Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia (Otava, 2015. 286 sivua.)

  Päivät hän viettää huoneessaan, makaa sängyllä ja katsoo kattoikkunaa, loputonta, pienipisaraista sadetta, yrittää erottaa siinä sävyjä, tihkun ja piiskaavan sateen tuhat eri sävellajia. Välillä hän torkkuu mitään tekemättä tai sitten on syövinään uudelleen aamulla oven eteen tuodun tarjottimen antimet. Kun hän ei erityisemmin välitä puurosta, hän ei oikeastaan koske mihinkään, asettuu uudelleen makuulle ja jää odottamaan iltaa. 
  Sillä ilta, illat ovat hänen omiaan. Kun heinäkuinen pimeä laskeutuu Bergenin vuonon ylle, Philippe saa verta aivoihinsa ja samalla jonkinlaista liike-energiaa.

(Novellista Kiiltomadot, tulikärpäset)

Hannu Väisäsen keväällä ilmestynyt uutuusteos sisältää kaksitoista novellia. Ne ovat kiehtovia kertomuksia eri puolilta maailmaa, ja niissä kirjailija esittelee kavalkadin omaperäisiä ja erikoisia tyyppejä. Tarinoita yhdistää erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus tavalla tai toisella, sekä sellainen yksinäisyys, joka syö ihmistä hiljaa sisältä. Useamman novellin päähenkilön elämä tuntui olevan kuin merkityksetöntä lipumista päivästä toiseen. Väisänen kuvaa kipeää kaipausta, sekä intoa ja ideoita, jotka ovat kuin lysähtäviä kohokkaita. Novellit ovat psykologisesti hyvin tarkkanäköisiä, ja vaikka kirjailijan lempeys, lämpö ja ihastuttava huumorintaju pehmentävät niiden melankoliaa, tuntuu monessa tarinassa pohjalla suuri suru.

Kosmopoliitti Väisäsen maailmalla sulavasti liikkuvat novellit saavat aikaan melkoisen matkakuumeen. Hän kuljettaa lukijaa Suomen lisäksi mm. kotimaassaan Ranskassa, ja kirjaa lukiessani kaipasin Pariisin kaduille ja Bretagneen niin, että melkein kipeää teki. Tunsin oloni onnelliseksi myös silloin, kun pääsin kirjan sivuilla helteisen Brooklynin kaduille, norjalaisiin vuonomaisemiin ja japanilaisen kulttuurin pariin. Tarinoissa oli oikeastaan vain yksi paikka, joka ei houkutellut:

  Kaupungin nimi on Kouvola. Yhtä paljon intohimoja, matalamielisyyttä ja aaveita kuin missä tahansa samankokoisessa kaupungissa. Rakkauselämää tärkeämpää kaupungille lienee se että siellä on tärkeä risteysasema. Kaupungista pääsee junalla melkein kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. 
  Toisen kerroksen parvekkeelta eivät näkymät ole kovin kaksisia. Kuollut kebab-baari ja kierrätysroskiksia kahden polkupyörätelineen välissä. Niiden takana kohoaa asemarakennuksen väritön, ikkunaton selkä. Ohikiitävistä junista mies näkee vain nokan tai hännän. Kuuran kohmettamia venäläisiä öljyvaunuja seisoo vararaiteilla. Viereiset kerrostalot peittävät muun näkymän.

(Novellista Mies Kouvolasta)

Rakastuin Väisäsen teksteihin jo pari vuotta sitten lukiessani Taivaanvartijoita, sillä kirjoittajana hän on aivan omaa luokkaansa. Väisäsen huolellista kieltä on niin sujuvaa ja vaivatonta lukea, ja kuvataiteilijana hänellä on erehtymätön estetiikan taju, joka heijastuu tekstiin kielen kauneutena ja miltei uskomattomana kykynä kuvata yksityiskohtia. Piisamiturkki ja muita kertomuksia on tyylikäs ja hienostunut kokoelma, tasaisen laadukas kautta linjan, ja siinä on sellainen korkeakirjallinen vivahde, joka jättää lukijan ihastuneeseen olotilaan.

Luin kirjaa samaan aikaan Luettua elämää -blogin ihanan Elinan kanssa, ja julkaisemme myös tekstimme kirjasta samanaikaisesti. ♥ Myös Minna ja Hemuli ovat lukeneet ja nauttineet.