Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja

Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja. Nelinäytöksinen romaani (Schildts & Söderströms, 2014. 508 sivua. Alkuteos Tre systrar och en berättare, 2014. Suomentanut Helene Bützow.)

  "Kuten hyvin tiedätte, olen elätellyt sellaista suunnitelmaa, että kirjoittaisin kertomuksen sodanjälkeisestä Suomesta. Mieleeni on tullut, että valitsisin keskeisiksi hahmoiksi kolme nuorta naista. Ensimmäinen pulma on se, miten kaavaillut päähenkilöt saatetaan yhteen. Kun luin uutisen Teatteriyhdistyksen suunnitelmista, minulla välähti heti - eikö kolmella sankarittarellani voisi olla yhteinen teatteriharrastus? He saavat Olgan, Mašan ja Irinan roolit Kolmessa sisaressa. Sillä tavoin he tutustuvat. Minulla on sellainen ajatus, että heidän elämäänsä seurataan sen jälkeen monta vuotta..."

On syksy 1948. Suomi maksaa sotakorvauksia ja kärsii elintarvikepulasta. Kansalaiset yrittävät vähitellen toipua sodasta, vaikka se onkin hidasta - sielun palaaminen rauhanaikaan kun ei käy kädenkäänteessä. Takana on kolea ja sateinen kesä, ja pienen pohjoispohjanmaalaisen rannikkokaupungin harrastajateatteri valmistautuu esittämään Anton Tšehovin näytelmän Kolme sisarta.

Sisarten rooleihin on valittu kolme ennestään toistaan tuntematonta naista: Olgaa esittää vastavalmistunut kansakoulun opettajatar Ulla-Maj, Mašaa tupakkatehtaan konttoripäällikkö Boströmin viides tytär Margit, ja Irinaa kaupungin paskakuskin tytär, juoksutyttönä työskentelevä Iris. Teatteriseuruetta järkyttää kuitenkin ensi-illan kynnyksellä muuan tragedia, joka ei unohdu pikkukaupungin asukkailta vuosikymmenienkään kuluessa.

Tarinaa kertoo sodassa rampautunut ja toisen silmänsä menettänyt nimettömänä pysyttelevä ratavartija, jonka haaveena ja aikomuksena on kirjoittaa romaani. Juttuseurana miehellä on vahtituvan lähistöllä viihtyvä varis, ja kirjoittamisessa häntä rohkaisee ja opastaa kaupungin runoilija ja ratavartijan ystävä Viktor Sund.

Suomenruotsalaisen Lars Sundin kirjat ovat keikkuneet lukulistallani vuosia, mutta en ole saanut aikaiseksi lukea häntä, vaikka kirjastosta on ollut lainassa kaikenlaista Colorado Avenue -trilogiasta Aamu-unisen lintubongarin tunnustuksiin. Tämä Kolme sisarta ja yksi kertoja kuulosti alkuasetelmiltaan niin herkulliselta, että halusin lukea sen suhteellisen tuoreeltaan, ja kun Ilselän Minnakin totesi, että Sundiin tutustumattomat menettävät paljon, oli kirja pakko lukea. Ja voih: vaikka kesää on vielä rutkasti jäljellä, ja vaikka olen Sundin jälkeenkin lukenut jo vaikka mitä hienoa, rohkenen sanoa, että tässä on kesän i-h-a-n-i-n kirja. Hurmaava runsaudensarvi, kirjalliseen maailmaansa syvälle upottava todellinen lukunautinto, romaani joka tarjoaa silkkaa lukemisen juhlaa!

Romaani toi tavallaan mieleeni Kjell Westön Missä kuljimme kerran, sillä vaikka vertailen kahta erilaista kirjailijaa ja kirjaa, on kummassakin romaanissa samankaltaista yksityiskohtaisuutta, paljon kiehtovia henkilöhahmoja, taidokasta ajankuvausta ja suorastaan maagisen hienoa kerrontaa. Sundin tyyli on tosin selvästi Westötä rönsyilevämpää. Teksti solahtelee sujuvasti aikatasolta toiselle, se kurottaa eteen ja taakse, sotavuosista aina seitsemänkymmentäluvun kynnykselle. Yhdestä henkilöstä ja näkökulmasta siirrytään toiseen, välillä tarkastellaan pieniä yksityiskohtia ja rakennellaan suurta kokonaisuutta pienistä palasista, mutta kaiken tämän Sund tekee täydellisen hallitusti.

