän postauksen kirjoittamisen jälkeen ihan poikki, tänä iltana uusi yritys! :)

      Poista
  3. Elokuva on yksi parhaitä. Näyttelijät ovat aivan nappivalintoja ja tulos pakahduttava, vaikkei aihe edes olisi tuttu tai mitenkään omakohtainen. Silti niin tosi. Kirjaa en ole lukenut, mutta jo leffa muutti radikaalisti käsitystä Heikki Hietamiehestä kirjoittajana. Hyvä että kirjoitit tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, olen ihan samaa mieltä. Elokuvaan on tosiaan valittu ihan parhaat mahdolliset näyttelijät (taidan olla vähän Esko Salmis-fani :).

      Poista
  4. Hieno kirja ja upea elokuvakin tästä on tosiaan tehty. Jos piti Hietamiestä humoristina, tämä antaa ihan toisen kuvan. Hirvisaari ei kolahda minulle yhtään, olen yrittänyt. Ei ole kyse mitasta vaan tyylistä. Päätalot luin jo nuorena aikuisena kaikki, en tiedä jaksaisinko enää. Even kirjat olen lukenut, pidän pirteydestä ja huumorista niissä, hyvää viihdettä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, jatkan vielä... Minua(kaan) eivät Hietamiehen huumorikirjat niin jaksa kiinnostaa, mutta haluaisin ehdottomasti lukea jossain vaiheessa loputkin miehen vakavammat teokset. Mitä niitä nyt on, Sotapoika ja Sotatuomari ainakin... Ja Hirvisaari taitaa olla vähän semmoinen kirjailija että hänen kirjansa joko kolahtavat tai sitten eivät. :) Ja oi, Päätalo on ihana!! <3 Olet siis lukenut koko Iijoki-sarjan? Ihailen sinua! :) Eveä minäkin aion lukea jossain vaiheessa, kun kaipaan hyvää ja hyvin kirjoitettua kotimaista viihdekirjallisuutta.

      Poista
  5. Olen nähnyt tämän elokuvana, mutta kirja on mennyt ohi ihan huomaamatta. Elokuva oli todella koskettava ja nyt heräsi kiinnostus lukea kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villis, kirja on kyllä ehdottomasti lukemisen arvoinen, se antaa elokuvan katsoneellekin vähän uudenlaista infoa ja näkökulmaa. :)

      Poista
  6. Olen nähnyt Härön elokuvan ja se oli hyvin koskettava! Pitäisi kyllä lukea tämä ehdottomasti kirjanakin ja Hietaniemen kirjoja en ole aikaisemmin lukenutkaan. Tästä sotalapsiteemasta tuli mieleeni Konttisen Inkeri palasi Ruotsista, joka on hyvin herkkä ja koskettava myös. Siinä kuvataan hienosti biologisen ja kasvattiäidin tuntoja ja sitten vielä 6-vuotiaan Inkerin, lapsen näkökulma. Toivottavasti joskus saisit tämän 40-luvulla ilmestyneen (tyttö)kirjan käsiisi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, kiitos hyvästä lukuvinkistä, pitääkin yrittää hankkia tuo Konttisen kirja jostain käsiini! Sotalapsiteema on koskettava ja myös kovin kiinnostava osa suomalaista historiaa. Ja lue ihmeessä tämä Hietamiehen kirja! :)

      Poista
  7. Tästä tarinasta on minulla ns. hyviä muistoja. Elokuva on nimittäin yksi harvoista kotimaisista, jotka ovat koskaan koskettaneet minua. Kirjakin olisi hieno lukea joskus, mutta ainakin vielä tarina tuntuu liian tutulta, vaikka elokuvan katsomisesta on jo aika monta vuotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonja, elokuva on tosiaankin koskettava, ja koin sen kyllä kirjaakin koskettavammaksi. Yhtä lailla kumpikin kuitenkin herättää ajatuksia, ja kirja avaa ehkä vähän enemmän Eeron ajatusmaailmaa ja taustoja, kaiken syitä ja seurauksia.

      Poista
  8. Olen myös nähnyt tämän elokuvan - itse asiassa useampaan otteeseenkin, ja pidän myös sitä yhtenä suurimmista helmistä kotimaisten elokuvien joukossa. Olisikin siis mukava lukea joskus myös tämä kirja, kuulostaa lukemisen arvoiselta.

    T. Salainen blogiystäväsi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, salainen blogiystäväni, moi! <3

      Kirja on tosiaan lukemisen arvoinen, lue ihmeessä se joskus! :)

      Poista
  9. Terveiset Japanista! Norwegian Woodin innoittamana teimme yllättävän muutoksen suunnitelmiin ja saavuimme nousevan auringon maahan! Ja kyllähän täällä on yhtä ihmeellistä, kuin kirjassakin. Ensi viikon alussa siirrymme Japanien alpeille, jos pääsisi syvemmälle vielä kirjan tunnelmiin sumuisten vuorten ääressä.

    -Maiju

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maiju, voi että, olette nousevan auringon maassa, ihanaa!!! <3 Arvaa vain, haluaisinko olla itsekin siellä, Japanin-matkakuumeeni on kiusannut minua jo pitkään! :) Nauttikaa joka hetkestä ja kaikesta näkemästänne, ottakaa paljon kuvia ja rakastukaa siihen ihanaan maahan! Ja sanoinko jo että nauttikaa? Nauttikaa, nauttikaa, nauttikaa!! <3 :)

      Poista
  10. Olen lukenut Hietamiehen kirjan, kirja elää mielessä kauan lukemisen jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, olen ihan samaa mieltä. Hieno, koskettava tarina, jota ei unohda sen kerran luettuaan (tai elokuvana nähtyään).

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...