Sundin romaani käy kiehtovaa vuoropuhelua Anton Tšehovin Kolme sisarta - näytelmän kanssa. Näytelmä ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta luin sen juuri ennen Sundia (kirjoitan näytelmästä naistenviikon aikana), ja siten lukukokemus oli varmasti parhaimmillaan. Venäläinen klassikkonäytelmä oli hieno sekin, mutta Sundin romaani avasi sitä lisää, antoi näytelmälle ja tuoreelle lukukokemukselle uudenlaisia tasoja ja tulkintoja. Sund on myös lukenut Tšehovinsa tarkkaan, hän käyttää romaanissaan omaperäiseen tapaansa jopa taukoja ja hiljaisuuksia samankaltaisena tehokeinona kuin Tšehov tyylikkään melankolisessa näytelmässään. Romaani on myös jaettu neljään näytökseen aivan niin kuin Kolme sisarta.

Minua ihastuttavat usein hieman tavallisesta poikkeavat kertojaratkaisut, esimerkiksi Joel Haahtelan Traumbachin kaikkitietävä kertoja on aivan mainio. Myös Sundin itsestään ja omasta roolistaan tietoinen kertoja - joka keskustelee omanarvontuntoisen ja hieman porvarillisen variksen kanssa kirjakielisesti ruotsiksi - on kerrassaan riemastuttava. Hän myöntää, ettei itsekään tiedä kaikkea, ja että joutuu siksi sepittämällä täyttämään aukkoja. Hän puhuttelee lukijaa ja välillä romaanin hahmojakin, ja muun muassa esittelee pikaisesti erään tähän tarinaan mitenkään kuulumattoman norjalaisen koulupojan aivan toisesta romaanista vain muistuttaakseen, että jokainen romaani on yhteydessä moniin muihin romaaneihin, ja että kaikki kirjallisuus viestii muun kirjallisuuden kanssa, kirjoittaminen on lainaamista ja uudelleen käyttämistä, ja jokaisessa tekstissä kuuluu aikaisempien tekstien kaiku. Mainiota!

Kaiken muun hyvän lisäksi romaanin kieli on nautinnollisen kaunista ja sujuvaa. Helene Bützowin suomennos on tavattoman hieno (ja veikkaanpa, että tehtävä on ollut kaikkea muuta kuin helppo!). Teksti elää ja hengittää, se kietoo lukijan täysin pauloihinsa niin ettei kirjaa malttaisi millään laskea käsistään, ja maalaa lukijan eteen kiehtovan pikkutarkan kuvan, jossa pikkuinen kaksikielinen rannikkokaupunki ja sen asukkaat heräävät viimeistä piirtoa myöten eloon. Ja aina silloin tällöin Sund saa lukijan kehräämään onnesta ajatuksilla, mielikuvilla ja toteamuksilla, jotka tekisi mieli tallettaa jonnekin sielun sopukoihin. Kuten esimerkiksi:

  Ihmisen muisti on epäluotettava laitos, kallonluiden alla oleva kylmä ullakko, jossa on sikin sokin kaikenlaista rojua ja josta ei joka kerta penkomaan kavutessaan löydä helposti sitä mitä hakee.

tai tämä (jota Minnakin blogissaan siteeraa):

  Ihmisten välillä voi olla monenlaista hiljaisuutta; katkera hiljaisuus, jonka Ulla-Majn äiti välillä pystytti ympärilleen, oli oma lajinsa, surun hiljaisuus oli toinen. Välinpitämättömyydellä on oma erityinen hiljaisuutensa, tunteeton ja poispäin kääntynyt. Yksinäisyydellä on omansa. On hiljaisuutta, joka on tulvillaan merkitystä ja salaisuuksia, on kainoa hiljaisuutta ja ylpeää hiljaisuutta. Hiljaisuus voi torjua ja rajoittaa, mutta se voi myös avautua ja ottaa avosylin vastaan sen, joka haluaa sen jakaa.

Voi rakkaus, mikä romaani! ♥ Kirja ja lukukokemus olivat niin ihania, että haluaisin melkein pitää tämän helmen mustasukkaisesti vain itselläni, mutta en tee sitä, vaan kehotan: Lukekaa tämä!
Yllä mainitun Minnan lisäksi sen ovat lukeneet myös Tuija, Salla ja Jonna.